DAN KIERAN: JOUTILAS MATKAILIJA : Hitaan matkustamisen taito (Basam Books, 2013)

Pitihän tähän kirjaan tarttua, koska aihe oli noin kutkuttava, eikä siitä liene paljon suomeksi kirjoitettu. Tiedä sitten mitä odotin, mutta kovin paljon en saanut tekstistä irti. Jokin kirjoittajan tavassa ilmaista itseään tuntui kummallisen monimutkaiselta. "Ulkomaiset rautatieasemat tarjoavat yhtä paljon vertauskuvia kuin pääteasemiakin". Siis?

 Suomentajaakin osoittaisin pikkuisen sormella. Eiköhän englannin kielen ilmaus 72 hours olisi syytä suomentaa 3 vuorokautta eikä 72 tuntia? Interraililla ei liftailla Euroopan halki, silloin kuljetaan junalla. Kumpaakin lajia harrastaneena kiinnitän ehkä liikaakin huomiota näin pieniin asioihin. Tomuinen? Sesessionistit?

 Kuvaus Rita-mummosta oli herkullinen. Kirjassa mainittiin Robert Louis Stevensonin (Aarresaari!) kirjoittama viehättävä matkakirja Aasin kanssa matkalla Sevennien vuoristossa. Jos hyvä esimerkki hitaasta matkustamisesta kiinnostaa, niin lainatkaapa tämä kirjanen kirjastosta, on luokassa 86.

 Tervetuloa, Sampo, meidän harmaahapsien haaleaan joukkoon! Ihanaa saada nuoren ihmisen tuore näkökulma nykymaailmaan!

Kyllikki Villan ystäville

Kyllikki ja Saara Villa : Äidin lokikirja

Jos Antti Tuuri on vannoutunut junalla matkustaja, niin kääntäjä/kirjailija Kyllikki Villa oli vastaavast laivoilla matkustaja. Vieläpä rahtilaivoilla matkustaja.

Saara Villa on poiminut äitinsä Kyllikki Villan matkapäiväkirja-aarteistosta tekstejä niiltä matkoilta, jotka he tekivät yhdessä. Tytär on täydentänyt tekstejä omilla muisteluksillaan ja huomautuksillaan. Mukavaa luettavaa, ainakin heille, jotka ovat vihkiytyneet aiheeseen aiemmin.

Kuinka hieno ja lämmin suhde äidillä ja lapsella on ollutkaan: toisiaan kunnioittava, toisensa huomioon ottava, opittavaksi muillekin. Vähän toistavalta tuntuu huolehtiminen aikatauluista ja matkalipuista.  Mutta 60- ja 70-luvuilla elettiin niin erilaisessa maailmassa, yhteydenpito tapahtui kirjeitse ja sähkeitse ja kaikenlaisten toimistojen tiskeillä. Nykyään naputellaan päätteillä varauksia vaikka puiston penkiltä. Ja ollaan muka-muka kiireisiä, on päästävä nopeasti paikasta toiseen. Villojen kiireetön matkateko tuntuu ihanan erilaiselta. Jos vain olisi aikaa...Vieläkö rahtilaivat ottavat matkustajia?

Tuuri Antti: Matkoilla Euroopassa - matkakertomuksia

Antti Tuuri matkustaa junalla. Hän on matkustanut junalla jo nuorena mennessään kesätöihin Kölniin. Samoja jälkiä mies seuraa nyt eläkeläisenä, muistelee osin aiempia matkoja ja sattumuksia. Matkakohteina on usein Italia, joskus Norja, Ranska ja Espanja. Paikat ovat tuttuja ja vieraampia,  tuttuja ihmisiäkin tavataan matkoilla. Pariisissa Tuuri yöpyy samassa hotellissa, jossa on kerran saanut erityiskohtelun. Italiassa hän asuu vaimonsa kanssa pitempään, ihmettelee Angelon verkkaisuutta pesukoneen kuntoon saamisessa. Tuuri kohtaa matkoillaan muitakin vaikeuksia, kun hänet ryöstetään Sveitsissä asemalla. Pääosin matkat sujuvat kuitenkin suunnitelmien mukaan, verkkaisesti, aamuisin töitä tehden, illalla hyvin syöden.

Ihan mielikseen näitä kuitenkin lukee, vaikka mitään isoja asioita ei matkoilta kerrota. On kuin olisi mukana reissulla. Jaan myös Tuurin mielipiteen lentokoneella liikkumisen vaivalloisuudesta. Kun saan enemmän aikaa matkustaa, siirryn maan ja vesien päälle Tuurin tavoin, jos vain matkakohde on siten saavutettavissa.

Tämän tahdon Tuurin kirjasta muistaa silloin ja nyt:
Koska tiedämme, että matkustaisimme tällä matkalla junissa pitkään, katselemme maisemia rauhassa emmekä odota, että juna olisi perillä. Olimme tulleet junamatkalle emmekä pääsemään perille mihinkään; perillä olisimme aina, kun olisimme junassa.

Thomas Brunnsteiner: Jäämerelle saakka

Jäämerelle saakka sisältää kaksitoista matkakertomusta Azerbaidzanista Venäjälle ja eri puolille Eurooppaa aina Suomen Lappiin saakka. Brunnsteiner etsii ja löytää ihmisiä, joilla on jotain kerrottavaa. Hänellä on taito lähestyä haastateltaviaan näiden omilla ehdoilla. Hän ei hoputa, jaksaa istua ja aistia paikan ilmapiiriä, olla kotonaan niin pietarilaisten äidin ja tyttären kuin viimeisten kaphoornareitten seurassa. Moniko on tullut ajatelleeksi, että Suomen juutalaiset sotivat Saksan rinnalla jatkosodassa? Ja mitä se heille merkitsi ja miten he siitä selvisivät? Brunnsteiner kuuntelee ja Harry Matso kertoo, miten kolme heistä olisi saanut rautaristin, mutta kukaan heistä ei suostunut ottamaan sitä vastaan. Ja miten elää Pekka Tervasniemi, poromies, syvällä metsän sydämessä, Inarin vesien takana, olematta silti erakko tai koltta? Lajinsa viimeinen kuitenkin. Hänen perässään rämpii Brunnsteiner, ihmettelee, mitä tapahtuu, jos tuuli ei tyynny ja varastot loppuvat. Mitä sitten syödään? Pekka hymyilee lempeästi, taivuttaa nuoren männyn latvan suunsa eteen ja on syövinään havuja. Brunnsteiner on itävaltalainen kirjailija ja lehtimies, joka taitaa myös poronhoidon. Hän muutti Suomeen vuonna 2000 ja asuu perheineen Vaattojärven kylässä Lapissa.

Veikka Gustafsson, Eino Leino: Kohti huippua

10. toukokuuta 1993 Veikka Gustafsson nousi ensimmäisenä suomalaisena Mount Everestille - Tsomo-Lungmalle eli Maan jumaläidille, kuten tiibetiläiset alkuasukkaat sitä kutsuvat.

Kirja on kiehtova henkilökuva ja matkakertomus, mutta myös tietoteos vuorikiipeilyyn tarvittavista fysiologisista ja psyykkisistä ominaisuuksista. Vuorilla tehtyjä muistiinpanoja ja saneluita on käytetty pohjana, välillä teksti tuntuu kankealta, mutta kyllähän niissä olosuhteissa ajatus välillä pätkii.

Tämä on kai sitä kotisohvan extremeä lukea armottomasta viimasta ja pakkasesta. Ja siitä, että yhteisellä kiipeilijöiden sopimuksella ystävä jätetään. "Hiljaisessa saatossa kannettiin Steveä parikymmentä metriä alaspäin. Hilattiin ruumis säkkiin. Kiinnitettiin valjaat ja valjaisiin sulkurengas, johon kiinnitettiin köysi. Käveltiin railon reunaan. Laskettiin ruumista alas varovasti, ettei se mätkähtäisi jääseinämiin. Kun viisikymmentä metriä pitkä köysi loppui, ruumis päästettiin irti."

Liksom Rosa : Hytti nro 6

Juna kiitää kohti itää ja kaikki odottavat aamua...
Junamatka Moskovasta Ulan Batoriin, Mongoliaan, joka kirjan oppaana toimivan henkilön mukaan on rakentanut Venäjälle kaikki instituutiot, katkaissut venäläisten moraalisen selkärangan ja iskostanut venäläisiin epäluulon ilmapiirin. Eletään 1980-lukua Neuvostoliitossa ja suomalainen tyttö toteuttaa haavettaan suuresta junamatkasta. Matkatoverikseen hän saa nelikymppisen venäläismiehen, joka tarvitsee naisia ja votkaa. Kirjan päähenkilöitä, samassa hytissä matkaavia ei nimetä, mutta Moskovaan ja menneisyyteen jäävät sivuhenkilöt kantavat nimeä. Virkistävää, ettei Liksom kirjoita kuten opetetaan: nimi antaa painoarvon henkilölle. Vai onko kyse samasta ilmiöstä kuin junan lähtiessä, jolloin junassa olijasta tuntuu, että maisema liikkuu?
Luonnonkuvaus on upeaa, vaikka maisema kevättalven Siperiassa ei olekaan. Viima tunkee lukijan puseroon samoin kuin lukija voi tuntea lakanoiden tärkit ja maistaa suolakurkun maun. Liksom osaa kuvata myös ihmisiä - nimenomaan kuvata eikä selittää. Toisiaan vaivoin sietävä matkapari keskustelee (tai mies puhuu), nukkuu, syö ja kulkee välillä radan varren kaupungeissa. Mitään ei alleviivata, mutta kaikki paljastuu, myös tytön matkan tarkoitus viimein.
Kuinka ihmeessä kirja herättää halun kokea viikkoja kestävä junamatka Siperian halki??

Elefantin matka

José Saramagon Elefantin matka on kerrassaan lumoava kirja. Yleensäkin Tammen Keltainen kirjasto takaa laadun, mutta niin paljon kuin luenkin, harvoin menen niin onnesta sekaisin kuin vaeltaessani Salomon-elefantin ja sen hoitajan Subhron kera Lissabonista Wieniin 1500-luvun puolivälissä. Saramago on verraton sanansuoltaja, lempeästi "mukamas sivistynyttä Eurooppaa" Subhron silmin tölviskelevä tarkkailija, joka ei säästä sen enempää katolista kirkkoa kuin kuninkaallisia tai poliitikkoja. Ah, niin viisas ja ilkikurinen Saramago on, etten kyllä tyydy lukemaan tätä teosta vain kertaalleen, vaan aion hankkia sen omaan hyllyyni. La Rebublican arvostelija arvioi sen kertovan paitsi matkasta läpi uskonpuhdistuksen ja sisällissotien repimän Euroopan, myös pohdiskelevan ihmisyyttä, sen puutteita ja heikkouksia, sekä valtaa ja ystävyyttä. Sen kaiken se tekee aivan erityisellä tavalla. Jo kirjan kansi on kuin lupaus, jonka sisältö sitten lunastaa. Matkaa ei tehdä Pendolinolla vaan rauhallisesti askeltaen ja Salomonin lepotaukoja kunnioittaen. Ja tietä riittää.

I.K.INHA OLI MIELENKIINTOINEN MIES

Nyström, Aamu : I.K.Inha: valokuvaaja, kirjailija, kulttuurin löytöretkeilijä

Inha, I. K. : Muistelmia polkupyöräretkeltäni

Inha tunnetaan varmaan parhaiten valokuvistaan, mutta hän oli myös toimittaja, kirjailija ja kääntäjä. Kulttuurin löytöretkeilijä on hyvä nimitys, sillä hän harrasti pyöräilyä ja kirjoitti retkiltään päiväkirjaa. Nyt on julkaistu kirjana aikoinaan lehdessä ilmestyneet kuvaukset Inhan keski-Euroopan pyörämatkasta kesällä 1886. Teksti on tietenkin vanhanaikaista, ihanaa sellaista, täynnään unohduksiin painuneita ilmauksia ja sanoja, joita Inha lienee osittain joutunut keksimään kirjoittaessaan. Pelkästään polkupyörään liittyvä sanasto oli tuolloin vasta muotoutumassa, uudehko keksintö kun oli. Kas tällaista: Taajasilminen rautatieverkko, maailmanmainiot taulustot (Dresdenissä muuten), ”Yötä makasin eräässä talonpoikaisravintolassa”... Ravintola tarkoitti kai vielä tuolloin sekä ruoka-että majoituspaikkaa. ”Huono tie tärskytti aivot sekaisin”.

” Yö olisi kulunut varsin rauhallisesti, mutta täälläkin on navetta samassa rakennuksessa kuin asuinhuoneet ja nyt se lisäksi sattui olemaan aivan allani; lattian ravoista nousi tuikevan väkevät ilmat, jotka eivät millään tahtoneet henkitorveen mahtua”. ”Samana päivänä kävi ankara vastamyrsky, joka huitoi vihmasadetta kasvoihin; tiet olivat täynnänsä virstanmittaisia ahteita ja lokaiset...kaikki polkupyörällä kulkijan pahimmat vastukset. Usein olin vähällä tuskaantua, kun tuuli piteli paikalla, vaikka olisin kuinka polkusimia painanut”.


Maanmainioita kuvauksia, suosittelen ensin elämäkertaa ja sitten matkakuvausta ja niitä valokuvakirjojakin löytyy...

Matti Rämö : Polkupyörällä Intiassa

Polkupyörällä Intiassa : lehmiä, jumalia ja maantiepölyä
JÄRJETÖNTÄ MENOA!

Tämä alkaa olla jo äärimmilleen vietyä matkan tekoa, kirjoittajan täytyy olla harvinaisen sitkeä otus, kun selvisi ollenkaan hengissä moisesta ruljanssista. Hän pyöräili polkupyörällä 2600 km kuukaudessa Intiassa. Miksi ihmeessä? Kaveri on pyöräillyt Euroopassa ja Afrikassakin (edellinen kirja), joten miksei kai sitten kauko-idässäkin. Intia on hänelle ennestään tuttu maa, hän tuntee sen historian, kulttuuriin ja uskonnolliset menot erittäin hyvin. Niitä hän kuvaa yksityiskohtaisesti. Osallistuu itsekin, äitivainaan tuhkan vieminen Gangesiin oli yksi hänen motiivinsa matkalle. Toinen oli tapaaminen tyttären kanssa.

Intia on vihonviimeinen maa pyöräilijälle: liikenne on täysin mielipuolista, ei mitään virallisia sääntöjä eikä tolkkua, ihmisiä on joka paikka täynnä liikkumassa mitä kummallisimmilla härveleillä, teiden kunto on mitä sattuu, ilmasto-olot kauheat, kuumaa ja kosteaa. Tiellä on ihmisten lisäksi jos millaista elukkaa, niin eläviä kuin mätäneviäkin. Aina kun Rämö pysähtyy jonnekin pyörineen, kertyy ympärille kymmeniä, joskus toistasataa töllistelijää, jotka koskettelevat, nyppivät, tyrkyttävät palveluksiaan. Kommunikaatio on lähes aina elekielen varassa, tosin Rämö hallitsee hyvin Intian elekielen, oikeatakin kieltä vähän.

Toki matkalla löytyi myös kauneutta niin luonnosta kuin kulttuurista, ystävällisyyttä ja auttavia käsiä tarvittaessa.

Jotenkin hassua, että joku tekee tällaisen matkan, kirjoittaa siitä kirjan, ja sitten joku vielä lukee sen mielenkiinnolla!

Kyllä en lähde tähän maahan, en ikinä.

MOOTTORIPYÖRILLÄ 24 000 km

Ewan McGregor : Halki Euroopan ja Afrikan

Kirjoittajat ovat tunnettuja näyttelijöitä, moottoripyöräilyn harrastajia ja Unicefin lähettiläitä. Kaksi viimeistä seikkaa selittävät näinkin hullun idean: ajaa nyt moottoripyörillä Skotlannin pohjoiskärjestä Afrikan eteläkärkeen. Euroopan osuus on tavanomaista matkantekoa, mutta Afrikassa eteneminen on välillä yhtä tuskaa olosuhteiden vuoksi. Hiekkamyrskyjä, armotonta kuumuutta, yöpymisiä keskellä aavikkoa, norsuja tallustelemassa yöllä teltan vierestä, kiviä heitteleviä lapsia...Mutta aina välillä pojat saivat ajaa täysillä hyviä teitä poikki savannien ja ohi eksoottisten eläinlaumojen. Ihmisten ystävällisyys ja usko tulevaisuuteen vaikeissakin oloissa teki vaikutuksen kirjoittajiin.

Kirjan juju on siinä, että he kuvaavat toimintaa Unicefin hyväntekeväisyyskohteissa. He kertovat Ugandan lapsisotilaista, valtavista pakolaisleireistä, sisällissotien orvoiksi jättämistä lapsista, HIV-ongelmista. Valopilkkujakin on: esimerkiksi Ruanda, jonka nimikin tuo heti mieleen kauheat veriteot. Mutta Ruandan kansa yrittää unohtaa vuoden 1994 kansanmurhat ja rakentaa maataan. Kuvauksesta päätellen he ovat onnistuneet siinä hyvin, ilmeisesti presidentti Kagamen ansiosta. Ehkä sekasortoinen maa tarvitsee lujan johtajan, toivottavasti ei demokratian kustannuksella, kuten usein käy.

Tansaniassa lasta kutsutaan orvoksi, jos hänen äitinsä kuolee, huolimatta siitä, onko isää olemassa. Niinpä, olemme nähneet niin usein kuvia Afrikasta, joissa naiset kantavat vettä ja polttopuuta kilometrien päästä lapsi kangaspussissa selässään, keittävät ruuan ja kuokkivat peltotilkkujaan. Miehet nähtiin ennen keihäät kädessään, nykyään valitettavan usein aseet käsissään. Koulutus, etenkin tyttöjen, on tässäkin maanosassa ratkaisevan tärkeää.

Silmiä avaavaa, jos niin haluaa.

Seikkailijat älkööt vaivautuko

Kyllikki Villa : Myrskyssä - Kolmas lokikirja

Tämä on Kyllikki Villan kolmas matkapäiväkirja pitkältä matkalta rahtilaivalla, nyt Chileen ja takaisin. Aiemmista kirjoista tuttua kuvausta päivien tapahtumista, usein lähes tapahtumattomuudesta, sillä rahtilaivalla ei juhlita eikä seurustella. Siksipä hänellä on hyvä tilaisuus miettiä elämän menoa, mennyttä elämää ja jäljellä olevaa, jonka rajallisuuden hän ymmärtää hyvin selvästi.

Villa tietää, että tämä matka on hänen viimeinen pitkä matkansa ja sekin tuo haikeutta ja pohdiskelevuutta tekstiin. Mutta ei hän katkera ole vanhuuden tulosta (75-vuotias!), paremminkin kiitollinen kaikesta koetusta ja odottaa innolla tulevia vuosia uudessa roolissaan isoäitinä.

Villa on puhunut tekstin matkan aikana nauhoille, eikä sitä ole mielestäni editoitu niin perusteellisesti kuin kahta aiempaa matkakirjaa. Tekstissä on usein puhekielen sanoja, outoja sanajärjestyksiä ja puheryöppyjä, jotka pakottavat lukemaan jotenkin hitaammin ja tarkemmin. Ehkä se on ollut tarkoituksellista, melkein voi kuulla kirjailijan oman äänen ja naurahdukset, joista on mainintoja hakasulkeissa. Koko kirjassa on hitauden, hetkessä elämisen tuntu, pikkuasioiden kuvaus ja toistuvuus korostaa matkan pituutta ja hitautta. Joten tämä kirja ei ole Madventureskamaa.

Hän muuten käyttää ihan omia kivoja sanoja kuten niveoida ja ihmismielipaha.

Lampén, Erkki : Neljä retkeä läpi Suomen

Tänä vuonna ilmestynyt matkapäiväkirja kertoo neljästä eri matkasta koto-Suomessa. Kulkija on kirjoittamisen ammattilainen, hänen kolumnejaan on voinut lukea Kodin Kuvalehdestä jo vuosien ajan. Kaveri on tosiaan tehnyt 4 eri matkaa läpi Suomen, joista hiihtäen ja meloen tehdyt reissut lienevät aika erikoisia. Kävellen ja pyöräillen kuljettujen matkojen kuvaukset kiinnostivat minua siinä määrin, että seurasin välillä aika nihkeääkin matkantekoa alusta loppuun. Hiihtoon en koske edes virtuaalisesti, eikä melontakaan innostanut.

Kartat tai edes jonkinlainen piirros kuljetusta matkasta olisi ollut paikallaan, kuviakin oli aika niukalti. Kysytte tietty mielessänne, miksi mies teki nämä matkat - ja vielä kummallisempia on tehnyt näiden jälkeen nettisivujen mukaan - ja sitä hän on itsekin kysynyt itseltään. Jossain vaiheessa hän oli vain tuntenut, ettei mikään oikein tuntunut miltään. No, saloilla rahjustaessaan mäkäräiset jaloissa ja paarmapilvi päässä mahtoi jo tuntua joltain.

Miksi ihmiset yleensä lähtevät matkaan? Halutaan pois arjesta ja rutiineista, luultavasti. Matkallaolon ammattilainen Kyllikki Villa on sanonut:
ON MATKUSTETTAVA KAUAS TÄSTÄ KAIKESTA, MATKUSTETTAVA ITSEENSÄ.

WELOCIPEDILLÄ YMPÄRI EUROOPPAA

KAJANDER, KALLE: KIRJEITÄ POLKUPYÖRÄLTÄ EUROOPAN ERI MAISTA (Hausjärvi-Seura ry, 2008)

Olette varmaan nähneet vanhoissa kuvissa sellaisia polkupyöriä, joissa eturatas on valtavan suuri ja toinen ihan pikkuinen. Ei millään uskoisi, että sellaisella voi ihan oikeasti pyöräillä, mutta on vain voinut. Niillä ajeltiin täyttä päätä myös Suomessa 1800-luvun loppupuolella. Toki se oli harvojen harrastus, mutta polkupyörä yleistyi nopeasti tuon vuosisadan lopussa ja seuraavan alussa.

Hausjärveläinen maanviljelijä ja kirjailija Kalle Kajander polki 1889 Pariisin maailmannäyttelyyn äsken kuvaamallani VELOCIPEDILLÄ, ja kierteli 1897 Alppimaisemissa jo modernilla PIKARATTAALLA, jossa oli samankokoiset renkaat ja ketjut. Näistä matkoista hän kirjoitti lehtiin ja nyt matkakuvaukset on julkaistu kirjana.

Repussa yksi puhdas paita, evästä, rahaa ja passi oli kaverilla varusteena kun lähti uudella härvelillään Ruotsin laivaan ja siitä ajamaan Köteporin kautta kohti Parisia. Mainiota luettavaa, uskoisin että sellaisenkin lukijan mielestä, joka ei ole kiinnostunut pyöräilystä tai matkakertomuksista. Kaveri on hyvin sivistynyt ja kielitaitoinen, tulee hyvin juttuun maassa kuin maassa. Maanviljelijänä hän tarkkailee etenkin maaseutua ja tekee huomioita eri maiden maaviljelyksestä. Vaikka kieli on tietenkin vanhahtavaa, ei sitä ole hankala lukea – päinvastoin; monet ilmaukset ovat suorastaan herkullisia, kaupunkien nimet hauskoja, kuvaukset kylistä, maalaistaloista, ihmisistä nasevia huomioita täynnä.

Annetaanpa Kallen kertoa:

Niin se on polkupyörällä ajajan laita. Hän kulkee maita, maanteitä vaan, hänellä on aikaa tarkastella joka paikkaa ja hänen matkansa käy, vaikka tuimaankin polkisi, kumminkin niin hitaasti, että silmä ehtii hyvin kiintyä kaikkiallle ja tottua näkemiinsä. Kokomies menee matkansa mukaisesti, muutokset tulevat niin vähitellen, ett’ei niitä useinkaan huomaa. – Jos olisin tullut laivalla suorastaan sinne, missä nyt olin, tai pyöräyttänyt sen matkan muutamasssa päivässä junalla, niin totta varmaan olisin suuremmilla silmillä katsellut ympärilleni kuin nyt.

V. 1889 kuljeskelin viimeksi täällä mannermaalla pyörällä silloinkin. Mutta silloin katselin maita mantereita korkealta englantilaiselta velosipeediltä, jolla oli kuristaa itsensä telefooni lankoihin. Kun sitä nyt mielessäni kuvittelen, tuntuu aivan siltä, niinkuin silloin olisin istunut suuren ardennihevosen tahi kameelin selässä, kun sitä vastoin nyt laskettelen sulavasti ja huolettomasti niinkuin meidän maan parhaalla, sirolla ja keveällä juoksijalla.

Maalaiset tunkeutuvat kuormineen kaupunkiin, hajautuvat kaikille kaduille, tarjoilevat tavaroitaan ja huutavat. Kaupunkilaiset katukaupustelijat työntävät käsikärryjään, tahi kantavat koppia selässään ja päänsä päällä ja huutavat. Kauppamies seisoo puotinsa ovella – ja huutaa. Ja kun joka mies koettaa sitä tehdä niin lujalla äänellä, että se kuuluisi ylitse kaikkien muiden, aivan kuin se ”anonseeraisi” tavaraansa parhaiten, jolla on lujin kurkku, niin varo korviasi sinä. Jos myöjät huutavat, niin eivät säästä liioin ostajatkaan leukaperiään. (Firenze)

Sattuu äkkiä paha ilma, sade tahi sopimaton tuuli, huono tie tahi muuta sellaista. Silloin kääntyy mieli karmeaksi, vihoittelee ja suututtelee, että ollenkaan on tällaisille matkoille lähtenyt. – Hullu, houkko! Lähteä hassuttelemaan, maita mantereita kiertämään tällä tavalla, kun voisi ajaa herroiksi junassa – tai pysyä kotonaan! Mutta heti, kun sattuu hyvä ilma ja hyvä tie, niin unohtaa kaikki vastoinkäymiset, viheltelee vaan iloisena pyörällään ja päättää, että tämä vasta on matkailemista, näin sitä kulkea pitää! Mitä nuo tuolla junassaan – torkkuvat ja haukottelevat ja näkevät vähän vilaukselta mitä näkevät.

Lehmäkin lentää?

SINISALO, JOHANNA: Linnunaivot (Teos 2008)
Olipas vahva lukuelämys! Kirjaahan luki kuin parastakin jännäriä, teksti on rikasta ja sujuvaa, värikästä ja modernia. Eräänlaisen matkakertomuksen lomaan kietoutuu monta tasoa ja näkökulmaa, päähenkilöiden ajatusmaailma, heidän suhteensa toisiinsa ja luontoon, vallankäyttö niin toisiin ihmisiin kuin ympäristöönkin. Ja luonnon vallankäyttö ihmiseen! Tärkein teema on juuri tämä ekologia, ihmisen ja luonnon suhde, sen haavoittuvuus, vääristyneisyys seurauksena ihmisen harkitsemattomista teoista. Tiukkapipoinen toinen päähenkilö Jyrki miettii tällaistakin: Jokainen ihminen pitäisi laittaa säännöllisesti keräämään kaikki viikossa tuottamansa roska isoon kasaan olohuoneensa lattialle. Sitä ei saisi viedä pois. Sen pitäisi olla siinä koko viikon, ja kas, kerrankin se ei olisi Jonkun Toisen Ongelma.
Hieman päälleliimatulta tuntui lomaan sijoiteltu sälä, jossa kurkistetaan ilmeisesti toisen päähenkilön Heidin syrjäytyneen velipojan pään sisälle. Kirjailija Joseph Conradin katkelmat Pimeyden sydän-kirjasta ymmärsin paremmin.
Sinisalo totisesti tuntee aiheensa. Yksityiskohtien rikkaus tekee kirjasta jännittävän matkakertomuksen , mutta lisäksi saamme ison annoksen pohdittavaa, mikä on aina hyvän kirjan tunnus. Hauskakin tämä oli, hauskuus tuli sanojen riemukkaasta, ainakin minulle uudenlaisesta käytöstä, kuten lapsen synonyymi metriheikki tai että rakko viheltää viimeisillään.
Vielä hulppea lainaus Jyrkiltä: Kuin olisi Sveitsisssä. Siellä näin kerran lehmän lentävän. Ilmeisesti oli kyseessä arvonauta, koska sitä lennätettiin valtavan pitkissä valjaissa kopterin masun alla pisteestä aa pisteeseen bee keskellä varsin koskemattoman oloista alppimaisemaa. Kiittelin vain onneani siitä, ettei Mansikille tullut järkytyskakki juuri siinä vaiheessa kun olin alla.
Maria

Viitostietä polkemalla

SAARINEN, HANNU : Viitostie (Nordbooks 2008)
Matkakirjojen lukeminen eli nojatuolimatkailu on mukavaa: se on halpaa, vaivatonta ja ekologista. Yleensä olen lukenut lainaamani matkakirjat saman tien. Nyt kyllä meni lukeminenkin samaksi puurtamiseksi, kuin kirjan henkilöiden matkanteko, päivät toistuivat samankaltaisina. Tuli elävästi mieleen vuosien takaiset lukuhetket lapsien kanssa, kun luimme Miina ja Manu-kirjoja: yksinkertainen teksti, vähän osoittelevansävyinen, valistusta ripsautettu sinne tänne, tässä tapauksessa kylien ja kaupunkien historiaa. Teutorilla ei sentään ollut puujalkavitsejä, tämä tarina vilisi niitä - olivat kai tarkoitettu kevennykseksi. Kuten että munashampoolla voi pestä myös hiukset. Tai että mitä yhteistä on naisen rinnoilla ja lasten leikkijunaradalla?
Tämä kirja kiinnosti, koska siinä matka taittui polkupyörällä läpi Suomen, Enontekiöltä Hankoon. Sentyyppistä matkantekoa, joka minua jostain syystä viehättää. Kirjoittaja lienee amatööri ja kirja omakustanne. Kirja olisi saattanut toimia paremmin ihan pelkkänä matkakuvauksena, mutta kirjoittaja oli kunnianhimoisesti päätynyt kirjoittamaan kaunokirjallisen teoksen, siis romaanin, dialogit ja kaikki.
On kyllä hyvä lukea erityyppisiä tekstejä - silloin huomaa hyvin kirjoitetun ja - niin- köyhähkön tekstin eron. Kiusasikohan minua tässä kirjassa tuttuus: tämmöistä tönkkösuolattua tekstiähän minä itsekin kirjoitan joskus matkoiltani ja kidutan niillä sitten lähipiiriä!
Mitäkö yhteistä; miehet tykkäävät leikkiä niillä. Että sellaista huumoria.
Maria