LEENA KROHNIN LEMPEÄ PESSIMISMI

Leena Krohnin Valeikkuna kertoo filosofista, joka viettää suurimman osan ajastaan kelluntatankissaan vastaillen ihmisten kysymyksiin, sikäli kuin ne ovat vastattavissa, tai sitten torkahtelee häpeämättömästi kesken vastaanottonsa. Krohnia lukiessa on unen omainen tunne kaiken turhuudesta ja tarpeettomuudesta. Sen kun kelluskelee ja odottaa aikaa, jolloin robotit korvaavat ihmisen ja päästävät tämän tietämisen tuskasta. Mutta siihen on vielä aikaa ja sitä odotellessa on pakko ajatella, sillä ajattelematta ei Krohnista selviä. -Hullu, viisas ja sivistynyt, arvioi Nina Lekander Expressenissä Krohnin kirjailijanlaatua.

DEWEY, KISSA JOSTA TULI JULKKIS

Kirjasto ja kissa on vastustamaton yhdistelmä ainakin minulle. Ammattiinsa hurahtanut Vicki Myron on kirjastonjohtajana Iovan Spencerissä Yhdysvalloissa. Dewey-kissan tarina Vickin kertomana alkaa tammikuisena pakkaspäivänä 1988, jolloin kirjaston henkilökunta löytää kohmeisen kissanpojan palautuskirjalaatikosta. Loppu onkin sitten luettavissa Kirjastokissasta. 18 vuotta Dewey on mukana spenceriläisten elämässä, sen iloissa ja suruissa. Kun se kuolee, sen negrologi julkaistaan noin 270:ssä lehdessä. Miksi, siitä kertoo Vicki Myronin ja Bret Vitterin Kirjastokissa.

Maahanmuuttajat

Jhumpa Lahirin Tuore maa (2008) -kirjan novellit on luettava, jos pitää novelleista. Ja vaikkei pitäisikään, osaa novelleista voi lukea kuin romaania: päähenkilöt ovat samat. Kirja on luettava, jos on kiinnostunut Intiasta tai amerikkalaisuudesta. Itse en ole erityisemmin kiinnostunut kummastakaan, mutta silti pidän tätä kirjaa, kuten myös intialaistaustaisen tekijän edellistä suomennettua novellikokoelmaa Tämä siunattu koti (2001)kerrassaan loistavana. Novellien henkilöt ovat Intiasta Amerikkaan muuttaneita siirtolaisia, pääosin bengalilaisia. Aiheet kiertävät uuteen maahan sopeutumisen ja vanhojen tapojen säilyttämisen ympärillä, mutta kirja ei ole raportointia, vaan taidetta. Novelleissa käsitellään mm. yksinäisyyttä, syyllisyyttä, alkoholismia, sovittuja avioliittoja ja jokavuotista lomamatkaa Intiaan. Kaikkein kaunein ja surullisin osa on kirjan lopussa kolmen pitkähkön novellin kokonaisuus, jossa päähenkilöinä ovat Hema ja Kaushik, lapsesta asti toisensa tunteneet muuttajien jälkeläiset, joiden kaunista ja surumielistä tarinaa leimaa juurettomuus.
Minä pidin kirjasta - toivottavasti muutkin sen lukevat!

Makeita välipaloja

Kun on epätoivoon asti yrittänyt ymmärtää vaikkapa Antti Hyryn novelleja tai kaivautua Kafkan tajunnanvirtaan, tekee totisesti nannaa tarttua vaikkapa Kotilaisen ja Vartevan Mummonsuomi laajakaistalla opukseen, Venäjän poliittisiin vitseihin Hytösen ja Malisen kertomina sekä Nykäsen Matin tahattomiin? oivalluksiin kuten siihenkin, että ei kai elämä ole ymmärrettäväksi tehty. Lukulystiä!

PIKAKULKURIN HISTORIAA

VELOMANIA! Pyörällä halki aikojen (Vapriikki 2007)
Tämä on näyttelyjulkaisu Tampereella pidetystä näyttelystä, kattava kuvaus polkupyörän historiaan (on Alavuden kirjastossa). Olisinpa huomannut käydä kyseisessä näyttelyssä!
Tiesittekö että:
- Kolmi- ja nelipyöräisiä kehitettiin 1870- ja 1880-luvulla erityisesti naisten käyttöön
- Suomen kirjallisuuden ensimmäinen pyöräilyaiheinen romaani on Maiju Lassilan Rakkautta, joka ilmestyi 1912 (pilkkaa 1890-luvun pyöräinnostusta!)
- kuudella prosentilla tamperelaisista oli pyörä vuonna 1914 (Tampereen poliisijärjestykseen määrättiin pyörät rekisteröitäviksi 1913)
- korkea polkupyörä oli rakenteeltaan niin yksinkertainen, että sellaisen pystyi rakentamaan kyläseppäkin kotimaisista tarpeista
- millainen on kinneri, nojapyörä, amfibio, taittopyörä, kuka kirjoitti lastun ”Pyöräraivoilua”?

Huhtikuussa 1869 Uusi Suometar kertoi uudesta kulkuneuvosta näin:
”Welocipedi eli suomeksi ’pikajalka’ on erään uuden kuljetusneuvon nimi, joka joku aika sitten on keksitty Ranskan maalla. Sen rakennus on hyvin yksinkertainen. Siinä ei ole paljo muuta kuin kaksi pyörää, jotka owat asetetut samaan linjaan , toinen etu- ja toinen takapuolelle, aiwan niin kuin waunuissa toisen siwun pyörät. Etumainen pyörä on suurempi kuin takamainen. Istuinpaikka, jossa istutaan samoin kuin satulassa hewoisen selässä, on pyörien wälillä, keweillä rautatelineillä. Kulkemaan saadaan welocipedi siten, että satulassa istuja jaloillaan polkee kaksi etupyörän akselista löytyvää polinta, jotka panevat pyörän liikkkeelle. Samassa pyörässä löytyy wielä kahva, jolla welocipedin kulkua ohjataan ja pysähdytetään”.
Olen tässä oppinut, että Kajanderin lisäksi oli muitakin kirjoittavia cyklomaanikkoja jo yli sata vuotta sitten: mm I.K.Inha, Juhani Aho ja Ilmari Kianto, joiden tekstejä tarttee metsästää seuraavaksi!

WELOCIPEDILLÄ YMPÄRI EUROOPPAA

KAJANDER, KALLE: KIRJEITÄ POLKUPYÖRÄLTÄ EUROOPAN ERI MAISTA (Hausjärvi-Seura ry, 2008)

Olette varmaan nähneet vanhoissa kuvissa sellaisia polkupyöriä, joissa eturatas on valtavan suuri ja toinen ihan pikkuinen. Ei millään uskoisi, että sellaisella voi ihan oikeasti pyöräillä, mutta on vain voinut. Niillä ajeltiin täyttä päätä myös Suomessa 1800-luvun loppupuolella. Toki se oli harvojen harrastus, mutta polkupyörä yleistyi nopeasti tuon vuosisadan lopussa ja seuraavan alussa.

Hausjärveläinen maanviljelijä ja kirjailija Kalle Kajander polki 1889 Pariisin maailmannäyttelyyn äsken kuvaamallani VELOCIPEDILLÄ, ja kierteli 1897 Alppimaisemissa jo modernilla PIKARATTAALLA, jossa oli samankokoiset renkaat ja ketjut. Näistä matkoista hän kirjoitti lehtiin ja nyt matkakuvaukset on julkaistu kirjana.

Repussa yksi puhdas paita, evästä, rahaa ja passi oli kaverilla varusteena kun lähti uudella härvelillään Ruotsin laivaan ja siitä ajamaan Köteporin kautta kohti Parisia. Mainiota luettavaa, uskoisin että sellaisenkin lukijan mielestä, joka ei ole kiinnostunut pyöräilystä tai matkakertomuksista. Kaveri on hyvin sivistynyt ja kielitaitoinen, tulee hyvin juttuun maassa kuin maassa. Maanviljelijänä hän tarkkailee etenkin maaseutua ja tekee huomioita eri maiden maaviljelyksestä. Vaikka kieli on tietenkin vanhahtavaa, ei sitä ole hankala lukea – päinvastoin; monet ilmaukset ovat suorastaan herkullisia, kaupunkien nimet hauskoja, kuvaukset kylistä, maalaistaloista, ihmisistä nasevia huomioita täynnä.

Annetaanpa Kallen kertoa:

Niin se on polkupyörällä ajajan laita. Hän kulkee maita, maanteitä vaan, hänellä on aikaa tarkastella joka paikkaa ja hänen matkansa käy, vaikka tuimaankin polkisi, kumminkin niin hitaasti, että silmä ehtii hyvin kiintyä kaikkiallle ja tottua näkemiinsä. Kokomies menee matkansa mukaisesti, muutokset tulevat niin vähitellen, ett’ei niitä useinkaan huomaa. – Jos olisin tullut laivalla suorastaan sinne, missä nyt olin, tai pyöräyttänyt sen matkan muutamasssa päivässä junalla, niin totta varmaan olisin suuremmilla silmillä katsellut ympärilleni kuin nyt.

V. 1889 kuljeskelin viimeksi täällä mannermaalla pyörällä silloinkin. Mutta silloin katselin maita mantereita korkealta englantilaiselta velosipeediltä, jolla oli kuristaa itsensä telefooni lankoihin. Kun sitä nyt mielessäni kuvittelen, tuntuu aivan siltä, niinkuin silloin olisin istunut suuren ardennihevosen tahi kameelin selässä, kun sitä vastoin nyt laskettelen sulavasti ja huolettomasti niinkuin meidän maan parhaalla, sirolla ja keveällä juoksijalla.

Maalaiset tunkeutuvat kuormineen kaupunkiin, hajautuvat kaikille kaduille, tarjoilevat tavaroitaan ja huutavat. Kaupunkilaiset katukaupustelijat työntävät käsikärryjään, tahi kantavat koppia selässään ja päänsä päällä ja huutavat. Kauppamies seisoo puotinsa ovella – ja huutaa. Ja kun joka mies koettaa sitä tehdä niin lujalla äänellä, että se kuuluisi ylitse kaikkien muiden, aivan kuin se ”anonseeraisi” tavaraansa parhaiten, jolla on lujin kurkku, niin varo korviasi sinä. Jos myöjät huutavat, niin eivät säästä liioin ostajatkaan leukaperiään. (Firenze)

Sattuu äkkiä paha ilma, sade tahi sopimaton tuuli, huono tie tahi muuta sellaista. Silloin kääntyy mieli karmeaksi, vihoittelee ja suututtelee, että ollenkaan on tällaisille matkoille lähtenyt. – Hullu, houkko! Lähteä hassuttelemaan, maita mantereita kiertämään tällä tavalla, kun voisi ajaa herroiksi junassa – tai pysyä kotonaan! Mutta heti, kun sattuu hyvä ilma ja hyvä tie, niin unohtaa kaikki vastoinkäymiset, viheltelee vaan iloisena pyörällään ja päättää, että tämä vasta on matkailemista, näin sitä kulkea pitää! Mitä nuo tuolla junassaan – torkkuvat ja haukottelevat ja näkevät vähän vilaukselta mitä näkevät.