Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja

Puoliakaan en ymmärtänyt, mutta silti pidin ihan vimpan päälle Esko Valtaojan Kaiken käsikirja-opuksesta. Ihmettelyn puolelle meni tekijä itsekin monesti ja tunnusti, ettei tiedä lopullisia vastauksia, oli sitten kysymys maailman synnystä tai ihmisen kehityksestä. Paitsi Homo sapiens, viisas ihminen, on Valtaoja myös meidän muidenkin lailla Homo erraneous, erehtyvä ihminen, mutta mikä parasta, hän on Homo ludens, leikkivä ihminen. Ja niin sitä mennään tähtitieteen professorin, tieteen popularisoijan ja taidegallerian puksun matkassa sata lasissa kaukaisista galakseista Blomposin luoliin, koukataan välillä historiaan ja palataan sitten taas takaisin nykypäivään.
Tietoa on nyt paljon enemmän kuin Leonardo da Vincin aikana. Siksi tämä tieteen ja taiteen moniottelija pystyi käyttämään sen kaiken hyväkseen. Onko minulla alitajuinen pyrkimys hallita omaa pientä tietämystäni ripustamalla hänen saavutuksistaan kertova iso juliste seinälleni? Mutta nyt kun tietoa on kahmalokaupalla, mitä sillä teemme? - Parempaa maailmaa, uskoo Valtaoja.
 - Olen halunnut innostaa sinua ajattelemaan, en kertoa sinulle mitä ajatella. Näihin sanoihin päättyy tämä hengästyttävä teos. Siinä pyrkimyksessä Valtaoja onnistuu. Pääni on nyt kuin kusiaispesä.

Ala-Harja Riikka: Maihinnousu

Finlandia-ehdokkaat pyörivät ainakin lukijoiden takaraivossa, sillä tämäkin kirja oli ehdokkaana. Kirja sai julkisuutta jo aiemmin syksyllä. Silloin kiisteltiin siitä, mitä kirjailijalla on oikeus käyttää fiktion pohjana.

Maihinnousun maisema on Normandian rannikko Ranskassa. Päähenkilö Julie elää kriisien keskellä: aviomiehellä on toinen nainen ja 8-vuotias tytär sairastuu leukemiaan. Rankkojen syöpähoitojen aikana on keskityttävä lapsen hyvinvointiin, vaikka  avioliitto natisee ja rikkoutuu. Töitä Normandian maihinnoususta kertovana oppaana Julie jatkaa, minkä ehtii ja pystyy.Kun pahin on ohi, ei kaikki olekaan vielä ohi, vaan elämä jatkuu ja tuo uusia vaikeuksia, ehkä arkisempia, muttei helppoja kuitenkaan.
Lauseet ovat lyhyitä, kieli töksöttelee tuskaisena kuin päähenkilön ajatus ei jaksaisi pitemmälle.  Hyvä näin, mutta melko yllätyksettömäksi ja ohueksi jäi kirjan anti. Tuntui kuin olisin jo lukenut kirjan, kun olin niitä lehtijuttuja silmännyt aiemmin. Ihmetellä täytyy, jos Halonen tämän valitse voittajaksi.

Juha Seppälä: Mr. Smith

Olisin ollutkin hämmästynyt, jos olisin nähnyt Seppälän tönöttämässä kukkapuska sylissään Finlandia-ehdokkaiden julkistamistilaisuudessa. Mies, jonka jo kymmeniä vuosia vanhan kuvan päivittäminen on ollut sitkeässä, ei tunne tarvetta lähteä kaivelemaan napanöyhtäänsä julkisuudessa. Mutta se vimma, jolla hän uusimmassa kirjassaan hyökkää koko nykyistä maailmanmenoa vastaan, saa täyden hyväksyntäni. Ei sen puoleen, etteikö puliveivareita olisi ollut ennenkin, eikä Seppälän Mr. Smith niistä vähäisin. Ei kirjailijan tarvitse analysoida tekstiään, hän vain kirjoittaa, koska se on hänen luontonsa. Hänen sisäinen tekstinkäsittelynsä naputtaa, vaikka hirsipuuhun oltaisiin viemässä.Teksti puhukoon puolestaan, painosmääristä tai kirjailijasta itsestään viis, on Seppälän viesti. Ota tai jätä. Ja minähän otan joka ikinen kerta. Seppälän tylyä tyyliä en voi sanoa rakastavani, mutta koukussa siihen olen. Joku arvostelija sanoikin jotain siihen suuntaan, että Seppälä raahaa ruhjoutuvaa lukijaansa armottomasti tarinansa läpi. Siinä se peijakas on mestari. Hypätkää menoon mukaan, jos arvelelette kuntonne kestävän. Ja se, kenestä tulee Finlandia-voittaja, on yks hailee.

Maarit Verronen: Vanhat kuviot

Maarit Verronen ei ole koskaan noussut mitenkään erityisesti esille. Finlandia-ehdokkaaksi hänen kirjansa on valittu kahdesti ja muitakin palkintoja on ropsahdellut. Arviot ovat kauttaaltaan hyviä, mutta mikään kirja ei ole nostanut suurta hälyä. Laadukasta tekstiä ja mielenkiintoisia aiheita Verrosella kuitenkin piisaa.

Tänä vuonna ilmestynyt novellikokoelma Vanhat kuviot on kiehtova sekoitus tosielämän oloisia kertomuksia ihmisistä, joille elämän varjopuolet ovat tulleet aurinkopuolta tutummiksi. Kirjailija on ilmiselvästi näiden reppanoiden puolella. Outotapaiset ja näköiset ressukat osoittautuvat muita viisaammiksi ja moraalisemmiksi. Verronen osoittaa sen niin vähin elein, että kertomuksista ei tule saarnaa, mutta silti ei jää epäselväksi, kuka on oikeasti  hyvä ja tuoreesti ajatteleva, enemmän ihminen. Näin myös nimikertomuksessa Vanhat kuviot, jossa hyvä saa jonkin verran palkkaa ja ehkä pahakin. Köyhissä oloissa kasvaneen ja lyönteihin tottunut Gary saa kuvausryhmän jäsenistä esiin ominaisuuksia, joita myötätuntoonsa tuudittautuneet kuvaajat eivät uskoneet itsellään edes olevan: alistamista ja julmuutta.

Verrosen kerronta vie usein fantasiaan, mutta näissä tarinoissa pysytään todellisuudessa juuri ja juuri. Tämä rajamaasto mahdollisen ja mahdottoman välillä tekee novelleista kiehtovaa luettavaa. Eikä totisesti tee pahaa sekään, että kirjailijalla on oikeasti sanottavaa.

Thomas Brunnsteiner: Jäämerelle saakka

Jäämerelle saakka sisältää kaksitoista matkakertomusta Azerbaidzanista Venäjälle ja eri puolille Eurooppaa aina Suomen Lappiin saakka. Brunnsteiner etsii ja löytää ihmisiä, joilla on jotain kerrottavaa. Hänellä on taito lähestyä haastateltaviaan näiden omilla ehdoilla. Hän ei hoputa, jaksaa istua ja aistia paikan ilmapiiriä, olla kotonaan niin pietarilaisten äidin ja tyttären kuin viimeisten kaphoornareitten seurassa. Moniko on tullut ajatelleeksi, että Suomen juutalaiset sotivat Saksan rinnalla jatkosodassa? Ja mitä se heille merkitsi ja miten he siitä selvisivät? Brunnsteiner kuuntelee ja Harry Matso kertoo, miten kolme heistä olisi saanut rautaristin, mutta kukaan heistä ei suostunut ottamaan sitä vastaan. Ja miten elää Pekka Tervasniemi, poromies, syvällä metsän sydämessä, Inarin vesien takana, olematta silti erakko tai koltta? Lajinsa viimeinen kuitenkin. Hänen perässään rämpii Brunnsteiner, ihmettelee, mitä tapahtuu, jos tuuli ei tyynny ja varastot loppuvat. Mitä sitten syödään? Pekka hymyilee lempeästi, taivuttaa nuoren männyn latvan suunsa eteen ja on syövinään havuja. Brunnsteiner on itävaltalainen kirjailija ja lehtimies, joka taitaa myös poronhoidon. Hän muutti Suomeen vuonna 2000 ja asuu perheineen Vaattojärven kylässä Lapissa.

Laura Gustafsson: Huorasatu

Laura Gustafssonin (1983) esikoisteos Huorasatu oli vuoden 2011 Finlandia-palkinto- ja Helsingin Sanomien esikoiskirjailijapalkintoehdokas.

Pakkohan tämänniminen kirja on lukea, eikä tarvinnut pettyä. Kiroilua ja rivouksia kirjoissa karttavana meinasin ensin säikähtää, mutta Gustafsson käyttää niitäkin sanoja hyvin. Muutenkin kerronta on tosi terävää, varsinkin yhteys nykypäivän ilmiöihin ja sanontoihin viehättävät.

Teos kertoo suomalaisista tytöistä Millasta ja Kallasta. Milla kyllästyy opintoihin, etsii töitä ja päätyy prostituoiduksi, Kalla vie ravintolasta kotiinsa miehen, joka raiskaa hänet. Mies myöhemmin pyydettyään anteeksi, raiskaa hänet uudelleen. Kalla tapaa Millan ja molemmat jatkavat seksihommissa

Jumalista Afroditella on raaka aviomies, rakastaja pettää. Tätä HELvetistä etsiessään Afrodite lentoasemalla päätyy vahingossa väärälle portille ja HELsinkiin. Ja pian ollaan jo Thaimaassa.

Naisia kohdellaan kamalasti mennen tullen, miehet ovat raakoja tai nyhveröitä. Menoa ja meininkiä riittää ja vaikka väkivaltaa, verta ja murhetta piisaa, silti teos naurattaa. Tämä on niitä kirjoja, jonka haluan lukea uudelleen.
Ja saduissa tietysti on onnellinen loppu.

Sven Pahajoki: Dominick Arduin Seikkailijan salaisuus

Muistattekos sen pienen ranskalaisen naisen, joka jostain kumman syystä asettui asumaan Suomen Lappiin. Ja lähti sitten hiihtämään, pyrkimyksenään maailman ensimmäisenä naisena saavuttaa maantieteellinen pohjoisnapa ja yksin. Sitten tuli tieto hänen katoamisestaan.

Toimittaja ja kirjailija Sven Pahajoki oli yhdistyksessä, joka rahoitti viimeisen etsintäpartion. Dominickia ei koskaan löydetty. Tämän jälkeen Pahajoki alkoi selvittää Arduin taustoja, matkusti Etelä-Ranskaan ja kuuli kummia. Moni Arduin kertoma asia oli toisin, äidin veli jopa uskoo, että Dominick elää ja ilmestyy vielä jostain, ehkä Venäjältä.

Pahajoen kirja on täynnä aavistuksia ja arvailuja. Haukkasiko pieni nainen liian ison haaveen, usko ja rahat loppuivat. Vai suunnitteliko hän katoamisen ja kuoleman alusta saakka. Kummallinen juttu joka tapauksessa.
Mutta eikös ne Pahajoen omatkin jutut kuulu tähän samaan kastiin, uskoo ken haluaa. Mutta jos itse uskoo, se on vähän huonompi homma.

Sven Pahajoki sanoo esipuheessaan suopeasti: - Dominick Arduinista ei tullut sankaria, mutta tietyllä tavalla legenda, joka muistetaan vielä pitkään. Meillä jokaisella on myös omat salaisuutemme. Ja jokaisella on oikeus elää oma kertakäyttöinen elämänsä niin kuin sen itse parhaaksi näkee.

Harry Harrison: Ruostumaton teräsrotta

Kun syyskiireet ovat sitä luokkaa, ettei ehdi kirjastoon, eikä edes kaivelemaan omia hyllyjään, saavat tieteiskirjat kelvata uniräteiksi. Harrison suoltaa hilpeää hömppää, jonka kuplivan pinnan alla on vankka yhteiskuntakriittinen pohja. Hän kuoli 87-vuotiaana elokuussa, ja tieto antoi kimmokkeen palata Ruostumaton Teräsrotta-sarjaan. Olivatko ne niin hyviä kuin millaisina muistin niitä aikoja sitten pitäneeni. Eivät ihan. Nyt kiinnosti enemmänkin tekijä, Suomessakin vieraillut ja monissa maissa asunut sekä ilmavoimissa palvellut mies. Aloin ymmärtää teosten armeijakriittisyyttä enkä pähkäillyt enää tarinoiden yleiskieltä esperantoa. Mikäs muu se olisi, kun tekijä oli kansainvälisen esperatoyhdistyksen kunniajäsen ja hallitsi homman. Joku viisas on sanonut, että mitä ikinä kirjailija pystyy luomaan, se saattaa jonain päivänä ollakin faktaa eikä fiktiota. Kuten Harrisonin vuonna 1966 ilmestynyt dystopiakertomus väestöräjähdyksestä todistaa. Rotta on antisosiaalinen lainrikkoja, jonka koko perhe on samaa maata. Jesuiittamaisesti heille tarkoitus pyhittää keinot. Ja tarkoitus, sehän on pelastaa maailma. Jospa sekin fiktio vielä muuttuu faktaksi!

LEIRI 14: PAKO POHJOIS-KOREASTA

Kirja on kaikessa karmeudessaan niin järkyttävä, ettei siitä oikein osaa sanoa mitään. Jos tavallisella pohjois-Korealaisella on elämä lähes helvettiä, niin vankileireillä se on juuri sitä moninkertaisesti. Hyvä kirja, mutta ei herkkähermoisille eikä mielellään illalla viimeksi luettavaksi.


 Esimerkki leirin säännöitä: Älä yritä paeta; joka saadaan kiinni paosta ammutaan heti. Joka varastaa tai kätkee elintarvikkeita, ammutaan heti. Joka kantaa kaunaa vartijaa kohtaan, ammutaan heti.Joka ei pyydä vartijalta lupaa useamman kuin kahden vangin tapaamiseen, ammutaan heti.

Veikka Gustafsson, Eino Leino: Kohti huippua

10. toukokuuta 1993 Veikka Gustafsson nousi ensimmäisenä suomalaisena Mount Everestille - Tsomo-Lungmalle eli Maan jumaläidille, kuten tiibetiläiset alkuasukkaat sitä kutsuvat.

Kirja on kiehtova henkilökuva ja matkakertomus, mutta myös tietoteos vuorikiipeilyyn tarvittavista fysiologisista ja psyykkisistä ominaisuuksista. Vuorilla tehtyjä muistiinpanoja ja saneluita on käytetty pohjana, välillä teksti tuntuu kankealta, mutta kyllähän niissä olosuhteissa ajatus välillä pätkii.

Tämä on kai sitä kotisohvan extremeä lukea armottomasta viimasta ja pakkasesta. Ja siitä, että yhteisellä kiipeilijöiden sopimuksella ystävä jätetään. "Hiljaisessa saatossa kannettiin Steveä parikymmentä metriä alaspäin. Hilattiin ruumis säkkiin. Kiinnitettiin valjaat ja valjaisiin sulkurengas, johon kiinnitettiin köysi. Käveltiin railon reunaan. Laskettiin ruumista alas varovasti, ettei se mätkähtäisi jääseinämiin. Kun viisikymmentä metriä pitkä köysi loppui, ruumis päästettiin irti."

Katja Kettu: Kätilö

Minun arvoasteikollani Katja Ketun Kätilö hivuttautuu pikkuhiljaa Sofi Oksasen Puhdistuksen ohi. Johtuneeko osin tuosta mediamylläkästä, jonka pyörittäminen käy Oksaselta kovin taitavasti. Mutta on siinä muutakin. On Ketun kuvaus Lapin sodasta on sen verran tymäkkää tavaraa. Suomalaisen kätilön ja  SS-upseerin rakkaustarinan "kieli iskee kuin vasara ohimoon", kuten Laura Koljonen sitä kuvasi Suomen Kuvalehdessä. Sen alkuvoimainen vimma tuo mieleen Reidar Särestöniemen ja Rosa Liksomin työt. Kyllä nuo lappilaiset ovat perältäkin maahisten sukua. Koljonen tiivistää oman arvionsa Ketun tyylistä paremmin kuin itse osaisin sen muotoilla eli Kettu näyttää harmittomalta hipiltä, mutta kirjoittaa kuin perkele. Kätilö ei sovi herkkähipiäisille eikä henkisesti yksisilmäisille, sillä kuten Näkkälän Aune kirjassa sanoo, jos kakssattaatuhatta jullia jolkkaa irrallaan ympäri kairaa niin siitä ei kellekään hyvä seuraa. Teuraskarja siinä hupenee ja siveät neidot. Kirjassa fakta ja fiktio sulautuvat saumattomasti toisiinsa, ja voi vain kuvitella, miten paljon taustatyötä teos on vaatinut. Lopputulos on mykistävä. Kun melkein kaikki kauhut on koettu ja roolit riisuttu, hiukset kasvavat, mutta hampaat eivät, kysyy sotaneuroosista kärsivä SS-upseeri Johann Angelhurst Villisilmältään, kätilöltä Jumalan armosta, että "haluaks sie rakastaa tämmöstä miestä?" Ja Villisilmä vastaa, ettei halua, mutta rakastaa. Niin yksinkertaista ja samalla vaikeaa elämä voi olla. Kiitos kirjasta, Katja Kettu.

Suzanne Collins: Nälkäpeli

- Sinä kun luet kaikkea, niin toin sulle nämä, mulla on ne kovakantisina, sanoi lapsenlapsi. "Nämä" olivat pokkareita, Suzanne Collinsin Nälkäpelin kaksi ensimmäistä osaa. Urbaani nuori nainen, jonka äiti oli raahannut viikonlopuksi maalle mummulaan, nappasi tympäännyksissään Hamletin hyllystäni ja häipyi vähin äänin yläkertaan. Vaan kuinkas sitten kävikään. - Saanks mä ottaa tän mukaani, se on vielä vähän kesken, kysyi lähtiessään. Ihanat geenit! Mutta ne Collinsit. Syvästi epäluuloisena tutkin takakansia, joissa Stephen King ylisti kirjojen suurenmoisuutta. Mutta kun näin sain tilaisuuden kurkistaa parikymppisten ajatusmaailmaan, niin olihan siihen tartuttava. Sehän kannatti. Panem, tulevaisuuden maailma, on Collinsilla yhtä lohduton kuin Bradbyryllä ja Orwellilla, mutta kerronnan visuaallisuus ja päähenkilöiden vahva moraali ryyditettynä tunteiden palolla tekivät siitä valmista kamaa myös filmattavaksi. Nälkäpelistä onkin tullut jymymenestys sekä Suomessa että maailmalla. Niin siinä vain kävi, että on pakko saada vielä se trilogian kolmaskin osa hyppysiinsä, niin paljon jäytää epätietoisuus siitä, kumpiko, Peeta vai Gale, on lopulta se oikea Katnissille. Sillä takuulla tulevaisuus on heille ja koko ihmiskunnalle valoisampi kuin siihen asti. Vai onko?

Barbara Demick : Suljettu maa: Elämää Pohjois-Koreassa

Olen aina lukenut lehdistä mielenkiinnolla ne harvat artikkelit, jotka ovat käsitelleet Pohjois-Koreaa eli Korean Tasavaltaa. Maassa vierailijoita vahditaan joka hetki, näytetään vain se, mikä halutaan, kuva maasta on aivan epätodellinen, ihmiset kuin robotteja. Kun lukee tietoja nälänhädästä ja puutteesta, jossa tavalliset kansalaiset elävät, toivoo, että tiedot olisivat liioiteltuja. Mutta, mutta! Demickin kirja valaisee karmivalla tavalla todellisen tilanteen, joka Pohjois-Koreassa vallitsi 1990-luvulla tämän vuosituhannen alkuun. Tilanne ei ilmeisesti ole muuttunut siitä juuri miksikään, vaikka seuraava sukupolvi hirviöitä on astunut vallan kahvaan. On uskomatonta, että tuollainen järjetön, sairas ja julma hallinto voi jatkaa vuodesta toiseen ja vuosikymmenestä toiseen. Järjestelmä on niin rautainen ja kattava, että jokainen yksilö on aivopesty vauvasta alkaen ja pidetään lujassa otteessa pelottelun, nujertamisen ja hirvittävien rangaistusten avulla. Nälänhädän kuvaus etenkin oli karmaisevaa, varsinkin lasten kärsimykset tuntuivat pahalta. Asiat kuvataan kuuden maasta loikanneen henkilön suulla. En epäile kirjoittajan vääristelevän totuutta, mitä hän siitä olisi hyötynyt. Kammottavalta tuntuu kuinka johtajaa pitää palvoa kuin jumalaa, muutenkin termejä on lainattu uskonnoista. Ihmiset on luokiteltu mm syntyperänsä perusteella ja heitä kohdellaan ja rangaistaan sen mukaisesti. Epäpuhdas verenperintö seuraa aina "kolmanteen ja neljänteen polveen" asti... Lukekaa. Olemme todella onnekkaita, kun olemme syntyneet Suomeen.

Karl-Dietrich Bühler: Lumoavat pihat ja puutarhat Suomessa ja Pohjolassa

Oiva-lukukisan innoittamana ja sateen siivittämänä tartuin myös Bühlerin kirjaan. Siitä huolimatta, että oma puutarhani ei juuri nyt varsin lumoakaan. En myöskään siksi, että vaipuisin ekstaasiin Sven-Ingvarin viherveistospuutarhassa lähellä Södra Sanbytä Ruotsissa. Muotoon leikatut puskat ja pensaat ovat yhtä kaukana käsityksestäni sitä mikä tekee hyvää silmälle ja mielelle kuin puutarhatontut. Onneksi tonttuja löysin vain norjalaisen  Gabrielsenin perheen pihapiiristä. Mutta viis siitä, sillä aikamoisen kulttuuripläjäyksen kirja kyllä antoi. Siinä sitä mentiin ristiin rastiin Pohjolaa mainion kuvituksen ja alaan perehtyneen tekstin avittamana Karen Blixenin Rungstedlundista Edvar Griegin Troldhaugeniin ja aina Alvar Aallon Villa Maireaan asti. Sekä moneen muuhun kiehtovaan paikkaan ajatusten lähtiessä vaeltamaan omia polkujaan. Milloinkaan en ole nähnyt niin valtaisia etanoita kuin sillä, joka vei minut vuonna ö Blixenin haudalle. Hartaana siellä seisoin. Sitäkin jäin aprikoimaan, että eivätköhän Karl-Dietrichin geenit periydykin Waldemarilta, sympaattiselta monen alan taitajalta ja esimerkiksi Suuren Askartelukirjan tekijältä. Niin tai näin, hyvin viihdyin K-D:nkin seurassa, vaikka vain kirjallisessa.

Craig Thompson: Habibi

Jos kuulut niihin ihmisiin, jotka ylevästi toteavat, että eivät koskaan lue sarjakuvia, niin olisi ehkä aika päivittää pääkoppasi. Thompsonin Habibi olisi oiva tapa tutustua lajin aivan lumoavaan edustajaan. Kuten oopperoissa, niin sarjakuvissakin on hyviä ja huonoja. Habibi ei ole vain hyvä, se on erinomainen.  Puolitoistakiloinen järkäle on kaunis kuin koru arabiankielisine teksteineen ja kuvituksineen, jotka vievät Tuhannen ja yhden yön maisemiin. Dodolan ja Zamin tarina vie aavikolle hylätystä laivasta sulttaanin hoviin ja lopulta padon yläpuolisille vesille vaikeimman kautta. Kurtisaanin ja eunukin matkassa on turha odottaa tavanomaista rakkaustarinaa ja juuri siksi se onkin niin koskettava. Thompson on sukeltanut syvälle historiaan aina maailman luomiseen asti ja muokannut siitä oman oudon kiehtovan maailmansa, joka pakottaa lukijan palaamaan vielä viimeisenkin sivun jälkeen tarkistamaan Jaakko Hämeen-Anttilan suomentamia koraani-lainauksia. Koko teoksen on suomentanut Ida Takala, jota on työssä tukenut Suomalaisen kirjallisuuden tiedotuskeskus Fili. Like on tehnyt kulttuuriteon julkaistessaan sen. Että semmoinen sarjakuvakirja, joka hyväksi lopuksi muistuttaa meitä,  ettei uskovien motiivi palvella Jumalaa ei ole sen enempää palkinnon toivo kuin rangaistuksen pelko vaan rakkaus.

Olga Tokarczuk : Vaeltajat

 Ennen kuin tutustuin Olga tokarczukin kirjoihin, en ollut juurikaan kiinnostunut puolalaisesta kirjallisuudesta enkä Puolasta. Nyt olen jopa matkannut lähelle kirjailijan kotikylää Puolan ja Tsekin rajamaille.

Olga Tokarczuk edustaa eurooppalaista maagista realismia. Garcia Marquesin jäljillä siis ollaan.Kirja on kokoonpantu lyhyistä proosapätkistä, jotka joskus löyhästi liittyvät toisiinsa. Kirjan alusta tutut henkilöt putkahtavat tarinan keskipisteeseen kirjan loppupuolella. Välillä kertomusta voi pitää novellina, välillä  kuvauksena tai jopa toteamuksena. Tokarczukin keskeisiä teemoja ovat aika ja paikka sekä tässä kirjassa erityistesti liikkuminen. Matkaa tehdään mannertenvälisillä lennoilla, metrossa, laivoilla ja jalan. Matkoilla kuljetaan antiikin sankareiden jäljillä tai kohti omaa itseä. Lähdetään etsimään nuoruutta ja autetaan samalla nuoruuden rakastettua kuolemaan - ammoin annetun lupauksen mukaan. Matkalla on professoreja, tutkijoita ja reppuselkäisiä turisteja, mutta myös kaikki vaatteensa päällä kantavia  kassialmoja.  Ainoa, mitä en ymmärtänyt tai mistä en erityisemmin pitänyt, on kirjoittajan kiinnostus preparoituihin elimiin.

Matkalla olevat havaitsevat ja oivaltavat, näkevät enemmän ja tarkemmin. ja kiinnittävät huomiota asioihin, jotka joku toinen ohittaa. Tässä muutamia lainauksia Tokarczukin kirjasta:

 Ruokailijat olivat pääasiassa rikkaita turisteja, amerikkalaisia, saksalaisia, englantilaisia, mutta lisäksi oli niitäkin, jotka esteettä liikkuvan pääoman prässä kiiruhtaessaan olivat menettäneet kaikki erityispiirteensä. He olivat yksinkertaisesti vain kauniita  ja terveitä ja vaihtoivat pakottoman helposti kielestä toiseen. 


Palautan sekavin tuntein mieleeni erään kaukomatkan, jonka aikana jouduin kaikkien verkkojen ulkopuolelle. Ensin puhelimeni pakokauhun vallassa etsi tukipistettä, mutta ei löytänyt ainuttakaan. Sen tiedonannot vaikuttivat hetki hetkeltä yhä hysteerisimmiltä, "ei verkkoyhteyttä" se toisteli. Sitten se luovutti ja alkoi tuijottaa minua tyhjästi nelikulmaisella silmällään - se oli pelkkä hyödytön leikkikalu, palanen muovia.


Siis liiku, nyökyttele päätäsi, keinuta itseäsi, kävele, juokse, pakene, jos hetkeksikin unohdut seisomaan, se (=maailman valtias) tarttuu sinuun suurilla kourillaan, muuttaa sinut räsynukeksi, kietoo hengitykseensä joka löyhkää pakokaasulta, laitakaupungin isoilta kaatopaikoilta. Se muuttaa värillisen sielusi latteaksi, paperista leikatuksi sielupahaseksi, ja uhkailee sinua tulella, sairaudella ja sodalla, pelottelee, kunnes menetät mielesi rauhan etkä pysty enää nukkumaan. Se merkitsee sinut ja vie sinut rekistereihinsä ja antaa sinulle todistuksen lankeemuksestasi. Se täyttää mielesi tyhjänaikaisilla asioilla: mitä ostaa, mitä myydä, missä on halvempaa ja missä kalliimpaa. Huolehdit siitä lähtien pikkuasioista, bensiinin hinnasta, siitä miten se vaikuttaa lainanlyhennyksiin. Jokainen päiväsi tekee kipeää, on kuin elämäsi olisi rangaistus, mutta et koskaan saa tietää kuka on tehnyt rikoksen, millaisen ja milloin.


Kun Helsingin Sanomien ammattikriitikko piti kirjailijaa Nobel-ehdokkaana, täytyy kirjoissa olla jotain - ehkä enemmän kuin minä näen. Olga Tokarczukin toinen suomennettu kirja Alku ja muut ajat vaikutti myös.

Andre´ Brink: Kun vielä muistan

Huh, huh! Olipa varsinainen lukukokemus. Etelä-Afrikassa vuonna 1935 syntynyt Brink on julkaissut viisitoista romaania ja hänet on palkittu niin kotimaassaan kuin Euroopassakin. Kun vielä muistan on kertomus rakkaudesta, mutta myös kuolemasta. "Me emme kirjoita pitääksemme kiinni, vaan päästääksemme irti" sanoo Brink. Hän kokee olevansa oman maansa historian ja tilan tuote. Jokainen sen historian käänne, kouristus ja puistatus kytkeytyy hänen mielessään jonkun naisen muistoon. Jopa vankilassa vietetyt viikot. Niin myös se päivä, jolloin Mandela vapautetaan ja Brink ja hänen naisensa - yksi monista - liittyy riehakkaaseen kulkueeseen juhliakseen rotusorron murtumista. Ja naisia ja muisteltavaa Brinkillä totisesti riittää. "Yhä vieläkin, kuten suhteemme jälkeisinä vuosina, kulkiessani jäljellä olevan aikani pikkuhiljaa hidastuvin askelin, siirtyessäni täyden potenssin päättömästä korskeudesta toivon vähittäiseen hupenemiseen, hänen makunsa uneksii yhä kielelläni ja mielessäni". Näin hän muistelee Andreaa, viimeisintä rakastettuaan, jonka kanssa akti vielä sujui. Mutta vaikka kyky oli mennyt, halu oli jäljellä. Se vain piti nyt suitsia jalompaan muotoon, kun kohtalo toi hänen elämäänsä Rachelin. Mihin ihmeeseen yksi mies voi tarvita niin monta naista! Jotenkin olen ymmärtäväni, että he pitivät yllä Brinkin luomisvoimaa, antoivat kirjailijalle polttoainetta käydä omaa yhteiskunnallista sotaansa demokratian puolesta. Sillä kirjailija hän on, silläkin saralla potenssi on ollut aivan huippuluokkaa.

Eino Säisä : Afrikan tähti

Kirja tarttui käsiin kirjaston poistoehdotuksista ja oli jo aloittamassa vaelluksen myyntipöydälle. Onhan Kukkivan roudan maat -sarja 1988 kuolleen Eino Säisän pääteos ja tämän  kirjan nimikin viittasi Afrikkaan. Miksi suomalaiseen järvimaisemaan mielikuvissani sopiva mies kirjoittaa Afrikasta?

Tutustuin tarkemmin, pyörsin päätökseni. Afrikan tähti on peli, joka aikuisen pojan mielessä herättää lämpimät muistot lapsuudesta ja isän kanssa vietetyistä hetkistä. Kirjassa on jotain vanhahtavaa: everstin leski elelee maaseudulla piian ja rengin huolehdittavana. Tuhlaajapoika Reino Pyhämaa palaa kotiinsa sairaana ja käy läpi asioita, jotka saivat elämän vinksahtamaan niin, ettei kotiin ole aiemmin tuntunut olevan asiaa, ei edes isän hautajaisiin. Nuoruuden rakastettu Silja hoitaa edelleen everstinnan taloutta ja hänen elämänsä tuntuu jääneen elämättä.

Nykynäkökulmasta lahjakkaan Reino-pojan synnit tuntuvat kovin mitättömiltä. Tuittupäinen ja tekopyhyyteen suostumaton nuorukainen lähtee ovet paukkuen ja palaa vasta kun on sovituksen ja anteeksipyynnön paikka. Mielestäni tapahtumat ovat hieman epäuskottavia, mutta taitava kertoja osaa kyllä hommansa eikä lukeminen vastustele. Kirja on Ähtärin kirjaston varastossa, jos joku muukin siihen haluaisi paneutua.**

Arto Salminen: Turvapaikka

Vuonna 2005 äkillisesti  46- vuotiaana kuolleen Arto Salmisen esikoisteos Turvapaikka kolahti, hymyilytti ja pisti pohtimaan- mites ne omat ennakkoluulot. Lakkautusuhan alla toimivan vastaanottokeskuksen työntekijät puhuvat roisin suoraan ja kaunistelematta, mutta ei--tämä teos ei ole rasistinen.

Salminen on  itse työskennellyt vastaaottokeskuksessa, siitä johtunee teoksen työntekijöiden karskin kielenkäytön  ohella tinkimätön asiakkaiden puolustaminen.

 -Tämä on ihmeellinen duuni, sanoi Sundgvist. -Kun mä katon meidän asukkaita niin musta tuntuu että mä halveksun niitä.Mutta sitten kun mä kuulen noiden Valtosten juttuja niin mä olenkin eri mieltä. Mä haluan suojella asukkaita tuollaisilta asenteilta, vaikka mä olen itse samanlainen.

 - Niin se vissiin on. Kukaan ei tunnu tajuavan sitä että pakolaiset ei ole piruja eikä enkeleitä. Ne on ihmisiä, sanoi Hynynen. - Ei ne ole ihmisiä. Ne oli ihmisiä. Nyt ne on pakolaisia.

Lyhyestä virsi kaunis

Oiva-kirjastojen lukukampanja houkutteli minut samaan alhaiseen tekoon, kuin lukemista inhoavat lukiolaiset: lainasin vain kirjoja, joissa oli mahdollisimman vähän sivuja! Ihan Ähtärin maineen ja kunnian vuoksi tietenkin, ja joskus on hyvä lähestyä kirjallisuutta aivan uudesta näkökulmasta... KRISTINA CARLSONIN WILLIAM N PÄIVÄKIRJA oli ihan mukava lukukokemus; päästä nyt vanhenevan tiedemiehen pään sisään näkemään maailmaa hänen silmillään. Ja Pariisi ympäristönään! KRISTINA CARLSONIN HERRA DARWININ PUUTARHURIssa päästiin pieneen englantilaiseen kylään sen asukkainen ajatuksiin, itse Darwinia emme päässeet muistaakseni tapaamaan. Menihän se tämäkin, välimerkkien puutteella kikkailu häiritsi aluksi, mutta taisi vain jouduttaa lukemista, mitä sitä suotta pysähtelemään pisteen kohdalla. Mutta sitten tämä: IRÈNE NÉMIROVSKY : TANSSIAISET osoittautui oikeaksi helmeksi. 77 sivua täyteen ladattuja tunteita laidasta laitaan, ihmisen raadollisuutta, epäoleellisiin asioihin takertuvia ihmisraunioita. Teksti on kristallinkirkasta, siinä ei ole mitään turhaa. Suosittelen! Jossain arvostelussa suositeltiin kirjaa paitsi lukemiseen nopeasti väsyville, myös niille, jotka eivät jaksa lukea lainkaan.Kirja on esineenäkin jo niin kaunis! Enpä haluaisi joutua tekemisiin aikuisen Antoinetten kanssa. Onko tässä yksi selitys siihen, miksi joistakin tulee ihmishirviöitä?

Erpenbeck, Jenny Kodin ikävä

Kirja oli vaikea, mutta mielenkiintoinen. Se vaati tarkkaavaisuutta ja otetta, mutta piti myös lukijan otteessaan.
Kirja kertoo järven rannalle rakennetun talon tarinan. Järvi ja talo sijaitsevat Saksassa ja jäävät sodan jalkoihin ja DDR:n puolelle Saksaa jaettaessa. Talon asukkaiden kautta kirja kertoo mielenkiintoisen palan Saksan lähihistoriaa. Talon rakennuttaa arkkitehti nuorelle vaimolleen, entiselle sihteerilleen. Onnellisten päivien jälkeen tulevat juutalaisvainot, sota ja miehitys, piileskelyä ja yksittäisten ihmisten selviytymis- ja menehtymistarinoita. Talo on vuokralla ja joutuu viimein sijoittajien haltuun poisraivattavaksi uudemman ja komeamman tieltä. Kaikkia käänteitä seuraa puutarhuri, joka toteuttaa eri asukkaiden toivomuksia, pitää huolta perunankasvusta ja polttopuista. Tässä koko juoni, muttei kuitenkaan läheskään kaikki. Kaikki olennainen paljastuu, jos lukee kirjan.

Herman Lindqvist : Ensimmäinen Bernadotte

Rakas naapurimme Ruotsi ja sen kuninkaalliset ovat olleet esillä viime aikoina niin hyvässä kuin pahassakin, ennen kaikkea iloisten perheuutisten muodossa. Viehättävän Victorian esiesi...esi-isästä kertova kirja oli mielenkiintoinen vilkaisu Euroopan historiaan reilu 200 vuotta sitten. Esi-isä Jean Bernadotte oli salskea sotilas, joka menestyi hienosti urallaan Napoleonin armeijassa. Vähän väsytti lukea alituisista taisteluista pitkin Euroopan hurmeista tannerta,kun vallanhimossaan hullu Bonaparte tapatti sotilaita mielettömissä hankkeissaan. Sanokoot muut nettiräksyttäjät mitä haluavat, mutta kyllä Lindqvist osaa kirjoittaa elävästi ja kiinnostavasti. Jos hänen muinoinen TV-sarjansa taas uusittaisiin, katsoisin varmaan sen taas: Historiaa niin että heikompia huimaa, vai miten se oli. Kirjan takakannessa sanotaan, että Bernadotte kaappasi Napelonilta vaimokseen kauniin Desireen, mutta ei se niin ollut. Napoleon hylkäsi Desireen, kun rakastui Josephineen. Jonka hylkäsi kun tämä ei voinut saada perillisiä...

Simon Lelic: Katkeamispiste

Lelicin Katkeamispiste on kirja niille, jotka eivät vain pällistele maailman pahuutta, vaan yrittävät myös ymmärtää. Ei riitä, että selittää, että "mä en, kato, ollu siellä, mä en nähnyt mitään".  Ennen kuin Samuel Szajkowskista tuli koulusurmaaja, oli hän sitä mieltä, että opettajan ammatti oli arvokkain, mitä hän saattoi kuvitella. Mikä muutti hänen mielensä? Siitä Lelic kertoo työntäen armottomasti vaatimatonta historianopettajaa vääjäämättä kohti katkeamispistettä. Lukijan edessä hän pitää aivan liian kirkasta peiliä, joka kertoo meidän haluttomuudestamme ottaa paikkamme välittävänä yhteisön jäsenenä. Vaikka mikään aselaki ei koskaan tule estämään kaikkia veritekoja, ei myöskään meidän valppautemme, niin panee Lelic silti vakavasti miettimään. Voisimmeko sittenkin olla enemmän läsnä heikompienkin siskojemme/veljiemme elämässä edes kuuntelemalla. Katkeamispiste on kiusallista luettavaa ja juuri siksi äärettömän tarpeellista.

Laitila Kälvemark Tiina Kadonnut ranta

En halua unohtaa tätä kirjailijaa, sillä pidin hänen novelleistaan ja odotan lisää. Ne ovat taitavasti rakennettuja klassisen kaavan mukaan eli ennen loppua tulee"haukka", yllätys, joka kääntää juonen ja lopun aivan toiseen suuntaan kuin siihen asti on kehitelty.
Aihepiiri on aika vähän käsitelty loppujen lopuksi. Antti Jalava on vuosikymmeniä sitten kirjoittanut Ruotsissa asuvista suomalaisista ja siitä kirjoittaa Kälvemark Laitila myös. Suomalaiset muistelevat kieltään, maataan ja tuntevat sopeuduttuaankin olonsa vieraaksi tai ainakin itsensä erilaiseksi. Avioliitto ruotsalaisen vaimon kanssa rakoilee jokaisella kesälomalla Suomessa. Kolmas sukupolvi on jo ruotsalaistunut, mutta Ruotsissa vanhentunut isoisä osaa edelleen käsitellä hevosia lapsena opituilla otteilla. Sokeria hamuaa niin hevonen kuin dementiaosastolla makaava vaimokin, joka ei sitä saisi syödä. Lämpimiä, koskettavia ja hyvin kirjoitettuja novelleja luin OIVA:n kuntalukukisan toiseksi kirjakseni.

Ropponen Markku: Linnut vaikenevat, Kuhala

Luin sitten dekkarin ja tutustuin näin Jyväskylässä seikkailevaan yksityisetsivään Otto Kuhalaan. Ihan oli mielenkiintoinen tuttavuus. Kuhala analysoi ja kommentoi välillä terävästikin, vaikka Ropponen, joka kävi vierailulla kirjastossamme kiistikin vaikuttamispyrkimykset kirjoissaan. Nokkeluutta ainakin esiintyy, naurattamaankin paikoin tuppaavat osuvat oivallukset. No, joskus on ehkä myös hieman yrittämisen makua. Jyväskylä ympäristönä kadunnimiä myöten on mielestäni hyvä valinta. Miksi mennä merta edemmäs kalaan tai rikoksia kuvittelemaan, kun tutut maisemat tarjoavat hyvän ympäristön.
On minulle edelleen iso arvoitus, miten juonen saa uskottavasti pysymään kasassa, jollei alussa tiedä murhaajaa. Niin vieraamme kuitenkin väitti eikä itse edes sanonut kovasti lukevansa dekkareita. Ähtärissä Ropposen kirjoja luetaan nyt , vaikka  kirjailijaa tuli vain muutama kuulemaan. Ehkäpä nimi nousi esille aiheellisesti, vaikkeivät lukijat hänen kirjojaan ole aiemminkaan karttaneet.

Stephen King: Sydänyö

Just joo. Juuri kun sain sanoneeksi, että Kingiä en enää ikinä lue, huomasin lainanneeni "tuplahampurilaisen tulikuumana Amerikan kirjallisuuden mörön grillistä". Eli päätin sittenkin yllytettynä nielaista vielä yhden tarinan 1052 grammaa painavasta järkäleestä. Kirjastopoliisi oli ihan sitä itteänsä eli luinhan minä sen, mutta vähän väliä vilkaisin, että montako sivua tätä kammotusta vielä pitää kestää. No loppuihan se viimein. King kuvaa jutussaan lapsuuden pelkoja, jotka saattavat olla hirvittävän sitkeässä. Aiheessa sinänsä ei ole mitään vikaa, mutta Kingin käsissä tuntuu kaikesta tulevan "paskaa paahtoleivällä" kuten hänen luomansa Amazing Joenkin. Kun Joe, juoppo akrobaatti, putoaa suojaverkon läpi ja estyy pitämästä luentoa rotarien kuukausikokouksessa, joutuu tarinan kertoja Sam hänen tilalleen. Mutta ensin on luentoon saatava vähän ytyä käymällä kirjastossa. Ja sitten alkaa tapahtua kaikenlaista hirveää, jota en tohdi edes tarkemmin analysoida. Enkä totta puhuen edes välitä. Tiedän toki, että Kingillä riittää  lukijoita ilman minuakin. Siitä vaan. Mutta kiitti, mulle todella riitti.

Eeva Rohas: Syvä pää

-Tekee mieli liittää Eeva Rohas Raija Siekkisen novellistiikan vaativaan vanaveteen, kirjoitti Hesarin kriitikko Antti Majander luettuaan Rohaksen esikoisteoksen Keltaiset tyypit.  Siekkisensä lukenut voi vain yhtyä Majanderin tuumailuun. Tänä vuonna ilmestynyt Syvä pää jatkaa sukellustaan ihmismielen outoihin syvänteisiin sellaisella otteella, että lukijakin tuntee olevansa välillä uppeluksissa. Mutta pakko räpiköidä eteenpäin ajatellen, että jos kirjailija on kestänyt noiden syntymässä säikähtäneiden seuraa kokonaisen romaanin verran, kai sitä itsekin ainakin yhden lukukerran. Mutta tuollaisen tekstin, niin taidokkaan ja niin tiukan, tuottaminen on takuulla voimille käypä ponnistus. Voi vain toivoa, että Rohas kestää elämän ja luomisen tuomat paineet paremmin kuin Siekkinen. Ainakin Syvän pään omistuskirjoitus antaa uskoa siihen. "Perheelleni ja  Vesulle, punaisille kukille"lukee siinä.

Gerbrand Bakker: Isä muuttaa yläkertaan

Kariston Lupaus-sarjassa julkaistaan ansiokkaita ulkomaisia esikoisteoksia. Hollantilainen Bakker onkin mielenkiintoinen  tuttavuus. Kirja kertoo Helmeristä, jolla on vaatimaton, mutta itsepintainen unelma. Sitä hän vaalii kykkiessään lehmän alla, jonne on joutunut vasten tahtoaan. Hänen elämänsä ei ole päällisin puolin tarkastellen kovin kummoista. Kaksoisveljen kuoleman jälkeen hän on tuntenut itsensä puolikkaaksi, eikä koe kelpaavansa isälleenkään. Yritystä kyllä on, mutta sen sijaan että ottaisi tukevasti elämän liepeestä kiinni, hän tuntuu vain roikkuvan siinä päivästä ja paikasta toiseen. No, onhan hänellä aasinsa. Ystäviäkin ilmaantuu, vaikka he ovat vähintään yhtä täynnä estoja kuin Helmer itsekin. Jutun juju ei olekaan siinä, mitä tapahtuu, vaan siinä, miten se kerrotaan. Ja sehän Bakkerilta sujuu. Hänen henkilönsä ovat kulmikkaita ja kömpelöitä, mutta jotain ihmevetoa heissä on. Helmerin ja Henkin, melkein kälyn pojan yhteiselo sujuu kuin jäitä polttaisi, mutta jotenkin se vain sujuu. Sama homma isän kanssa, jonka Helmer kantaa yläkertaan odottamaan kuolemaansa. Hoitaa toki, mutta tunnepuoli on jankkoa myöten roudassa. Bakkerin kertojanääni on sillä lailla ovela, että tekisi mieli mennä mukaan porukkaan ja ravistella niitä jokaista ihan erikseen ja kunnolla. No, pääseehän Helmer sentään lopulta Tanskaan. Afsluitdijkin kautta ajettaessa hän täyttää 27 vuotta. Ehkäpä ihmisestä sittenkin voi tulla joku uusi, kuten se nippa nappa käly Riet sanoi. Jopa Helmeristä.

Kyrön ystäville

Kyllä minä olen niin iloinen, että meillä on uusia humoristeja vaienneiden tilalle, tämä Tuomas Kyrö nyt etunenässä. Kuuntelin Mielensäpahoittajan ruskeakastike äänikirjan enkä nukahtanut kuin yhden kerran. Se on vähän tällaiselle päiväunien ystävälle. Tuntuu kuin narisijamme olisi pohdiskellut asioita vielä hiukan vakavammin kuin aiemmin, niin osuvasti hän nostaa esille kansakuntamme yhteistä lähihistoriaa, nykyajan kotkotuksia ja arkisia sattumuksia. Kyrö on julkaissut myös kirjanpoikasen nimeltä MINIÄ, joka on ollut myynnissä vain kirjakauppojen kylkiäisenä. Niinpä moni kirjasto on vailla tätä pientä helmeä, mutta ei vain Ähtärin kirjasto! Kaukaa viisas johtajamme takoi kun rauta oli kuumaa ja niinpä meillä on yksi Miniä. Sen hotaisin heti, kun varauksia ei ollut. Oli hauska tarkastella Mielensäpahoittajaa ulkopuolisen silmin. Varauksia sopii naputella Oivassa, uutuushyllystä se lähtee keskimäärin kolmessa minuutissa, tutkitusti.

Mario Reading: Nostradamus 100 ennustusta

Kyllä Stephen Kingin jutut ovat lällärikamaa Michel de Nostradamen ennustusten rinnalla. Vääntävät vatsaa, mutta vetävät silti puoleensa. Jospa Reading onkin tulkinnut niitä oikein. Huh, huh! Mutta kun kirja oli taas niin nätti, paperi keltaista ja kuvioitua ja vielä silkkinauha kirjanmerkkinä. Ja kyllä, Kiinassa se oli painettu. Kyllä kiinalaiset osaavat, ovathan he harjoitelleet taitoa 1000-luvulta saakka.
1500-luvulla elänyt ranskalainen Nostradamus oli apteekkari, lääkäri, kääntäjä ja astrologi, jonka jälkipolvet tuntevat parhaiten hänen ennustuksistaan, joita hän laati kaikkiaan noin 2000. Reading, joka tuntuu jääneen pahasti Mikko-pojan koukkuun, on nyt kerännyt tähän viimeisimpään teokseensa 100 parasta !? Ainakin ne ovat vaikuttavia. Näinä päivinä ajankohtaisin koskee Nicolas Sarkozya: "Urhean henkilön sukuhaaran kautta Ranskan matalimmasta osasta; läpi onnettoman isän Kunniaa, rikkautta, hän on tekevä työtä korkeaan ikään Sen ansiosta, että hän uskoi typerän miehen neuvoon." Eli jos  Sarkozy nyt valitaan uudelleen Ranskan presidentiksi, mitä pitää uskoa noista muista ennustuksista. Reading tulkitsee tuon "korkeaan ikään" 77 vuodeksi, jota taas itse nyt en pidä kummoisenakaan saavutuksena. Eli kutkuttava teos joka tapauksessa, mutta tuskin "unirätiksi" sopiva.

Jukkala Eerik: Pitkä matka Pohjanmaalle

Kustannushd on julkaissut hiljan Jorma Eerik Jukkalan esikoiskirjan, joka kertoo eläkkeellä olevasta pikän uran tehneestä matematiikanopettajasta. Jos tähän mennessä ähtäriläiset lukijat luulevat olevansa hyvin perillä kirjan tapahtumista, tästä eteenpäin he eivät sitten olekaan. Tekijäkin on toiminut mataematiikanopettajana paikkakunnalla, kyllä. Lisäksi hän on tunnettu myös kunnallispolitiikassa ja pesäpalloharrastuksesta.

Pesäpallo on vahvasti läsnä myös kirjassa, mutta sitä pelataan vuosina 1963-1964. Pelaajana on 18-vuotias abiturientti Pertti Luhta, joka muistaa tulevaisuutensa opettajanuran jälkeen, mutta paljon huonommin lähimenneisyytensä kesää viettävänä maalaistalon poikana. Omaan entiseen perheeseen aikamatka Pertti Luhdan vie, mutta jotkut asiat eivät täsmää: TV:n merkki, veljen hiusten väri - omat tekemisetkin tuntuvat oudoilta. Kaikkein oudointa on kuitenkin nuori tyttö, Helena, joka tyystin puuttuu Pertin luokkakuvasta, vaikka on Helenan lähes samanlaisessa luokkakuvassa. Helena ja Pertti tapaavat, keskustelevat ja tuntuu jo siltä kuin jotain olisi tapahtumassa, mutta vanhemmat eivät ole siitä innostuneita. Miksi? Tämä on yksi romaanin jännitteistä, aikamatkan, tulevan "ennustamisen" ja muiden ihmissuhdekuvioiden lisäksi.

Taitavasti Jukkala hallitsee eri aikakausien yhteensovittamisen ja kuvaa sotkeutumatta sekä ikääntyneen Pertti Luhdan, että abiturientti Pertin maailmaa ja ajatuksia. Entisyyteen kuulumattomat elementit tuovat kerrontaan sopivasti rosoa. 1960-luvun tapahtumat tulevat taas lähelle heitä, jotka ovat tuon ajan itse eläneet. Varoitus: kirja koukuttaa! Lukemiselle on varattava aikaa, sillä keskeyttäminen voi olla työlästä.

Vigan Delphine de: No ja minä

13-vuotias Lou Bertignac on siirretty suoraan lukioon, koska hän on poikkeuksellisen lahjakas. Hän ei ole kuitenkaan kyvykäs solmimaan sosiaalisia suhteita uudessa luokassa, jossa erilaisuus korostuu. Hän tarkkailee muita luokassa ja Pariisin kaduilla, tutkailee käyttäytymistä ymmärrystä etsiessään. Hänen ainoaksi ymmärtäjäkseen ja kaverikseen tulee vähitellen uuden luokan hunsvotti, komea Lucas. Pojan vanhemmat ovat eronneet ja elävät molemmat tahoillaan omaa elämäänsä huolehtien aikuistuvasta pojastaan vain taloudellisesti. Särötön ei ole Lounkaan perheen elämä: vauvana kuollut pikkusisko on suistanut äidin vakavaan masennukseen ja isä yrittää kantaa vastuuta kaikkien edestä.

Nämä vaikeudet pienenvät, kun Lou tapaa kadulla elävän Non. Tämä nuori nainen ei tiedä seuraavan yön makuusijaansa. Hän raahaa koko omaisuuttaan matkalaukussa mukanaan. Lou haastattelee Nota esitelmäänsä varten ja samalla hänessä herää halu auttaa.

Koiran voi ottaa kotiin, asunnotonta ihmistä ei. Minä ajattelin, että jos jokainen ottaisi kotiin yhden kodittoman, jos jokainen päättäisi huolehtia yhdestä ihmisestä, yhdestä ainoasta, päättäisi auttaa häntä, olla hänen kanssaan, ehkä kadulla olisi vähemmän asunnottomia.(Lainaus)

Tämä idealistinen, lämminhenkinen kirja imaisi minut mukaansa. Minä-kertoja Lou havannoi maailmaa tuorein silmin, ei mielistele, vaan yrittää niin koulussa kuin kotona. Tässä kertomuksessa ei ole nimeksikään pahiksia, mutta silti maailma saa sävyjä. Kirjaa suositellaan nuorille aikuisille, mutta hyvää se tekee vähän vanhemmillekin. Se rakentaa uskoa ihmisyyteen.

Jalonen Olli: Poikakirja

Opettaja opettaa, että mies on selkärankainen eikä lapamato. Elefantin hän ajaa luokasta ulos eikä lihava poika säästy luokkatoverien pilkalta eikä kiusanteolta. Opettajan mieleen ovat jääneet sodan kauhistukset ja hän vaatii alakoulussa sotilaallista kuria oppilailtaan. Kirjan kuvaama koulumaailma 1960-luvulla on nykyistä  paljon rankempi. Tai erilainen...
Näin minä opin että elämää tämä vain on eikä riisiryynipuuroa.(Lainaus kirjasta)
Elämä minäkertojan perheessä on lämminhenkistä. Vanhemmat rakastavat lapsiaan ja sisarukset toisiaan. Isä on mies, joka tekee mitä tahtoo kun muut tekevät mitä osaavat. Aikuisten juhlahetket ja lauantainvietto näyttävät lapsen näkökulmasta hupaisilta. Kirjassa kuvataan myös vastoinkäymisiä: sisaren ei-toivottua raskautta, epäonnistumista oikeinkirjoituskilpailuissa ja Pientä, joka ei kehity normaalisti.
Näin minä opin maailmasta että siinä on asioita joita ei puhuta kenenkään kanssa. (Lainaus)
Tietenkin Jalonen osaa kertoa tarinan, joka perustunee kirjailijan omiin kokemuksiin. Minuun tämä kirja ei jättänyt isoa lukujälkeä. Tuli pikemminkin sellainen olo, että näinhän se meni...
Toisenlaisen jäljen kirja jätti  Pesoseen. Lue tästä.

Phillips, Jayne Anne: Kiuru ja termiitti

... tajuan kuinka salamannopeasti kaikki voi mennä oikein tai väärin.
Edellä on 17-vuotiaan Kiurun oivallus romaanin lopusta. Alussa kaikkien kirjan henkilöiden elämä tuntuu menevän nimenomaan väärin. Robert Leavitt tekee melkein koko kirjan ajan kuolemaa haavoituttuaan amerikkalaisten luodeista Etelä-Koreassa 1950. Hänen vastavihitty vaimonsa, upea laulajatar Lola odottaa hänelle lasta, Termiittiä, joka syntyy vaikeasti vammaisena. Kiuru, Lolan vanhempi lapsi, on hoidossa hänen sisarellaan Noreenilla, Nonnilla, joka uurastaa ravintolassa ja hoitaa lasta. Kiurun isä on varjeltu salaisuus. Myös Termiitti tulee Nonnin hoitoon. Eniten Termiitistä pitää kuitenkin huolta sisar Kiuru, joka kuljettaa lasta kärryissä mukanaan joka paikkaan.

Kirja etenee Robertin, Kiurun, Nonnin ja Termiitin kertomana eteenpäin. Yllätyksiäkin on, luonnonvoimat ratkaisevat. Eniten kadehdin ajatuksia ja kieltä, jotka kirjailija on pannut lähes puhumattoman Termiitin päähän. Välillä hän nimeää asiat ja esineet, välillä kuvaa ne. Uskottavasti, mielestäni.

Minun oli vaikea päästä kirjassa alkuun ja ajattelin jo jättää kirjan kesken, kun olin välillä lukenut muuta. Mikä menetys se olisi ollutkaan! Ehkäpä kirjaa pitäisi päästä alusta asti lukemaan isompia paloja kerrallaan. Tämä oli upea ja tunteisiinkin vetoava kuvaus rakkaudesta, jonka kanssa sievällä romantiikalla ei ole mitään tekemistä.  Voi olla, että vielä luen kirjan uudestaan.

Keltto Johannes: Metka matkaa Tongaan

Keltanokka -sarjan kirjat on tarkoitettu lapsille, jotka ovat vastikään ovat oppineet lukemaan. Tekstiä on melkein sata sivua, mutta rivit ovat harvassa, kirjaimet isoja ja pitkät sanat on tavutettu.

Vaikka kirja alkaa siitä, että Metkalla on syksy ja tylsää, loppuu tylsyys siihen. Hän päättää nimittäin lähteä Tongaan, jossa aurinko paistaa ja pääsee uimaan. Mukaansa hän ottaa Imurin, joka haaveilee imuroivansa rannan hiekat ja Taavi-koiran, joka haaveilee mereen heitetyistä, noudettavista esineistä. Jo matkalla on hauskaa, kun Imuri löytää polun varrelta paljon roskia ja Taavi keppejä.

 Vaan sitten metsä ympärillä synkkenee, hämähäkin seitit pyyhkivät kasvoja ja kaverukset tapaavat Käärmepään, joka on nimensä näköinen......

Menna Jon: Vintti pimeänä - Komisario Mäkelän tutkimuksia

Myöntää täytyy, että nimi houkutti ja kirja koukutti.
Komisario Mäkelän vintti on usein yhtä pimeänä kuin poliisilaitoksen ullakko sinä aamuna, jolloin poliisin vähäpätöisten asioiden yksikkö saa selvitettäväkseen rouva Hammasperän miesvainaan kuvan oudot kaatumiset. Onneksi komisariolla on apunaan ylikonstaapeli Laine, jonka hoksottimet toimivat vähän liukkaammin. Hetken päästä uljas kaksikko on jo syönyt rouvan tekemän tukevan lounaan kello kahdeksan aamulla ja seurannut oudon rikollisen jälkiä luolaan, jossa tapahtuu räjähdys. Mikä se oli ja mitä sitten tapahtui?

Kiva kirja, hauska kirja kaikille joiden vintti pimenee vaikka vain hetkeksi. Asetelmä tyhmä pomo- fiksu kumppani on aikuisten rikossarjoissa käytetty. Toimii tässäkin. Jatkoa on luultavasti tulossa, sillä kirjan nimen perässä oli ykkönen.

Muinaisegyptiläinen kuolleiden kirja

Kuin koru on Basam Booksin kustantama Muinaisegyptiläinen kuolleiden kirja. Kantta koristaa Papyrus mythologique de Nespakachoyty, jota säilytetään Louvressa. Muinaisegyptinkielisen alkutekstin on suomentanut egyptologi Jaana Toivari-Viitala. Sen hän on tehnyt suoraan hieroglyfeistä! Tekstit, jotka takasivat vainajalle ikuisen kuolemanjälkeisen elämän taivaassa tähtien joukossa, vievät lukijan kauas muinaisegyptiläisen kulttuurin varhaisiin vaiheisiin aina 2300-luvulle eKr. asti. Kun pitelee tätä pientä ja somaa kirjaa kädessään ja kääntelee sivuja Ulla Winterin piirrokuvituksesta nauttien, lukee pätkän sieltä, toisen täältä ja palaa taas edelliselle sivulle, tietää tasan tarkkaan, että tätä kokonaisvaltaista elämystä ei voisi millään saada, jos teos olisi sähköisessä muodossa. "Astun laivaasi, Ra, rauhassa, ohjaan laivaani rauhassa kauniiseen länteen ja Atum puhuu minulle." Ihmisen kaipuu kuolemattomuuteen on ikivanha ja aina läsnä.

Huovi Hannele: Ihmejuttu!

Ihmejutun alaotsikko on: Runoja isoista ja pienistä ihmeistä. Tekijä on luonut aiemmin muutamia suosikkihahmojani, kuten Urpon ja Turpon ja kirjoittanut kutkuttavia faabeleita kirjaan Gepardi katsoo peiliin ja paljon muuta vauvoille ja isommille.

Kannen kupla lupaa, että kirja tekee hyvää ja se on niin totta! Runoissa tehdään isästä leija, käydään linnunpojan pesässä ja syödään haasteellista porkkanaraastetta. Minä sain parhaan riemun lampaanpapanoista ja Lyytin kyytistä. Lukekaa ja nauttikaa!

Nopola Sinikka ja Tiina: Gekko, Puupponen ja suloinen Rose

Olen viettänyt viikonlopun lastenkirjoja lukien ja tämä(kin) oli ilahduttava, naurattava, ahmaisten luettava tuttavuus.
Gekko haluaa lähteä Pariisiin. Hän tietää, että siellä kaikilla on punainen kaulahuivi, baskeri ja kaikki istuvat katukahvilassa ja nukkuvat siltojen alla. Lisäksi Pariisissa on Mona Lisa, jonka hymy on nähtävä. Kaverikseen Gekko ottaa Puupposen. Linda Bondestamin kuvissa kaverukset näyttävät koirilta, joilla on mukavat matkavaatteet. Katukahvilassa ei näy muita baskeripäitä, mutta leivokset, joita tuodaan kärryllinen pöydän viereen, maistuvat. Lasku tosin nielee melkein koko matkabudjetin. Puupposelle jää yksi kolikko seuraavan päivän aamiaiseen. Kolikkonsa Puupponen antaa joen varrella itkevälle tytölle, jota luulee Mona Lisaksi.
 Oliko tyttö Mona Lisa? Miten kaverukset saivat aamiaista? Lukekaapa kirja - niin lapset kuin aikuisetkin. Minä en kerro.
Gekkoon ja Puupposeen voi tutustua myös sarjan ensimmäisessä kirjassa Gekko ja Puupponen, jonka löytää kirjastosta, kunhan ehdin sen lukea.

Antti Tuuri : Rata

Vaikka sotakirja onkin, niin tätä lukiessa ei joutunut koviin taisteluihin. Kirjaa luki kuin jännäriä, sillä vihollisen uhka oli koko ajan läsnä. Kirja kuvaa talvella 1942 tehtyä tuhoamisretkeä Muurmannin radalle. Tuuri kirjoittaa tapansa mukaan insinöörimäistä pelkistettyä, raporttimaista tekstiä, jota sotakirjoihin perehtymätönkin pystyy hyvin seuraamaan. Minä-kertoja on jääkärijoukkueen luutnantin lähetti, jonka nimeä ei kerrota.

Reissu Muurmannin radalle onnistuu, vaikka olosuhteet ovat hirvittävät. Liekö kuvauksesta jätetty pois pahimpia karmeuksia, sillä kertojan lähipiirissä ei tule vainajia, eikä edes pahasti haavoittuneita, ei kerrota keinotekoisista piristeistä, joita sotilaille annettiin, jotta jaksoivat palata kotirintamalle.

Kirjan loppupuolella on sopivasti keveämpi osuus, jossa sotilaat pääsevät rentoutumaan sydämensä pohjasta. Ei missään hienossa ravintolassa, vaan keskellä erämaata olevassa saunassa. Kirjan aihe oli niin kiinnostava, että piti mennä nettiin lukemaan lisää tapahtuneesta, etenkin persoonallisesta majuri Majewskista.

Castillon Claire Kuplissa

Kirjoittaja on sama kuin Irjan taannoin lukemassa Äidin pikku pyöveli kirjassa. Enpä tiedä, tuoko kokoelma Kuplissa paljon lisää piirteitä kirjailijakuvaan. Tekstit ovat lyhyitä, ilkeällä tavalla oivaltavia ja samalla uskottavia. Niissä on hyväksikäyttöä, pettämistä, röyhkeyttä. Samalla ne käsittelevät rakkautta ja parisuhdetta. Ehkäpä tässä onkin sanoman ydin. Herkät asiat ovat laskelmoinnin tai urakehityksen portaita ja niinpä eivät enää niin herkkiä ja kauniita olekaan.

Siis aivan kauhea kirja, joka kannattaa lukea.

J. M. Coetzee: Kesä

Jos kirjailijalla on tavallista parempi itsetunto, (jota ei siis pidä sotkea pöhöttyneeseen egoon), voi luoda nuoruuden omakuvastaan juuri sellaisen kuin lystää. Vaikka ulkonäöstään viis välittävän surkimuksen, toki väkivaltaa ja rotusortoa vastustavan buurien jälkeläisen, joka kirjoittaa runoja ja ihmettelee, mitä hän oikeastaan Afrikassa tekee. Naisten kanssa hän on kömpelö, vanhaa isäänsä hän hoitaa miten kuten ja sitä rataa. Ei  J. M. Goetzeen "Kesä" todellakaan ole mikään elämäkerta, kaukana siitä. Nobelisti ja kahdesti Booker-palkittu mies tekeytyy siinä toimittajaksi, joka haastattelee Goetzeen tunteneita naisia ja yhtä miestäkin hänen kuoltuaan. Lukija varmaan pakahtuisi sääliinsä ja myötätuntoonsa, ellei esimerkiksi tietäisi Goetzeen olleen kuvailemanaan ajankohtana naimisissa ja kahden lapsen isä, muista sumutuksista puhumattakaan. Kun nämä pikkupulmat sysää sivuun, voikin syventyä nauttimaan teoksen "nokkelasta kompositiosta, tiiviistä dialogista ja analyyttisestä loistokkuudesta", kuten Ruotsin Akatemia Nobel-palkinnon jakotilaisuudessa kuvaili hänen tyyliään. Sekä vahvasta oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon vaatimuksesta, joka on tunnusomaista koko Goetzeen tuotannolle. Sekä siitä jostakin, joka erottaa huipputekstin tavanomaisesta.

Roslund & Hellström: Kolme sekuntia

Nyt on pakko antaa periksi. Vuosikausia olen urputtanut ruotsalaisten kyvyttömyydestä paahtaa kahvia, panna olutta tai leipoa leipää, jopa ristiinnaulitustakin ne ovat onnistuneet luomaan verettömän ja levollisen patsaan jonkun seurakuntakeskuksensa seinälle. Ja se ruokohelpifabriikki - hohhoijaa. Saati tapa, jolla Carl Larssonin kotimuseota taannoin esiteltiin!  Mutta kuten sanottu, on aika tarkistaa kantansa ainakin rikoskirjallisuuden osalta. Sen ne pahukset näyttävät hallitsevan.
Voiko oikeusvaltiolle oleellisen tiedon väärentäminen olla keskeinen työkalu taistelussa järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan? Asiaa pohditaan Roslundin & Hellströmin teoksessa Kolme sekuntia. Kaksikko on perehtynyt aiheeseensa perinpohjaisesti. Heidän "syväkurkkujaan" ovat olleet niin pitkäaikaisvangit kuin viranomaiset ja heidän tekstinsä on paitsi sujuvaa, niin myös veren ja oksennuksen hajuista. Ja mikä pahinta tai parasta, hyvin todentuntuista. Mitään hupiveikkoja nämä svenssonit eivät ole, mutta kummasti heidän seurassaan viihtyy. Selviääkö komisario Grens masennuksestaan ja selvittääkö hän rikoksen, joka tuntuu olevan ihan muuta kuin miltä se näyttää? Miten käy perhettään rakastavan soluttautujan, joka voi olla kolmen sekunnin kuluttua kuollut? Siinähän saa sitten jännittää yli neljän sadan sivun verran, ennen kuin palaset alkavat loksahdella paikoilleen. Ja kun kuvio on valmis, osa paloista on kulmistaan käpertynyt. Mutta kuten Grens hautausmaalle vihdoin uskaltautuessaan totesi, että häntä ei edes palellut. Vaikka hän tiesi, että hautausmaalla oli aina kylmä.

Rosa Liksom: BamaLama

Nyt kun Rosa Liksomista on Finlandia-palkinnon myötä tullut salonkikelpoinen, on mukava palata hänen aikaisempaan tuotantoonsa. Tutkiskella tykönänsä, miten tähän on tultu. Itse Finlandia-palkinnon jakotapa on mielestäni vähän arveluttava. Päästää nyt kamu valitsemaan kamuaan. Vaan olkoon. Kyllä Liksom on palkintonsa ansainnut.
Vuonna 1993 julkaistua BamaLamaa en kuitenkaan todellakaan aio hankkia kotikirjastooni, mutta  sen "tärähtänyttä ja tarkkaa kuvaa yhtä aikaa" olen tiiraillut sitkeästi ja pitkään vähän vinosti hymyillen. Olen jopa uusinut sen lainan kaksi kertaa, eikä kukaan näytä sitä tällä välin kaivanneen. Vaikka on kyse novellikokoelmasta, niin minäkin olen tajuavinani, missä niissä mennään. Siis suin päin jorpakosta toiseen rumia puhuen. Mutta juuri se, että mitään ei jää epäselväksi, sai minut laittamaan novellin lainausmerkkeihin, ja kuten myöhemmin ilokseni totesin, olikin kyse lyhytproosasta. Hienoa, nyt tunsin taas olevani tutulla maaperällä.
Liksom on omailmeinen ja hänellä on hieno kielentaju. Hän ei ota kantaa, vaan dokumentoi ja kyllä, kyllä, häneen kuvaamiaan syrjäytyneitä ja eri tavoin vinksahtaneita tyyppejä on todella olemassa, kaikki  vain eivät kaiverra korkkiruuvilla tietään heidän sisimpäänsä.
Liksom kuvaa itseään sekatyölaiseksi, jolta monipuolisen taiteen tekemisen lisäksi sujuvat myös varsityöt. Hän myöntää auliisti muuttuneensa iän myötä. Kuten Jukka Petäjä Hesarissa totesi: - Hän ei enää halua olla härski vain siksi, että olisi härski. Sehän sopii muorin pirtaan. Jään odottelemaan, että Hytti no 6:n suosio varauslistalla hiipuu ja pääsen lukemaan sen. Siis toiseen kertaan, tarkoitan.

Pesonen Pia : Urho Kekkonen strasse

Taas luin kirjan Lapista ja sen aidoista ihmisistä novelleissa kuvattuna. Novelleja sitoo yhteen Urho Kekkonen, joka on kirjan henkilöille ehdoton auktorieetti, melkein jumala. Isätön, kiusattu poika keksii pelastustarinakseen, että Kekkonen on hänen isänsä ja saavuttaa kavereittensa kunnioituksen. Kyläbaarin pitäjä valmistautuu huolella Kekkosen saapumiseen ja autoletkan kulkua seurataan silmä tarkkana. Kirja päättyy novelliin,  jossa Rostockiin on nimetty Urho Kekkonen Strasse. Sen vihkiäisiä valmistellaan ja samalla selvitellään nuorten kaupungissa opiskelevien suomalaisten ihmissuhdesotkuja.

Kirja on hauska, mutta hymyilyn rinnalla on vakava säie. Hieno kokoelma!

Cunningham, Michael : Illan tullen

Lukiessani kirjan alkua mietin, kiinnostaako minua oikeasti amerikkalaisen taidegalleristin elämä. Vaikka jo päätin, ettei kiinnosta, jatkoin lukemista, sillä kirjailija osaa hommansa ja teksti on sujuvaa ja nautittavaa. Onneksi jatkoin, sillä kirjasta tuli koskettava lukukokemus.

Peter Harris on keski-ikäinen ja keskiluokkainen gallerian omistaja ja taiteentuntija. Hän on ollut pitkään naimisissa kulttuurilehdentoimittajan kanssa. Elämä on vakaata, nautinnollista, mutta myös melko yllätyksetöntä - kunnes vaimon nuorin veli, Mizzy, muuttaa asumaan avioparin kotiin. Mizzy ei ole asettunut eikä tunnu edes haluavan löytää paikkaansa elämässä tai yhteiskunnassa. Mizzyn tulo järkyttää molempia aviopuolisoita. Enemmän se järisyttää Peteriä, jota myös oman veljen kuolema ahdistaa.

Kun olin lukenut kirjan, mietin, miten ihmeessä newyorkilaisen taidegalleristin elämä voi koskettaa keskellä suomalaista maaseutua elävää lukijaa. Huolimatta tapahtumien ja ympäristön erilaisuudesta kirja sai   oivaltamaan jotain, mitä ilman kirjaa en olisi huomannut. Näin toimii hyvä kirjallisuus. Tässä vielä runollinen lainaus surumielisestä, hienosta kirjasta:

Me paukutamme pesusoikkoa saadaksemme karhun tanssimaan, kun voisimme hellyttää tähdet.

Enni Mustonen: Järjen ja tunteen tarinoita

Lukutaitoisen ihmisen ei pitäisi mennä siivoamaan ullakkoa. Ei niin. Ei myöskään kirjahyllyä, jonka mitat ovat  2,3 x 3,5 m. Arvasitte oikein. Piti vain pyyhkiä pölyt, pestä hyllyt ja kiinnittää exlibrikset niteisiin, joista ne vielä puuttuivat, mutta... Katonrajasta tarttui käteen Enni Mustosen Järjen ja tunteen tarinoita, sen ensimmäinen osa. Mikäs austeeni se siinä, tuumin ja ajattelin vähän vilkaista. Vilkaisin kaikki 253 sivua, sitten googlasin tohtori Kirsti Mannisen alias Enni Mustosen tiedot ja tulin siihen tulokseen, että taas tuli asiaa kirjastoon. Sarjassa seurataan kahden naisen rinnakkaisia kohtaloita aina Suomen ensimmäiseen eduskuntaan asti, valistaa takakansi. Kun Manninen on sekä tutkija että sujuva kynänkäyttäjä, lopputuloksena on harvinaisen nautittavaa ja yksityiskohdiltaan tarkkaa ajankuvaa. Vain savonmurre tuottaa pohjalaiselle kirjailijalle vähän vaikeuksia. Raapii ainakin sudeetin korvaa. Vaan ei se haittaa. Se vähän haittaa, että nyt on kirjakasoja pitkin poikin ja vähän hirvittää ajatella, mitä niitten kätköistä seuraavaksi löytyykään!

Diana Webster & Victoria Webster: NIIN MONTA MOUNT EVERESTIÄ Tytär, äiti ja haave

Odotin kirjalta muistutusta: valittaminen pienistä on ihan turhaa ja periksi ei anneta. Sitä sain-ja paljon muutakin.

Äiti ja tytär kertovat tyttären tarinaa. Vaikea synnytys, CP-vamma, vaikeuksien kautta pääsy lääketieteelliseen tiedekuntaan ja lopulta ensimmäisenä Euroopassa päivystyslääketieteen erikoislääkärin pätevyys. Tämä on sitä ihailtavaa "tahdonvoimaa, päättäväisyyttä ja kyvykkyyttä".

Kirja kertoo erilaisuudesta. Historiallisesti ajatellen mustaihoiset, naiset ja vammaiset; "kaikille näille kolmelle ryhmälle on yhtenäistä se, että ne tunnistaa välittömästi normista poikkeaviksi - mikä tuo normi nyt sitten onkaan...mikä on muuttanut ihmisten asenteita ja heidän hyväksyntäänsä erilaisuutta kohtaan on esimerkki ja koulutus".