KAJANDER, KALLE: KIRJEITÄ POLKUPYÖRÄLTÄ EUROOPAN ERI MAISTA (Hausjärvi-Seura ry, 2008)
Olette varmaan nähneet vanhoissa kuvissa sellaisia polkupyöriä, joissa eturatas on valtavan suuri ja toinen ihan pikkuinen. Ei millään uskoisi, että sellaisella voi ihan oikeasti pyöräillä, mutta on vain voinut. Niillä ajeltiin täyttä päätä myös Suomessa 1800-luvun loppupuolella. Toki se oli harvojen harrastus, mutta polkupyörä yleistyi nopeasti tuon vuosisadan lopussa ja seuraavan alussa.
Hausjärveläinen maanviljelijä ja kirjailija Kalle Kajander polki 1889 Pariisin maailmannäyttelyyn äsken kuvaamallani VELOCIPEDILLÄ, ja kierteli 1897 Alppimaisemissa jo modernilla PIKARATTAALLA, jossa oli samankokoiset renkaat ja ketjut. Näistä matkoista hän kirjoitti lehtiin ja nyt matkakuvaukset on julkaistu kirjana.
Repussa yksi puhdas paita, evästä, rahaa ja passi oli kaverilla varusteena kun lähti uudella härvelillään Ruotsin laivaan ja siitä ajamaan Köteporin kautta kohti Parisia. Mainiota luettavaa, uskoisin että sellaisenkin lukijan mielestä, joka ei ole kiinnostunut pyöräilystä tai matkakertomuksista. Kaveri on hyvin sivistynyt ja kielitaitoinen, tulee hyvin juttuun maassa kuin maassa. Maanviljelijänä hän tarkkailee etenkin maaseutua ja tekee huomioita eri maiden maaviljelyksestä. Vaikka kieli on tietenkin vanhahtavaa, ei sitä ole hankala lukea – päinvastoin; monet ilmaukset ovat suorastaan herkullisia, kaupunkien nimet hauskoja, kuvaukset kylistä, maalaistaloista, ihmisistä nasevia huomioita täynnä.
Annetaanpa Kallen kertoa:
Niin se on polkupyörällä ajajan laita. Hän kulkee maita, maanteitä vaan, hänellä on aikaa tarkastella joka paikkaa ja hänen matkansa käy, vaikka tuimaankin polkisi, kumminkin niin hitaasti, että silmä ehtii hyvin kiintyä kaikkiallle ja tottua näkemiinsä. Kokomies menee matkansa mukaisesti, muutokset tulevat niin vähitellen, ett’ei niitä useinkaan huomaa. – Jos olisin tullut laivalla suorastaan sinne, missä nyt olin, tai pyöräyttänyt sen matkan muutamasssa päivässä junalla, niin totta varmaan olisin suuremmilla silmillä katsellut ympärilleni kuin nyt.
V. 1889 kuljeskelin viimeksi täällä mannermaalla pyörällä silloinkin. Mutta silloin katselin maita mantereita korkealta englantilaiselta velosipeediltä, jolla oli kuristaa itsensä telefooni lankoihin. Kun sitä nyt mielessäni kuvittelen, tuntuu aivan siltä, niinkuin silloin olisin istunut suuren ardennihevosen tahi kameelin selässä, kun sitä vastoin nyt laskettelen sulavasti ja huolettomasti niinkuin meidän maan parhaalla, sirolla ja keveällä juoksijalla.
Maalaiset tunkeutuvat kuormineen kaupunkiin, hajautuvat kaikille kaduille, tarjoilevat tavaroitaan ja huutavat. Kaupunkilaiset katukaupustelijat työntävät käsikärryjään, tahi kantavat koppia selässään ja päänsä päällä ja huutavat. Kauppamies seisoo puotinsa ovella – ja huutaa. Ja kun joka mies koettaa sitä tehdä niin lujalla äänellä, että se kuuluisi ylitse kaikkien muiden, aivan kuin se ”anonseeraisi” tavaraansa parhaiten, jolla on lujin kurkku, niin varo korviasi sinä. Jos myöjät huutavat, niin eivät säästä liioin ostajatkaan leukaperiään. (Firenze)
Sattuu äkkiä paha ilma, sade tahi sopimaton tuuli, huono tie tahi muuta sellaista. Silloin kääntyy mieli karmeaksi, vihoittelee ja suututtelee, että ollenkaan on tällaisille matkoille lähtenyt. – Hullu, houkko! Lähteä hassuttelemaan, maita mantereita kiertämään tällä tavalla, kun voisi ajaa herroiksi junassa – tai pysyä kotonaan! Mutta heti, kun sattuu hyvä ilma ja hyvä tie, niin unohtaa kaikki vastoinkäymiset, viheltelee vaan iloisena pyörällään ja päättää, että tämä vasta on matkailemista, näin sitä kulkea pitää! Mitä nuo tuolla junassaan – torkkuvat ja haukottelevat ja näkevät vähän vilaukselta mitä näkevät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti