Kyllikki Villan ystäville

Kyllikki ja Saara Villa : Äidin lokikirja

Jos Antti Tuuri on vannoutunut junalla matkustaja, niin kääntäjä/kirjailija Kyllikki Villa oli vastaavast laivoilla matkustaja. Vieläpä rahtilaivoilla matkustaja.

Saara Villa on poiminut äitinsä Kyllikki Villan matkapäiväkirja-aarteistosta tekstejä niiltä matkoilta, jotka he tekivät yhdessä. Tytär on täydentänyt tekstejä omilla muisteluksillaan ja huomautuksillaan. Mukavaa luettavaa, ainakin heille, jotka ovat vihkiytyneet aiheeseen aiemmin.

Kuinka hieno ja lämmin suhde äidillä ja lapsella on ollutkaan: toisiaan kunnioittava, toisensa huomioon ottava, opittavaksi muillekin. Vähän toistavalta tuntuu huolehtiminen aikatauluista ja matkalipuista.  Mutta 60- ja 70-luvuilla elettiin niin erilaisessa maailmassa, yhteydenpito tapahtui kirjeitse ja sähkeitse ja kaikenlaisten toimistojen tiskeillä. Nykyään naputellaan päätteillä varauksia vaikka puiston penkiltä. Ja ollaan muka-muka kiireisiä, on päästävä nopeasti paikasta toiseen. Villojen kiireetön matkateko tuntuu ihanan erilaiselta. Jos vain olisi aikaa...Vieläkö rahtilaivat ottavat matkustajia?

Tuuri Antti: Matkoilla Euroopassa - matkakertomuksia

Antti Tuuri matkustaa junalla. Hän on matkustanut junalla jo nuorena mennessään kesätöihin Kölniin. Samoja jälkiä mies seuraa nyt eläkeläisenä, muistelee osin aiempia matkoja ja sattumuksia. Matkakohteina on usein Italia, joskus Norja, Ranska ja Espanja. Paikat ovat tuttuja ja vieraampia,  tuttuja ihmisiäkin tavataan matkoilla. Pariisissa Tuuri yöpyy samassa hotellissa, jossa on kerran saanut erityiskohtelun. Italiassa hän asuu vaimonsa kanssa pitempään, ihmettelee Angelon verkkaisuutta pesukoneen kuntoon saamisessa. Tuuri kohtaa matkoillaan muitakin vaikeuksia, kun hänet ryöstetään Sveitsissä asemalla. Pääosin matkat sujuvat kuitenkin suunnitelmien mukaan, verkkaisesti, aamuisin töitä tehden, illalla hyvin syöden.

Ihan mielikseen näitä kuitenkin lukee, vaikka mitään isoja asioita ei matkoilta kerrota. On kuin olisi mukana reissulla. Jaan myös Tuurin mielipiteen lentokoneella liikkumisen vaivalloisuudesta. Kun saan enemmän aikaa matkustaa, siirryn maan ja vesien päälle Tuurin tavoin, jos vain matkakohde on siten saavutettavissa.

Tämän tahdon Tuurin kirjasta muistaa silloin ja nyt:
Koska tiedämme, että matkustaisimme tällä matkalla junissa pitkään, katselemme maisemia rauhassa emmekä odota, että juna olisi perillä. Olimme tulleet junamatkalle emmekä pääsemään perille mihinkään; perillä olisimme aina, kun olisimme junassa.

Simukka Salla: Punainen kuin veri

Lumikki Andesson käy ilmaisutaidon lukiota Tampereella. Hän asuu yksin kämpässä, jota hänen mielestään on turha sisustaa kodiksi, koska se on vain väliaikainen turvapaikka. Lumikki on tyytyväinen, että vanhemmat asuvat Riihimäellä ja sinne on myös jäänyt koulu ja koulutoverit, joita Lumikki kaipaa vielä vähemmän. Uudessakaan koulussa hän ei ole luokan suosikkien joukossa, mutta on jo oppinut tekemään itsensä huomaamattomaksi.

Lumikki viettää aamuisin rauhoittumis- ja voimienkeräämishetken koulun pimiössä. Eräänä aamuna pimiöön on  ilmestynyt mielettömästi rahaa, verisiä seteleitä. Hetken Lumikki miettii, pitäisikö asiasta kertoa jollekin. Hän miettii kuitenkin liian kauan ja paljastaa nähneensä rahat Tuukalle, joka tuli seteleitä hakemaan. Tuukka, Elisa ja Kasper ovat löytäneet rahat Elisan pihalta edellisenä yönä ja huumepöllyissä nuorten mielestä veristen rahojen pesu tuntui hyvältä idealta. Kun Elisa selvänä taas muistaa, että hänen isänsä on huumepoliisi ja kun joku muukin tuntuu kiinnostuneen rahoista ja tytöistä, haluaisivat sekä Elisa että Lumikki koko sotkusta eroon.

Lumikki -satuun Salla Simukka on punonut hyvän dekkarin, jota voi seurata myös ihmissuhteiden kehittymisen näkökulmasta. Kirja koskettaa monella tasolla ja kerronta imee mukaan. Lumikki rankkoine kokemuksineen on kirjan päähenkilö ja selviäjä, jonka kehitystä ja kasvua seuraa yhtä suurella mielenkiinnolla kuin juonen käänteitä.

Lumikin vaiheita pääsee jatkossa seuraamaan vielä kirjoissa Valkea kuin lumi ja Musta kuin eebenpuu. Toinen kirjoista ilmestyy jo tämän vuoden elokuussa.

Pancol Katherine : Krokotiilin keltaiset silmät

Nyt olen lukenut 697 sivua aikuisten satua ja saippuaa. Olen siis tuhlannut aikaani, jos pitää lukea vain merkityksellisä kirjoja. Olisin voinut jättää kirjan kesken ensimmäiset 50 sivua luettuani tai monta kertaa sen jälkeenkin. Minä vaan jatkoin. Miksi?
Aavistin kyllä, että satu päättyy hyvin: hyvät ja pahat palkitaan. Käänteissä oli yllätyksiä, joihin nimikin jo viittaa, loppuratkaisussa ei. Josephine heittää työttömän ja uskottoman miehensä pihalle ja ottaa vastuun kahden tyttären (hyvä tytär, paha tytär) elatuksesta ja kasvatuksesta. Josephinella on rikas (ja paha) sisko Iris, joka haluaa kirjailijan statuksen ja sen mukanaan tuomaa kuuluisuutta. Hän houkuttelee Josephinen kirjoittamaan historiallisen romaanin 1100-luvulta, joka on ollut Josephinen tutkimuskohde. Iris esiintyy kirjailijana ja Josephine saa kipeästi tarvitsemaansa rahaa.

Tällä välin toisaalla ja monessa kohtaa tapahtuu. Sisarusten isäpuoli rakastaa sihteeriään, Josephinen ex-mies kasvattaa krokotiilejä Afrikassa ja tyttäretkin seikkailevat. Monta juonenpäätä solmitaan yhteen ja rakkaus pilkahtelee siellä täällä ennen ennalta aavistettavaa loppua. Ehkä tapahtumien hulvattomuus sai minut jatkamaan lukemista: halusin tietää, miten krokotiilit kasvatetaan. Olihan kerrontakin ihan sujuvaa. Kansikuvakin miellytti;)

Tällä kirjalla on yhtä paksuja jatko-osia: Kilpikonnien hidas valssi ja Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin. Kirjojen nimet ovat mielestäni houkuttavia. Kaikki sarjan kirjat ovat kovin suosittuja ja niitä on käännetty useille kielille Kirjailija kertoi haastattelussaan, että hän haluaa saada ihmiset hyvälle mielelle.

Tuleeko kirjasta hyvälle mielelle vai pahalle tuulelle? Pitääkö kirjalla olla onnellinen loppu? Testatkaa!