Koljatti

Pitihän tähän perehtyä, kun joku kirjan lukenut kertoi uutislähetyksenkin lukemisen jälkeen naurattavan. Oli minullakin hauskaa, sillä tämän kirjan on kirjoittanut sama Jari Tervo, joka sivaltelee kaikkia ja kaikkea Uutisvuodossa. Parissa edellisessä kirjassaan, Ohranassa ja Troikassa Tervo oli erilainen. Lukija pääsi esim. Troikassa sisään niin punakomentaja Elias Rossin kuin kenraali Mannerheimin ajatusmaailmaan. Uusimmassa kirjassa naurattavat pääministeri Lahnasen epätoivoiset yritykset päästä median suosioon, mutta ei mediakaan kirjassa ole pyhä. Pääministeri pelastautuu opiskelemaan maitotölkin hintoja valepuvussa tai vessan eriöön, mutta sinnekin ilmaantuu teflonpintainen ulkoministeri muistuttamaan omasta erinomaisuudestaan. Alku naurattaa, loppu vähemmän. Pidin Tervon edellisistä kirjoista enemmän.

Nobelisti Ceausescun Romaniassa

En anna yleensä itselleni lupaa jättää kirjaa kesken ennen kuin olen lukenut 50 sivua. Herta Müllerin Sydäneläimen luin kokonaan ja siihen pääsi vasta sisälle noiden pakkosivujen jälkeen. Kirjan minä kertoo omasta, perheen ja opiskelutovereiden kohtaloista Romaniassa Ceausescun aikaan; vakoilusta, pidätyksistä, petoksista ja itsemurhista. Kirja koostui pienistä katkelmista, jotka veivät tarinaa eteenpäin ja henkilöitä yleensä umpikujaan tai valaisivat tapahtumia toisesta näkökulmasta. Kielen käyttö viehätti välillä, muuten en kirjasta pitänyt.

Maaninkavaara

Miika Nousiaisen esikoinen Vadelmavenepakolainen käsitteli ruotsalaisuutta ja tämä toinen kirja Maaninkavaara kertoo urheiluhulluudesta. Kirjan kertojina ovat isä ja tytär, Martti ja Heidi. Martin maailmankäsityksen on muovannut kestävyysjuoksu. Hän haikailee V-linjaa: Väätäinen-Viren-Vasala-Vainio ja panee perheensäkin haikilemaan. Martti on valmentanut perheen Jarkko-poikaa juoksijaksi lupaavin tuloksin. Kilpailumatkalta palatessaan Jarkko katoaa laivasta. Isää lohduttaakseen Heidi rupeaa juoksemaan ja isän valmennettavaksi, varoituksista huolimatta. Oikeastaan hän haluaisi kuvataidelukioon ja tavallista koululaisen elämää. Isän intohimoinen juoksuvalmennus ei anna siihen mahdollisuutta.

Kustantajan mainos takakannessa puhuu hulvattomasta uutuudesta. Kyllä kirjan överiksi viety juoksuihannointi nauratti. Samalla kirjailija kuljetti vakavaa juonta siinä rinnalla, niin että itketti. Näin syntyi hyvä kirja.

Kirjallinen urheiluinnostus sai ilmaa siipien alle. Tänä syksynä on ilmestynyt myös Tuomas Kyrön 700 grammaa. Siihen pitänee tarttua seuraavaksi, kun ovat puhuneet siitä huikean Juhani Peltosen Elmon perinteen jatkajana.

INHIMILLISEN ALENNUKSEN KESTÄVÄ KIRJO

Horace McCoyn romaani Ammutaanhan hevosiakin ilmestyi vuonna 1935. Teos on vähemmän tunnettu kuin sen pohjalta 70-luvulla tehty elokuva, joka sekin on lainattavissa kirjastostamme. En ole nähnyt elokuvaa, enkä tajunnut pehmeäkantista pokkaria silmäillessäni, että edessä olisi sydäntä särkevä sukellus inhimillisen alennuksen pohjamutiin. Siis jo yli seisemänkymmentä vuotta sitten sekoiltiin aivan aidossa BB-hengessä. Silloin tanssittiin maratontansseja, nyt pyllyillään poreammeessa, mutta sama kaiku on askelten. Kun elämänarvot ovat menneet sekaisin kuin Tempakan Liisan mekko, on julkisuuteen päästävä hinnalla millä hyvänsä.
McCoyn mestarillinen teksti vaikuttaa nykylukijaan kuten se vaikutti aikanaan Jean-Paul Sartreen, jonka mielestä McCoy oli ensimmäinen amerikkalainen eksistentialisti. Ei niin, että amerikkalaiset itse olisivat häntä arvostaneet. Ei sillä arvostelukyvyllä eikä niillä elämänarvoilla. Pieneen suureen romaaniin on Peter von Bagh kirjoittanut omat ansiokkaat reunamerkintänsä, jotka alkavat Clifford Odetsin ajatuksella siitä, että elämässä pitäisi olla hitunen arvokkuutta. Niitä, joiden elämässä sitä ei ole, ei ole syytä halveksia, ainoastaan sääliä. Sen opin McCoylta.

Idiootin valinta

Tässä en todellakaan puhu Finlandia-ehdokkaista, vaikka olinkin lukenut niistä vain yhden. Otsikko on nimenä Marjo Heiskasen esikoiskirjalla, josta kovin pidin - niin kummalliselta kuin se aluksi tuntuikin.
Kirjassa 14-vuotias Nisse-poika kertoo blogissa elämästään ja äiti Maisa saa äänen ihan muuten vaan. Nisse on ilmeisen lahjakas kaveri, joka valittelee kyllä koulutöitä, mutta päättää sitten ottaa kympin melkein kokeesta kuin kokeesta - ja tekee sen. Maisan Nisse luokittelee hulluksi ja hetkittäin lukija saa myös Maisan omista osuuksista sekopäisen kuvan. Syytkin kyllä selviävät, mutta tässä niitä ei ole syytä paljastaa. Isä asuu uuden perheensä kanssa, mutta ei ole kokonaan poissa kuvioista
Erityisesti pidin Nissen blogimerkinnöistä. Ne avasivat minulle aivan uuden kielellisen maailman, joka on ilmeisen tuttu irkkaajille tai naamakirjan käyttäjille. Ilosta kipristelin, kun Nisse väittää mesetyksen olevan pikkutyttöjen puuhaa. Nissen blogimerkinnät ja aineenpätkät ovat raikasta ja reipasta luettavaa. Niiden kautta kirjaan tulee myös valoisuutta ja uskoa tulevaan.

Tuohtumus

Marcus Messner on nuorimies joka on tuohtunut monesta asiasta niin paljon, että Philip Roth on laittanut uuden kirjansa nimeksi Indignation, suomeksi Tuohtumus. Kansakunta käy sotaa, niin kuin se käy nytkin. Nuori Marcus pelkää sotakomennusta yli kaiken. Kirjan tarina on ajaton ja ikuinen siinäkin mielessä. Yhdysvalloissa nuoret miehet pelkäävät aina komennusta tuntemattomaan.

Sosiaalinen nousu juutalaiskortteleista yliopistoon takaisi Marcukselle tien tähtiin ja antaisi hänelle henkivakuutuksen; sotaan joutuvat vain kouluttamattomat yhteiskuntaluokat.

Marcus kokee opiskelun helpoksi, mutta sopeutuu huonosti yhteisön sääntöihin. Hän pääsee pakoon isäänsä, mutta nopeasti löytää hänen tilalleen lukuisia asioita ja henkilöitä, joita kohtaan on helppo kokea tuohtumusta. Ja Marcus kokee helposti ja paljon.

Rikas ja rikkinäinen Olivia imee Marcukselta elämänilon ja paljon muuta ihanilla huulillaan. Marcus huomaa äkkiä olevansa se, joka on ajettu äärimmäisten asioiden äärelle. Juutalaisuus, kosher – liha , korkeat arvosanat ja ahkeruus muuttuvat turhuudeksi ja sanahelinäksi kun elämä ryhtyy kuljettamaan nuorta miestä läpi huoneiden, läpi nuorten ihmisten elämän ja äkkiä Marcus huomaa elämän olevan kummallista epäloogista ja hallitsematonta. Elämää ei voikkaan hallita viisaudella.

Nuoren miehen kasvukertomus muuttuu nopeasti amerikkalaisen yhteiskunnan analyysiksi, sattumanvaraisuuden, ironian ja julmuuden temmellyskentäksi.

Juutalaisen Kosher- lihakauppiaan poika huomaa elämän harvoin olevan kovin oikeaoppista. Uskossaan ja uskomattomuudessaan nuori mies on lopulta voimaton kohtalonsa edessä.

Kun Roth kuvaa tuskallisen tarkasti kosher- vaatimusten mukaista eläimen teurastusta, hän hymyilee rivien välistä ja pahoitellen tuo eteemme sen julman totuuden, että elämä ei lopultakaan tuskin koskaan menee sääntöjen ja oikeaoppisuuden mukaisesti. Ihminen voi teurastaa itselleen ruokaa sääntöjä noudattaen, mutta elämä teurastaa monet ilman sääntöjä

PYHIINVAELTAJIA

Pyhiinvaellus lienee vanhin turismin muoto. Se on tullut viime vuosikymmeninä taas muotiin, etenkin Espanjassa oleva Santiago de Compostelan tie on vuosi vuodelta suositumpi, etenkin kun Espanjan valtio on tukenut sitä Francon jälkeen aktiivisesti. Pyhiinvaellusreittejähän kulki useita poikki Euroopan keski-ajalla, myös Suomesta. Niistä on osa säilynyt tähän päivään asti, mutta monikaan ei tiedä kuin tuon Espanjan puoleisen pätkän, koska sitä tuodaan aktiivisesti esille oppaissa ja netissä.

Suomalaiset ovat myös löytäneet tuon Santiagon tien ja siitä on julkaistu viime vuosina monta matkakuvausta. Buumin aloitti vuonna 2004 nuori nainen SUSANNA LINNA hienolla kirjallaan Simpukankuorelta kotiin. Viimeisimpiä julkaisuja ovat MARTTI ISSAKAISEN Jaakon tiellä ja ANNELI MYLLÄRIN 33 päivää Santiago de Compostelaan. Sain päähäni lukea nämä kaksi kirjaa limittäin siten, että seurasin heidän matkantekoaan yhtä aikaa.

Päällimmäinen huomioni oli, että vaikka reitti on sama, sen kokeminen ja siitä kertominen on jokaisella oma juttunsa. Ihmiset kiinnittävät matkallaan huomionsa eri asioihin, usein uskonnollisuus on toki yhteinen teema, samoin matkan ja elämän merkitys yleensä. Issakainen on perehtynyt pyhimysten historiaan ja pohtii paljon uskon asioita yksin ja matkatoverinsa kanssa. Mylläri tyytyy kuvaaman arkisemmin matkan tekoa, mutta rukous ja henkiset asiat ovat hänelläkin päivittäin ajatuksissa.

Yhteistä kaikille pyhiinvaeltajille on ollut rutiinien toistuminen, pitkän matkan mukanaan tuoma tottuminen hyvin samanlaisina toistuviin päiviin - aikaiset aamut, yksinkertaiset ateriat, majapaikan löytyminen ja käveleminen, käveleminen. Kaiken ulkoisen karsiintuminen minimiin on sallinut kääntymisen omaan itseen, on ollut aikaa mietiskellä omaa elämäänsä. Kokemusten jakaminen toisten, eri puolilta maailmaa tulleiden matkalaisten kanssa on myös rikastuttavaa.

En tiedä, kiinnostaako tällaiset kirjat muita kuin heitä, jotka ovat jo santiagonsa kävelleet ja heitä, jotka siitä haaveilevat. Minua kiinnostavat etenkin kokemukset Ranskan puoleisilta teiltä; jos joku tietää kirjan tai nettisivun, niin antakaa vinkkiä! Pyhiinvaeltaa voi siis muuallakin kuin Espanjassa. Myös Suomessa, esimerkiksi Pyhän Henrikin tiellä Köyliöstä Turkuun.

KOTONA MATKALLA

HAPULI, RITVA : MATKALLA KOTONA - Kyllikki Villan matkapäiväkirjoista

Ei mikään suuren yleisön kirja tämä pienen kustantamon tuhti kirja kapeasta aiheesta, etenkin kun vain osa käsitellystä aineistosta on julkaistu. Mutta : millaisen kirjoittajan minkälaisia tekstejä! Näitä yli 80 vuotta maailmaa katselleen ja siitä kirjoittaneen Vanhan Rouvan tekstejä analysoi ammattitutkija varmaan tieteellisesti, mutta kuitenkin mielenkiintoisesti.

Kirja laittoi pohtimaan itse kunkin tarvetta kirjata elämäänsä talteen eli kirjoittaa päiväkirjaa. Ja erityisesti matkapäiväkirjoja, siis tallentaa koettu ja eletty matka kirjallisesti. Entä yleensäkin monen tarve jakaa kokemukset toisten kanssa nimenomaan kirjoitetussa muodossa? Kyllähän me haluamme jakaa kokemuksiamme, niinhän on tehty maailman sivu ja nykytekniikka antaa mahdollisuuden jakaa niitä laajastikin. Esimerkiksi nykyajan ilmiö blogit ovat mainio tapa kirjoittaa ja jakaa kokemuksiaan toisten kanssa, ilman että tarvitsee kolkutella kustantamojen ovia.

"K.V. on halunnut kertoa ja tulla kuulluksi. Hän katsoo, että hänen kokemuksensa merkityksellistyvät kerrottuina. Hän on onnistunut pukemaan sanoiksi matkojen moninaiset tunnelmat ja matkaajan mielenmyllerrykset ja antanut samalla sanat myös toisille. Hänen kirjojensa lukijat ovat saaneet tilaisuuden peilata niitä omiin kokemuksiinsa, mistä kertovat hänen julkaistujen matkapäiväkirjojensa suosio - ja hänen suosionsa."

Kirjassa pohditaan myös syitä matkustamiseen, miksi pitää lähteä, miltä tuntuu palata? Matkat koettelevat ja vahvistavat, joten ne ovat tärkeä osa identiteettiprosessia. Matkoiltaan hän on etsinyt ratkaisuja ongelmaan, kuinka tavoittaa tasapaino itsenäisyyden ja riippuvuuksien välille. Kun kerron omista matkoistani, kuulen usein kommentin: Kyllä sinä olet rohkea! En mielestäni ole yhtään rohkeampi kuin muutkaan, utelias kylläkin.

Viimeisimmässä Hyvä Terveys-lehdessä Tommy Hellsten kysyy, miksi niin harvat oikeasti elävät ja monet tyytyvät vain selviytymään. On kysymys turvallisuudesta, ei uskalleta ottaa riskejä, toistetaan tuttuja asioita, pelätään virheitä ja epätäydellisyyttä. Hellstenin mielestä sisäisesti turvaton jää rannalle ja huutelee neuvoja merelle lähtijälle. Mutta voisiko olla niin, että sopivasti turvaton lähtee maailman merille juuri vahvistaakseen itseään, hakee turvan itsestään ja kokemuksien tuomasta itseluottamuksesta, eikä ulkoisista raameista. Ainakin pikkuinen ulkoisesti hauras Kyllikki Villa vaikuttaa vahvalta ja sitkeältä kolhuista huolimatta - ja onnelliselta!
MARIA

Paluu nuoruuden maailmantuskaan

Jos lapsenlapsi kertoo lukevansa jo toista kertaa Melissa Marrin Ilki ihanaa, niin pakkohan se on mummunkin lukea. Nimi on ainakin ihan hyvä, tuumin tuikeana. Ensimmäiset neljäkymmentä sivua harasivat vastaan. Oli liian monta kuunkiertoa omasta nuoruudesta ja sen kaikennielevästä maailmantuskasta. Mutta kun muistin omat runontekeleeni niiltä ajoilta, niin lähtihän se siitä. Nykyaikaista keijukaistarinaa hyvän ja pahan ainaisesta taistelusta voi suositella isovanhemmille, jotka haluavat rakentaa pitkospuita sukupolvien välisen kuilun yli. Ilki ihanassa on romantiikkaa, runollista kieltä ja aistikasta kuvailua, lupaa kirjan takalieve, eikä petä odotuksia. Mutta oli siinä vanhalla kestämistä, vaikka se ei ollut suinkaan ollut öklöä siirappia, vaan silkkaa hunajaa.

Äitinä ja tyttärenä

Anniina Holmbergin Kaiku -kirja on peittelemättömästi omaelämäkerrallinen, mutta tirkistelijät saavat nenilleen. Anniina Holmberg kertoo taiteilijaperheen tyttärenä olemisesta, matkoista, teatterielämyksistä, joita hän on lapsesta saakka kokenut ja myös omasta elämästään aikuisena ja äitinä. Kirjassa ei romantisoida eikä valiteta, syyttelyistä puhumattakaan. Kirjailija toteaa kotinsa olleen erilaisen kuin kaverien kotien. Joka riviltä paistaa kuitenkin rakkaus ja lojaalius omia vanhempia kohtaan - silloinkin kun hän kertoo isänsä alkoholismivuosista. Tämä oli kirjan vahvuus. Mieleen on jäänyt kirjoittajan äidin perustelu, miksi tyttären tulisi viettää kesä etäisten sukulaisten luona maalla: Agraarielämään tutustuminen kuuluu yleissivistykseen.

Tylsän päivän pelastus

Kun on tylsää, eikä mitään tekemistä ja kolmen hengen seurueesta vain yksi täysin lukutaitoinen, on aika avata Thomas Marentin Maailman sademetsät sekä kuunnella cd-levyltä apinoitten karjuntaa ja sateen kohinaa. Sitten ei ole yhtään tylsää, vaan on joko ihanaa tai sitten yäk, mutta tunnin päästä ei kukaan tajua, miten nopsasti hetket kuluivat elämän ainutlaatuista rikkautta kuvin ja äänin aistiessa. Marentin kuudentoista vuoden työ on tuottanut uskomattoman upean teoksen. Miten paljon työtä ja vähältäpiti-tilanteita tuohon ajanjaksoon sisältyy, siitäkin Marent teoksessaan kertoo. Tuliharjakotingan soidintanssia mies kuvasi satoja ruutuja ja sai aikaan kymmenkunta terävää otosta. Jäljitettyään simpansseja neljä päivää hän unohti tarvittavan kahdeksan metrin turvavälin ja silloin nousi hirmuinen meteli. Seisomalla ihan hiljaa katse maahan luotuna Marent vietti elämänsä ehkä pisimmän minuutin, ennen kuin tilanne laukesi. Kun luimme orankien huolehtivan poikasistaan niiden kahdeksan ensimmäistä elinvuotta, vaipui seurueemme miespuolinen jäsen, 7v., syviin aatoksiin. – Ei, ei se minulle kyllä riitä, hän totesi sitten päättäväisesti. Ainoa asia, joka meitä jäi vaivaamaan, oli kuvista puuttuva mittakaava. Kun muutaman sentin mittainen Boophis-lehtisammakko oli kuvattu monikymmenkertaisena, niin olihan se vaikuttava, mutta toisaalta oli huojentavaa ajatella, että ei tuo aplatacris coloratankaan taida ihan oikeasti sentään olla kissan kokoinen, vaikka siltä näytti.

NEKTARIINIA JA JÄLKIMEHUA

Carlos Ruiz Zafon myy nyt hyvin. Ensin ilmestyi Tuulen varjo ja sitten Enkelipeli. Luin molemmat samaan syssyyn, mutta saadakseni mieleni tasapainoon sen 1200-sivuisen urakan jälkeen, etsin hyllystäni William Saroyanin kellastuneen pienen pokkarin, Ihmisiä elämän näyttämöllä, ja heijasin sillä itseni uneen. Pidin Tuulen varjosta, siinä oli kaikki hyvän lukuromaanin osatekijät, jännitystä, rakkautta ja kauhua. Välillä piti poimia tekstistä parhaita paloja ja lukea uudelleen ajatuksen kanssa kuten sivuilta 14, 37, 49, 84, 87, 94, 100, 102, 114, 117 jne. Se oli kirjan ystävälle kuin tonkallinen nektariinia. Mutta se Enkelipeli! Koska jokainen saa olla asiasta kuin asiasta mitä mieltä haluaa, niin minä olen sitä mieltä, että se on mehevästä hedelmämäskistä puristettu jälkimehu, jonka makua oli yritetty parantaa liian isolla lorauksella mystiikkaa. Niin että haluaisiko joku esittää eriävän mielipiteensä, joku niistä tuhansista, jotka rakastavat Zafonia?

Lampén, Erkki : Neljä retkeä läpi Suomen

Tänä vuonna ilmestynyt matkapäiväkirja kertoo neljästä eri matkasta koto-Suomessa. Kulkija on kirjoittamisen ammattilainen, hänen kolumnejaan on voinut lukea Kodin Kuvalehdestä jo vuosien ajan. Kaveri on tosiaan tehnyt 4 eri matkaa läpi Suomen, joista hiihtäen ja meloen tehdyt reissut lienevät aika erikoisia. Kävellen ja pyöräillen kuljettujen matkojen kuvaukset kiinnostivat minua siinä määrin, että seurasin välillä aika nihkeääkin matkantekoa alusta loppuun. Hiihtoon en koske edes virtuaalisesti, eikä melontakaan innostanut.

Kartat tai edes jonkinlainen piirros kuljetusta matkasta olisi ollut paikallaan, kuviakin oli aika niukalti. Kysytte tietty mielessänne, miksi mies teki nämä matkat - ja vielä kummallisempia on tehnyt näiden jälkeen nettisivujen mukaan - ja sitä hän on itsekin kysynyt itseltään. Jossain vaiheessa hän oli vain tuntenut, ettei mikään oikein tuntunut miltään. No, saloilla rahjustaessaan mäkäräiset jaloissa ja paarmapilvi päässä mahtoi jo tuntua joltain.

Miksi ihmiset yleensä lähtevät matkaan? Halutaan pois arjesta ja rutiineista, luultavasti. Matkallaolon ammattilainen Kyllikki Villa on sanonut:
ON MATKUSTETTAVA KAUAS TÄSTÄ KAIKESTA, MATKUSTETTAVA ITSEENSÄ.

EI OLLUTKAAN HUUHAATA
Koska minulle kelpaa kaikki luettava siemenluetteloista Tex Willereihin, tartuin myös Minttu Hapulin TAROT-TARINOIHIN, joskin vahvasti ennakkoluuloisena. Ainoastaan kustantajan, Atenan nimi antoi aiheen odottaa jotain erilaista, mutta joka tapauksessa kiinnostavaa. Ja sitähän löysin. -Tee päätös, valitse viisaasti. Sinulla on vain tämä elämä, opastaa kirjan takakansi. Ihan aikuisten oikeesti kannattaa siis myös tarttua Hapulin napakkaan tekstiin, joka tuo Tarot-korttien sanoman keskiajalta tähän päivään. Ravisuttavaa, vähän vaikeasti nieltävää paikka paikoin, mutta ah, niin vahvalla otteella luotua ja todenmakuista! Irja

Ihmisen osa

Kari Hotakainen on Juha Seppälänsä lukenut. Ihmisen osa nojaa Paholaisen Haarukan teemoihin niin vahvasti että Seppälä-fania hymyilyttää, hykerryttää ja lopulta kauhistuttaakin. Luulin olevani ainoa, joka ahdistuu, luulin olevani ainoa, joka ajattelee viimeisten vuosien olleen vuoden 1992 jatkumoa. Luulin olleeni ainoa, joka ei mitään nousukautta enää nähnyt.

Hotakainen laittaa nappikauppias Salme Malmikunnaksen kirjamessuille tarkkailemaan ironiseen sävyyn kirjailijan elämää. Salme ajattelee olevansa ulkopuolinen ja ymmärryksen tavoittamattomissa, mutta sitten tapahtuu kuitenkin kaikki se paha, joka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt tapahtua vähän tasaisemmin koko ihmiskunnalle. Malmikunnas joutuu lopultakin ottamaan kantaa yhteiskunnan amok-juoksuun. Paavon ja Salmen oma selviytyminen ei enää riitä vaan vielä pitää huolehtia ja auttaa, vaikka maailma on muuttunut vieraaksi ja käsittämättömäksi.

Salme päättää myydä elämänsä kirjailijan käyttöön 7000 eurolla. Hän päättää kertoa elämästään vain sen, minkä katsoo tarpeelliseksi. Elämä näyttää pohtivan asioita vähän toisin. Se laittaa lopulta entisen nappikauppiaan, kaupanteon ammattilaisen, käymään kauppaa kaikkein arvokkaimmilla kauppatavaroilla mitä hänellä on.

Malmikunnaksen lapset elävät viitekehyksessä, jonka Hotakainen on leikannut terävällä veitsellään irti tästä yhteiskunnasta. Juuri kukaan meistä ei säästy Hotakaisen tarkalta analyysiltä. Eniten hän viiltää niitä, jotka käyvät kauppaa elämässään tyhjyydellä ja pelkillä sanoilla. Jotka myyvät pelkkää silkoa.

Paavo Malmikunnas on valinnut puhumattomuuden. Ainakaan hän ei Hotakaisen maailmassa syyllisty jonnin joutavaan elämyskaupusteluun, vaan menee puuliiteriinsä mököttämään.

Jos olisi Jari Sarasvuo, pyytäisin tätä teosta signeerattuna liikelahjana sata kappaletta itselleni. Häntä ei nimeltä mainita, hän ei varmaankaan ihan yhtä kummallinen ole kuin Kimmo, mutta sisällöntuottaminen ja sanojen myynti saavat Hotakaiselta niin iloista ruoskintaa, että kohteeksi kelpaa oikein mainiosti hiihtäjän poikakaveri.

Kirjan lopulla toivoa herättää se, että Paavo Malmikunnas saa äänensä takaisin. Joiltakin se taas menee lopullisesti. Hotakainen antaa yhteisölle toivoa ja uskoa, mutta aikalailla alusta ja vaikeimman jälkeen moni joutuu aloittamaan. Leipäjonokuvaukset, irtisanomiset ja munkkilatina-liturgiat tulevat kovin kipeiksi kokemuksiksi taas ensi talven aikana niin monelle meistä. Yhteiskunnan suojaverkot ovat lopultakin aika repaleiset. Niiden varaan Hotakainen ei laske. Hän laittaa ihmisensä selviytymään, mutta vaikeimman kautta. Enää ei ole pullamössö-vaihtoehtoa.

” Sitä olen miettinyt, että paljonko voidaan ottaa, ettei jäljelle jää mitään. Ja mitä se on se ei mitään? Meille on näytetty elämä ja kuolema, niitä kokemuksia ei ainakaan enää voi meiltä ottaa. Mutta ollaanko me nähty liikaa, se minua mietitytti tuolla liiterissä. Nämä ovat nyt niitä suhteellisuusasioita, joista puhuttiin kerran sinun kanssasi. Että mikä se ihmiselle piisaa ? Se mikä oli meille tarpeeksi, on monelle nyky-yrittäjälle aivan liian vähän. Se mikä me käsitetään vauraudeksi, on toiselle kituuttamista. Rakennettiinko tässä välissä uusi ihminen eikä me huomattu mitään, meiltä salassako on kehitetty aivan uusi olento ?”
Kari Hotakainen: Ihmisen osa ( Paavo Malmikunnas pohtii)

Irma

Tuula-Liina Variksen kirja Irma sisältää neljä novellia, jotka kertovat samasta naisesta. Kahdessa on miesnäkökulma: rakastajan ja ex-aviomiehen, joka novellissa on jäänyt leskeksi ja palaa katsomaan kaikkea sitä, minkä kerran jätti, kuten Irmaa ja lapsia. Ensimmäinen novelli kertoo surkean valtuuskunnan surkeasta matkasta 1990-luvun alussa markkinatalouden riemuja maistelevaan entiseen sosialistivaltioon. Vaikka novelli oli nokkela ja välillä hauskakin, en innostunut. Jätin kirjan kesken pitkäksi aikaa, mutta onneksi palasin Irman tarinaan. Siitä nimittäin Varis tekee ehjän ja kokonaisen, hienon kasvutarinan, joka kannattaa lukea. Varsinkin naisten.

Akvaviitti

Olof Helmersson on vapaakirkon opin eteenpäin viejä, joka 1950-luvun Västerbottenissa saarnasi sanaa ja ikuista elämää. Hän pelasti 416 sielua loistavalla karismallaan ja haitarinsoitolla.

Nyt hän on tullut toisin ajatuksiin. Jumalaa ei ole. Kaikki on huijausta ja hänen on lähdettävä oikaisemaan vääryys, pelastamaan pelastetut uudelleen.

Torgny Lindgrenin kirjassa Akvaviitti viinaa on hyvin vähän. Muuta voimallista sitäkin enemmän. Helmersson ajaa polkupyörällä pelastelulta toiselle ja tekee huomioita maaseudun tilasta ja omasta elämästään. Jotkut pelastetut ovat ehtineet jo kuolla uskossaan, jotkut ovat omin neuvoin luopuneet pelastuksesta. Ja sitten on niitä, jotka eivät luovu uskostaan mistään hinnasta.

Ennen kuin kaikki on ohi, Helmersson joutuu kohtaamaan myös oman menneisyytensä, luopumaan lopulta vähän periaatteistaan ja kyllä, lopulta Akvaviitti pääsee pois kaapista ja sillekin löytyy tärkeä rooli.

Itse perimmäiseen kysymykseen ei Lindgren anna vastausta. Hän sitä vastoin pakottaa lukijan lähtemään samankaltaiselle matkalle omaan sielunsa syrjäkolkkiin ja lopulta tekemään omat päätöksensä.

Pidättekö sioista?

Norjalaiskirjailija Anne B.Radge kuulemma pitää. Minä en hänestä sitä enkä mitään muutakaan tiennyt tarttuessani Berliininpoppelit -kirjaan sokeasti luotaen kaverin lukuvinkkiin. Se kannatti. Nyt tiedän myös, että kirjailija on kotimaassaan suosittu ja etenkin hänen kolme Neshovin perheestä kertovaa kirjaansa ovat olleet myyntilistojen kärjessä.

Neshovin veljekset ovat rakentaneet elämäänsä pitämättä juurikaan yhteyttä toisiinsa. Margidolla on hautaustoimisto, Erlend elää Kööpenhaminassa somistajana toimittajakumppaninsa Krummen kanssa. Tor hoitaa sikoja kotitilalla Trondheimin lähellä. Hän on jättänyt aikoinaan tyttärensä Torunnin tämän äidin huollettavaksi. Veljekset ja Torin jo aikuinen tytär palaavat yhteen tilalle, kun äiti-Anna saa vakavan sairaskohtauksen. Muutama luuranko paljastuu, kun pojat selvittävät menneisyyttään ja välejään toisiinsa, vanhempiinsa ja kotiinsa. Kirjailija kuvaa henkilöitä ja tapahtumia lämpimästi ja huumoriakin puskee repliikeissä ja niiden välissä. Maltan tuskin odottaa, että pääsen lukemaan jatkoa tarinaan Erakkoravut -kirjasta.

Meneekö huonosti vai vielä huonommin?

Mark Haddonin nuortenromaani Yöllisen koiran merkillinen tapaus (2003) kertoi Asperger-pojasta ja ainakin minä maallikkona kuvittelin kirjan luettuani ymmärtäväni vähän paremmin, mistä sairaudessa on oikeastaan kysymys.
Haddonin toinen suomennettu romaani Harmin paikka (2009) on toista maata, mutta senkin voi ottaa samaistumislukemistona, jos sopivia kohteita kirjasta löytyy. Henkilöitä kyllä riittää, sillä kirjassa kerrotaan perheestä, jonka jokainen jäsen tekee parhaansa sotkeakseen sopan. Valmistaudutaan perheen tyttären Katien toisiin häihin. Ensimmäinen liitto on päättynyt eroon ja Jacob-poika on äitinsä hoivassa. Sulhasehdokas Ray ei miellytä tulevia appivanhempia läheskään yhtä paljon kuin Jacobia. Katien isä George pelkää sairastuneensa ihosyöpään ja äiti pähkäilee melko tuoretta suhdetta rakastajaansa. Katien veli Jamie ei osaa päättää, pitäisikö hänen mennä siskonsa häihin poikaystävänsä kanssa vai ei, ja viimein poikaystävä hermostuu jahkailuun. Eikä hän ole ainoa, joka kirjassa hermostuu. Asiat, ihmiset ja häävalmistelut menevät niin hengästyttävästi solmuun, että kirjaa voi hyvin lukea lohtukirjana: jos noilla menee noin huonosti, niin kyllähän omista jutuista selviää. M.o.t.

Biafrasta

Chimanda Ngozi Adichien ensimmäisen suomennetun kirjan Puolikas keltaista aurinkoa takakansi puhuu rakkauskeromuksesta. Sisältyyhän kirjaan toki rakkautta ja ihmissuhdesolmuja, mutta myös sotaa Nigerian ja Biafran välillä 1967-70. Obendigo palkkaa palvelijakseen nuoren maalaispojan Ugwun, jonka tulevaisuus näyttää heti valoisammalta. Obendigo elää kauniin Olenan kanssa ja kirja seuraa myös Olenan kaksoissisaren ja tämän brittiläislähtöisen rakastetun vaiheita. Ensin kirjailija kuvaa nuorten idealistisia maailmanparannusta ja yhteiselämän alkuvaiheita sekä Biafran valtion syntyä. Sitten alkaa sota ja pakomatka, nälänhätä ja väkivalta. Nuoruuden aatteet sortuvat ja arki on taistelua olemassaolosta.
Muistan uutiskuvat Biafran suurisilmäisistä ja isovatsaisista lapsista. Tapahtumat järjestyivät uudelleen entistä merkityksellisemmiksi, kun kirja kuljettaa henkilöt tuon helvetin läpi. Luin tätä myös selviämiskertomuksena. Hyvään tulevaisuuteen luottavat ihmiset löytävät itsensä avustusjonoista, pelkäävät itsensä ja läheisten puolesta ja menettävät lähes kaiken. Ja jatkavat.

LEENA KROHNIN LEMPEÄ PESSIMISMI

Leena Krohnin Valeikkuna kertoo filosofista, joka viettää suurimman osan ajastaan kelluntatankissaan vastaillen ihmisten kysymyksiin, sikäli kuin ne ovat vastattavissa, tai sitten torkahtelee häpeämättömästi kesken vastaanottonsa. Krohnia lukiessa on unen omainen tunne kaiken turhuudesta ja tarpeettomuudesta. Sen kun kelluskelee ja odottaa aikaa, jolloin robotit korvaavat ihmisen ja päästävät tämän tietämisen tuskasta. Mutta siihen on vielä aikaa ja sitä odotellessa on pakko ajatella, sillä ajattelematta ei Krohnista selviä. -Hullu, viisas ja sivistynyt, arvioi Nina Lekander Expressenissä Krohnin kirjailijanlaatua.

DEWEY, KISSA JOSTA TULI JULKKIS

Kirjasto ja kissa on vastustamaton yhdistelmä ainakin minulle. Ammattiinsa hurahtanut Vicki Myron on kirjastonjohtajana Iovan Spencerissä Yhdysvalloissa. Dewey-kissan tarina Vickin kertomana alkaa tammikuisena pakkaspäivänä 1988, jolloin kirjaston henkilökunta löytää kohmeisen kissanpojan palautuskirjalaatikosta. Loppu onkin sitten luettavissa Kirjastokissasta. 18 vuotta Dewey on mukana spenceriläisten elämässä, sen iloissa ja suruissa. Kun se kuolee, sen negrologi julkaistaan noin 270:ssä lehdessä. Miksi, siitä kertoo Vicki Myronin ja Bret Vitterin Kirjastokissa.

Maahanmuuttajat

Jhumpa Lahirin Tuore maa (2008) -kirjan novellit on luettava, jos pitää novelleista. Ja vaikkei pitäisikään, osaa novelleista voi lukea kuin romaania: päähenkilöt ovat samat. Kirja on luettava, jos on kiinnostunut Intiasta tai amerikkalaisuudesta. Itse en ole erityisemmin kiinnostunut kummastakaan, mutta silti pidän tätä kirjaa, kuten myös intialaistaustaisen tekijän edellistä suomennettua novellikokoelmaa Tämä siunattu koti (2001)kerrassaan loistavana. Novellien henkilöt ovat Intiasta Amerikkaan muuttaneita siirtolaisia, pääosin bengalilaisia. Aiheet kiertävät uuteen maahan sopeutumisen ja vanhojen tapojen säilyttämisen ympärillä, mutta kirja ei ole raportointia, vaan taidetta. Novelleissa käsitellään mm. yksinäisyyttä, syyllisyyttä, alkoholismia, sovittuja avioliittoja ja jokavuotista lomamatkaa Intiaan. Kaikkein kaunein ja surullisin osa on kirjan lopussa kolmen pitkähkön novellin kokonaisuus, jossa päähenkilöinä ovat Hema ja Kaushik, lapsesta asti toisensa tunteneet muuttajien jälkeläiset, joiden kaunista ja surumielistä tarinaa leimaa juurettomuus.
Minä pidin kirjasta - toivottavasti muutkin sen lukevat!

Makeita välipaloja

Kun on epätoivoon asti yrittänyt ymmärtää vaikkapa Antti Hyryn novelleja tai kaivautua Kafkan tajunnanvirtaan, tekee totisesti nannaa tarttua vaikkapa Kotilaisen ja Vartevan Mummonsuomi laajakaistalla opukseen, Venäjän poliittisiin vitseihin Hytösen ja Malisen kertomina sekä Nykäsen Matin tahattomiin? oivalluksiin kuten siihenkin, että ei kai elämä ole ymmärrettäväksi tehty. Lukulystiä!

PIKAKULKURIN HISTORIAA

VELOMANIA! Pyörällä halki aikojen (Vapriikki 2007)
Tämä on näyttelyjulkaisu Tampereella pidetystä näyttelystä, kattava kuvaus polkupyörän historiaan (on Alavuden kirjastossa). Olisinpa huomannut käydä kyseisessä näyttelyssä!
Tiesittekö että:
- Kolmi- ja nelipyöräisiä kehitettiin 1870- ja 1880-luvulla erityisesti naisten käyttöön
- Suomen kirjallisuuden ensimmäinen pyöräilyaiheinen romaani on Maiju Lassilan Rakkautta, joka ilmestyi 1912 (pilkkaa 1890-luvun pyöräinnostusta!)
- kuudella prosentilla tamperelaisista oli pyörä vuonna 1914 (Tampereen poliisijärjestykseen määrättiin pyörät rekisteröitäviksi 1913)
- korkea polkupyörä oli rakenteeltaan niin yksinkertainen, että sellaisen pystyi rakentamaan kyläseppäkin kotimaisista tarpeista
- millainen on kinneri, nojapyörä, amfibio, taittopyörä, kuka kirjoitti lastun ”Pyöräraivoilua”?

Huhtikuussa 1869 Uusi Suometar kertoi uudesta kulkuneuvosta näin:
”Welocipedi eli suomeksi ’pikajalka’ on erään uuden kuljetusneuvon nimi, joka joku aika sitten on keksitty Ranskan maalla. Sen rakennus on hyvin yksinkertainen. Siinä ei ole paljo muuta kuin kaksi pyörää, jotka owat asetetut samaan linjaan , toinen etu- ja toinen takapuolelle, aiwan niin kuin waunuissa toisen siwun pyörät. Etumainen pyörä on suurempi kuin takamainen. Istuinpaikka, jossa istutaan samoin kuin satulassa hewoisen selässä, on pyörien wälillä, keweillä rautatelineillä. Kulkemaan saadaan welocipedi siten, että satulassa istuja jaloillaan polkee kaksi etupyörän akselista löytyvää polinta, jotka panevat pyörän liikkkeelle. Samassa pyörässä löytyy wielä kahva, jolla welocipedin kulkua ohjataan ja pysähdytetään”.
Olen tässä oppinut, että Kajanderin lisäksi oli muitakin kirjoittavia cyklomaanikkoja jo yli sata vuotta sitten: mm I.K.Inha, Juhani Aho ja Ilmari Kianto, joiden tekstejä tarttee metsästää seuraavaksi!

WELOCIPEDILLÄ YMPÄRI EUROOPPAA

KAJANDER, KALLE: KIRJEITÄ POLKUPYÖRÄLTÄ EUROOPAN ERI MAISTA (Hausjärvi-Seura ry, 2008)

Olette varmaan nähneet vanhoissa kuvissa sellaisia polkupyöriä, joissa eturatas on valtavan suuri ja toinen ihan pikkuinen. Ei millään uskoisi, että sellaisella voi ihan oikeasti pyöräillä, mutta on vain voinut. Niillä ajeltiin täyttä päätä myös Suomessa 1800-luvun loppupuolella. Toki se oli harvojen harrastus, mutta polkupyörä yleistyi nopeasti tuon vuosisadan lopussa ja seuraavan alussa.

Hausjärveläinen maanviljelijä ja kirjailija Kalle Kajander polki 1889 Pariisin maailmannäyttelyyn äsken kuvaamallani VELOCIPEDILLÄ, ja kierteli 1897 Alppimaisemissa jo modernilla PIKARATTAALLA, jossa oli samankokoiset renkaat ja ketjut. Näistä matkoista hän kirjoitti lehtiin ja nyt matkakuvaukset on julkaistu kirjana.

Repussa yksi puhdas paita, evästä, rahaa ja passi oli kaverilla varusteena kun lähti uudella härvelillään Ruotsin laivaan ja siitä ajamaan Köteporin kautta kohti Parisia. Mainiota luettavaa, uskoisin että sellaisenkin lukijan mielestä, joka ei ole kiinnostunut pyöräilystä tai matkakertomuksista. Kaveri on hyvin sivistynyt ja kielitaitoinen, tulee hyvin juttuun maassa kuin maassa. Maanviljelijänä hän tarkkailee etenkin maaseutua ja tekee huomioita eri maiden maaviljelyksestä. Vaikka kieli on tietenkin vanhahtavaa, ei sitä ole hankala lukea – päinvastoin; monet ilmaukset ovat suorastaan herkullisia, kaupunkien nimet hauskoja, kuvaukset kylistä, maalaistaloista, ihmisistä nasevia huomioita täynnä.

Annetaanpa Kallen kertoa:

Niin se on polkupyörällä ajajan laita. Hän kulkee maita, maanteitä vaan, hänellä on aikaa tarkastella joka paikkaa ja hänen matkansa käy, vaikka tuimaankin polkisi, kumminkin niin hitaasti, että silmä ehtii hyvin kiintyä kaikkiallle ja tottua näkemiinsä. Kokomies menee matkansa mukaisesti, muutokset tulevat niin vähitellen, ett’ei niitä useinkaan huomaa. – Jos olisin tullut laivalla suorastaan sinne, missä nyt olin, tai pyöräyttänyt sen matkan muutamasssa päivässä junalla, niin totta varmaan olisin suuremmilla silmillä katsellut ympärilleni kuin nyt.

V. 1889 kuljeskelin viimeksi täällä mannermaalla pyörällä silloinkin. Mutta silloin katselin maita mantereita korkealta englantilaiselta velosipeediltä, jolla oli kuristaa itsensä telefooni lankoihin. Kun sitä nyt mielessäni kuvittelen, tuntuu aivan siltä, niinkuin silloin olisin istunut suuren ardennihevosen tahi kameelin selässä, kun sitä vastoin nyt laskettelen sulavasti ja huolettomasti niinkuin meidän maan parhaalla, sirolla ja keveällä juoksijalla.

Maalaiset tunkeutuvat kuormineen kaupunkiin, hajautuvat kaikille kaduille, tarjoilevat tavaroitaan ja huutavat. Kaupunkilaiset katukaupustelijat työntävät käsikärryjään, tahi kantavat koppia selässään ja päänsä päällä ja huutavat. Kauppamies seisoo puotinsa ovella – ja huutaa. Ja kun joka mies koettaa sitä tehdä niin lujalla äänellä, että se kuuluisi ylitse kaikkien muiden, aivan kuin se ”anonseeraisi” tavaraansa parhaiten, jolla on lujin kurkku, niin varo korviasi sinä. Jos myöjät huutavat, niin eivät säästä liioin ostajatkaan leukaperiään. (Firenze)

Sattuu äkkiä paha ilma, sade tahi sopimaton tuuli, huono tie tahi muuta sellaista. Silloin kääntyy mieli karmeaksi, vihoittelee ja suututtelee, että ollenkaan on tällaisille matkoille lähtenyt. – Hullu, houkko! Lähteä hassuttelemaan, maita mantereita kiertämään tällä tavalla, kun voisi ajaa herroiksi junassa – tai pysyä kotonaan! Mutta heti, kun sattuu hyvä ilma ja hyvä tie, niin unohtaa kaikki vastoinkäymiset, viheltelee vaan iloisena pyörällään ja päättää, että tämä vasta on matkailemista, näin sitä kulkea pitää! Mitä nuo tuolla junassaan – torkkuvat ja haukottelevat ja näkevät vähän vilaukselta mitä näkevät.

SUKELLUS SÄRESTÖNIEMEN MAAILMAAN

kannatti, mutta oli aikaa vievää puuhaa. Ensin piti vain vähän vilkaista, miten Rosa Liksom Reitarissaan asiaa käsitteli. Sehän on ihan sopivan kokoinen kirja yhdeksi iltapuhteeksi, nättikin ja käteen sopiva. Liksomin tapaan meno oli kuitenkin niin hurjaa, että jäi vaivaamaan, josko tyttö paljonkin pani omiaan. Eli piti lähteä kirjastoon – mitäpä tästä elämästä ilman sitä tulisi – hakemaan lisää tietoa. No niin, palavan värikästä, traagista, luonnonläheistä ja upeaa taidetta tuottavaa oli ollut Reidar Särestöniemen elämä, olipa oppaana sitten Brita Polttila, Matti Saanio, Eeli Aalto tai Juha Ilvas. Nyt sitten vaivaa ajatus siitä, pitääkö elämän kurmuuttaa ihmistä oikein viimeisen päälle, ennen kuin hänen luovuutensa kaikessa loistossaan pääsee esille? Pitänee lähteä taas kirjastoon hankkimaan lisää elämäkertoja.
Irja

Lyhyttä proosaa luettuna ja kuunneltuna

HANNU NIKLANDER: Ansionsa mukaan (Atena 2009)
Novellit ovat hyvä vaihtoehto silloin, kun ei jaksa tai jouda syventyä romaaniin. Niklander on kirjoittanut monenlaista tekstiä, romaanien lisäksi paljon lyhytmuotoista. Ainakin matkakuvauksiin olen tutustunut aiemminkin, nyt tarttui mukaan hänen viimeisin novellikokoelmansa. Olivat ihan napakoita tarinoita. Ettei vain joku kuvattu yllättävä tapahtuma olisi tullut kummittelemaan uniinkin, sen verran vetävästi ja kuvaavasti Niklander kirjoittaa.
Kirjailijoiden työ on kyllä kiehtovaa: saada välillä eläytyä jonkin toisen ihmisen elämään, suorastaan elää tämän elämää hetken, vieläpä itsensä luoman henkilön. Iäisyyskysymys on, kuinka paljon kirjoittajaa itseään kirjoihin siirtyy. Kun henkilöiden kavalkadi on näinkin monenkirjava, kuin tässä kokoelmassa, ei yhdestä kirjailijasta edes riittäisi niihin aineksia, vaan tarvitaan vilkkaasti luova mielikuvitus. Ja maailmaa on tullut kierrettyä, ainakin Ruotsissa ja Haitissa.
Maria



TERO JÄRVINEN: Isäntä itte / Kylymää vettä ja puunuijaa. Neljätoista Tero Järvisen suosittua kertomusta (HD 2008, äänikirja)
Kun kaipaat pientä henkistä piristystä, mutta et viitsisi tehdä asian eteen mitään isompaa, niin tässäpä on oiva lääke tautiin. Äänikirjan CD-levy vain pyörimään ja muija vaikka pötkölleen, ellei satu perunoiden kuoriminen juuri silloin. Molempien aikana sopii hyvin kuunnella Esko Nikkar-vainaan lukemia kerrassaan herkullisia taroita. Aina paree jos pohojalaane murre tuntuu mukavalta korvahan. Alkuun lukija tuntui vähän varovaiselta (Kylymää vettä-osiot), mutta yleensä tarinat oli luettu niin rehevästi, että oli todella nautinto kuunnella. Siinä valmistu niin perunat kuin kastikkeetkin ihan huomaamatta. Täytyy ottaa selvää, onko Nikkari lukenut muitakin äänikirjoja.
Äänikirja on kyllä arkisista keksinnöistä yksi kaikkein nerokkaimpia. Samalla kun tekee jotain mekaanista, vaikkapa kutoo villasukkia tai siivoaa, voi "lukea" kirjan jos toisenkin. Kirjastoissa on hyvät valikoimat äänikirjoja, niin C-kasetteina kuin CD-levyinäkin. Vieläköhän ennätän nähdä elämäni aikana muitakin teknisiä äänikirjan muotoja? Aika näyttää, millaisella härvelillä vanhainkodissa äänikirjoja kuunnellaan!
Maria

Lehmäkin lentää?

SINISALO, JOHANNA: Linnunaivot (Teos 2008)
Olipas vahva lukuelämys! Kirjaahan luki kuin parastakin jännäriä, teksti on rikasta ja sujuvaa, värikästä ja modernia. Eräänlaisen matkakertomuksen lomaan kietoutuu monta tasoa ja näkökulmaa, päähenkilöiden ajatusmaailma, heidän suhteensa toisiinsa ja luontoon, vallankäyttö niin toisiin ihmisiin kuin ympäristöönkin. Ja luonnon vallankäyttö ihmiseen! Tärkein teema on juuri tämä ekologia, ihmisen ja luonnon suhde, sen haavoittuvuus, vääristyneisyys seurauksena ihmisen harkitsemattomista teoista. Tiukkapipoinen toinen päähenkilö Jyrki miettii tällaistakin: Jokainen ihminen pitäisi laittaa säännöllisesti keräämään kaikki viikossa tuottamansa roska isoon kasaan olohuoneensa lattialle. Sitä ei saisi viedä pois. Sen pitäisi olla siinä koko viikon, ja kas, kerrankin se ei olisi Jonkun Toisen Ongelma.
Hieman päälleliimatulta tuntui lomaan sijoiteltu sälä, jossa kurkistetaan ilmeisesti toisen päähenkilön Heidin syrjäytyneen velipojan pään sisälle. Kirjailija Joseph Conradin katkelmat Pimeyden sydän-kirjasta ymmärsin paremmin.
Sinisalo totisesti tuntee aiheensa. Yksityiskohtien rikkaus tekee kirjasta jännittävän matkakertomuksen , mutta lisäksi saamme ison annoksen pohdittavaa, mikä on aina hyvän kirjan tunnus. Hauskakin tämä oli, hauskuus tuli sanojen riemukkaasta, ainakin minulle uudenlaisesta käytöstä, kuten lapsen synonyymi metriheikki tai että rakko viheltää viimeisillään.
Vielä hulppea lainaus Jyrkiltä: Kuin olisi Sveitsisssä. Siellä näin kerran lehmän lentävän. Ilmeisesti oli kyseessä arvonauta, koska sitä lennätettiin valtavan pitkissä valjaissa kopterin masun alla pisteestä aa pisteeseen bee keskellä varsin koskemattoman oloista alppimaisemaa. Kiittelin vain onneani siitä, ettei Mansikille tullut järkytyskakki juuri siinä vaiheessa kun olin alla.
Maria

MENNYT PARISUHDE JA MITÄ SITTEN SEURASI

Anu Silfverberg: Kung Po, 2008 Avain
Kun valitsin kirjan uutuushyllystä, ajattelin sen jotenkin liittyvän Kiinaan, aina kiinnostavaan maahan. Kyllähän se liittyikin, nimittäin kiinalaiseen ruokaan. Muita ennakko-odotuksia ei ollutkaan, joten yllätyin iloisesti tämän esikoisteoksen sujuvuudesta. Ehkäpä toimittajana toimiminen on auttanut sanojen kanssa pelaamisessa.
Kirja on eroromaani. Reetta on jättänyt Reiman. Miten molemmat kokevat eron, miten suhde sai alkunsa ja mitä eron jälkeen oikein tapahtuukaan Reimalle. Aika huikeita asioita mahtuu mukaan. Hyvää nuorten aikuisten elämän kuvausta. Vaikka Reima käy läpi sangen ikäviäkin asioita, kirja ei ole masentava. Ei ihme, että teos on saanut jotain palkintojakin.


KIINALAISTA SIELUNMAISEMAA

Gao Xing Jian: Vaarin onkivapa, 2009, Otava
No tämä kirja kertoo taatusti Kiinasta. Novelleja kulttuurivallankumouksen ajasta sekä lähimenneisyydestä sen jälkeen. Novellit ovat tavallaan kuin Fazerin parhaat karkkipussi (onpas kliseistä) osa on juuri kohdallaan ja osa ei niin herkkuja. Kai mielettömästä ajasta kirjoittaminen toimii puhdistavana terapiana ja aika täytyy dokumentoida myös näin fiktiivisesti. Surullisia tarinoita suurin osa, mutta hienosti kuvattu arjen ongelmia ja askareita.
Vieras kulttuuri on kai aina outo, mutta näidenkin tarinoiden kautta pääsee ehkä kurkistamaan kiinalaiseen maailmaan ja voi ymmärtää taas hieman enemmän.

Viitostietä polkemalla

SAARINEN, HANNU : Viitostie (Nordbooks 2008)
Matkakirjojen lukeminen eli nojatuolimatkailu on mukavaa: se on halpaa, vaivatonta ja ekologista. Yleensä olen lukenut lainaamani matkakirjat saman tien. Nyt kyllä meni lukeminenkin samaksi puurtamiseksi, kuin kirjan henkilöiden matkanteko, päivät toistuivat samankaltaisina. Tuli elävästi mieleen vuosien takaiset lukuhetket lapsien kanssa, kun luimme Miina ja Manu-kirjoja: yksinkertainen teksti, vähän osoittelevansävyinen, valistusta ripsautettu sinne tänne, tässä tapauksessa kylien ja kaupunkien historiaa. Teutorilla ei sentään ollut puujalkavitsejä, tämä tarina vilisi niitä - olivat kai tarkoitettu kevennykseksi. Kuten että munashampoolla voi pestä myös hiukset. Tai että mitä yhteistä on naisen rinnoilla ja lasten leikkijunaradalla?
Tämä kirja kiinnosti, koska siinä matka taittui polkupyörällä läpi Suomen, Enontekiöltä Hankoon. Sentyyppistä matkantekoa, joka minua jostain syystä viehättää. Kirjoittaja lienee amatööri ja kirja omakustanne. Kirja olisi saattanut toimia paremmin ihan pelkkänä matkakuvauksena, mutta kirjoittaja oli kunnianhimoisesti päätynyt kirjoittamaan kaunokirjallisen teoksen, siis romaanin, dialogit ja kaikki.
On kyllä hyvä lukea erityyppisiä tekstejä - silloin huomaa hyvin kirjoitetun ja - niin- köyhähkön tekstin eron. Kiusasikohan minua tässä kirjassa tuttuus: tämmöistä tönkkösuolattua tekstiähän minä itsekin kirjoitan joskus matkoiltani ja kidutan niillä sitten lähipiiriä!
Mitäkö yhteistä; miehet tykkäävät leikkiä niillä. Että sellaista huumoria.
Maria

Uutisia Ambomaalta

Aino Soini: Lääkärinä hiekan ja palmujen maassa, WSOY 1953
Tartuin kirjaan, koska halusin perehtyä sekä kirjoittajaan että lähetystyöhön työkuvioiden ohjaamana. Alku tökki vähän, kun 2000-luvulta on niin vaikea eläytyä 1950-luvun maailmaan, jossa käden väri tarkastetaan mustan ihmisen kättelyn jälkeen. Aino Soinin kerronta puri kuitenkin: hiekkamyrskyt, puhtausolosuhteet, oudot tavat ja taudit, taikausko, ennakkoluulot puolin ja toisin saivat kuvitusta sanojen ympärille. Käsitykseni lähetystyöstä oli perustunut lähinnä kirkossa kerättävään kolehtiin ja noihin muutamaan sanaan, jotka eivät mitenkään eläneet. Kirja antoi jämähtäneille ajatuskaavoille kyytiä ja oikein ihailin näitä vieraisiin kulttuureihin töihin lähteneitä uskallikkoja. Erityisesti Aino Soinin persoona tuli lähelle, vaikkei hän mitenkään sitä kirjassa korosta. Hän on asunut Ähtärissä aikoinaan. Moni täällä on sanonut käyneensä hänen vastaanotollaan. Kirjassaan hän ei osoittele yhtään enempää kuin aika edellyttää. Hän kertoo mm. kuinka pieni vastaanotolle tullut poika oli peloisaan valkoisten hoitajien keskellä, koska häntä oli varoiteltu tekemästä pahoja tai muuten valkoinen mies tulee ja vie. Tai kuinka joutui tekemään sairaskäynnin kirjaimellisesti raamit kaulassa kun ei mitenkään päin mahtunut majaan, jossa sairas oli.
Mitä opin? Toinen kulttuuri ei ole huonompi eikä parempi kuin se, jonka keskellä olen itse kasvanut. Silmät avoinna maailmalle.

Vedenaliset

Mikä tämä Maria Peuran viime vuonna ilmestynyt kirja Vedenaliset oikein on? Se ei ole kasvukertomus, sillä tuntuu kuin päähenkilö Mirja menisi ojasta allikkoon. Hän etsii vapautta kaikkitietävän ja luonnon ehdoilla elävän kalastajaisän ja pohjoisen saaren eristyneisyyden jälkeen. Hän pakenee köyhyyttä ja äidin saksalaisen syntyperän häpeää, mutta törmää opiskelupaikassaan Tampereella ensimmäiseksi huoraan. Kirjan aika on kulkee vuorotellen saaren tapahtumissa Mirjan lapsuudessa ja opiskeluajassa. Kirjassa on väkeviä kuvia karusta ja köyhästä elämästä. Sadut ja myytit antavat uusia ulottuvuuksia juonenkuljetukseen ja koko kirja tuntuu jotenkin unenomaiselta. Jotkut hyvin pohjustetut asiat, kuten pikkuveljen kohtalo, sivuutetaan loppuvaiheessa maininnalla.
Live-piirimme keskustelussa emme saaneet kirjaa tyhjennettyä, sillä aina nousi jostain uusia asioita, tunnelmia ja merkityksiä. Oli myös lukijoita, jotka ensin eivät pitäneet koko kirjasta, mutta toisella lukukerralla viehättyivät. Tämä kirja ei antaudu heti tai sitten se antaa lisää uusilla lukemisilla.

Saippuaa Austerilta

Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa
Tammi 2008
Syöpäinen ja eronnut Nathan muuttaa lapsuusmaisemiinsa Brooklyniin viettämään eläkepäiviään. Toimeentulo on, onnea puuttuu. Yllättäen hän tapaa siskonpoikansa Tomin, jonka lupaava tulevaisuus on kallistunut työhön Harry Brightmanin antikvariaatissa. Kuvioon hupsahtaa vielä 9-vuotias Lucy, jonka huolehtimisesta Nathan ja Tom isoenona ja enona ottavat vastuun. Juoni rakentuu Harry Brightmanin huikean elämäntarinan ympärille, mutta silti Nathan on päähenkilö, jonka kautta kerrontaan tulee lämpö. Siinä vaiheessa kun Auster loksauttelee kiivaasti palasia kohdalleen, rupesin miettimään, onko tämä oikea kirja tutustua arvostetun kirjailijan tuotantoon, mutta annoin mennä kun teksti vei ja antoi mm. tällaisia vertauksia:

Joyce ja minä emme olleet vielä elämämme joulukuussa, mutta ilman pienintäkään epäilystä toukokuu oli jäänyt kauas taakse. Elimme yhdessä lokakuun loppupuolen iltapäivää tai illansuuta, sellaista kirkasta syyspäivää, jolloin yllä kaartuu kirkkaansininen taivas, tuulenpuuskassa tuntuu kirpeä nipistys ja miljoonat lehdet ovat yhä oksissa kiinni - useimmat ruskeita, mutta seassa yhä niin paljon kullan punaisen ja keltaisen sävyjä, että mieli tekee pysyä ulkosalla mahdollisimman pitkään.

Hannele

Ei unirätiksi

OLLI JALONEN: 14 SOLMUA GREENWICHIIN
Jalosen romaani on kustantajan mukaan uljas kertomus kaipuusta ja rakkaudesta, maailman ja ihmiskohtaloiden sattumanvaraisuudesta. Totta joka sana, eikä mitään turhaa suitsutusta. Jalosta pitää lukea harkiten ja nautiskellen. Hänen tekstiään ei voi käyttää unirättinä kuten dekkareita. Ensin pähkäilin kirjaan ahdettua tietomäärää ja mietin, että selvisihän Waltarikin Sinuhestaan käymättä Egyptissä. Mutta, mutta, Jalosella on ihan pakko olla näppituntuma näihin paikkoihin ja myös purjehtimiseen, päättelin. Ja onhan hänellä ollut. Eli taustatyötä on tehty urakalla. Sen kun kuulin, saatoin sukeltaa tyytyväisenä soljuvaan tekstiin, jossa pihtien pitelemät eivät näy.
Irja

Kasvukertomus

Susan Travers: Rohkeutta huomiseen
Kirjan takakannessa mainostetaan ainutlaatuisen kiehtovaa tositarinaa sodasta ja rakkaudesta: naisesta, joka liittyi muukalaislegioonaan ja kohtasi siellä elämänsä rakkauden. Itse luin sitä kasvukertomuksena, jossa tyhjänpäiväisestä seurapiiriperhosesta sodan kauhujen keskellä kasvoi tasavertainen aseveli muille legioonalaisille, ellei sitten muutamia mittavampikin. Toki romantiikkaakin mahtuu mukaan ja mikäs siinä. Mielenkiintoinen lukukokemus sinänsä, vaikka en sitä varsinaista kaunokirjallisuutta kaipaavalle suosittelekaan.

Irja

Arvaa kuka?

Paul Kohelo: Ohessa tilinumeroni
Tässäpä mukavaa aivotreeniä. Kuka on Paul Kohelo? Miksi Kirsi Salo ei aio ostaa teosta? Miksi teksti tekee ainakin minuun sellaisen vaikutuksen, että tekisi mieli hirnua? Ja miksi lukeminen ei tässä tapauksessa riitä, vaan on koluttava netissä Kohelo/Coelho-linjalla sekä pohdittava ankarasti salanimen kytköksiä kustantajaansa Siltalaan. Hyvä Touko!
Irja

Alku

Ovelasti päätän aloittaa kirjablogin Olga Tokarczukin 2005 suomennetulla kirjalla Alku ja muut ajat. Se oli kirja, joka hallitsi ja vaivasi pitkään, kunnes sain puhutuksi toisten lukijoiden kanssa elävässä lukupiirissä.

Kirja kertoo Alku -nimisestä kylästä, jonka asukkaiden kohtaloja tunnettu puolalainen kirjailija kuvaa sekoittamalla mytologiaa, uskontoa ja taikuutta. Kirja jakaantuu pieniin lukuihin, mutta henkilöjoukko vaeltaa mukana kirjan alusta loppuun, sodankin läpi: naiset synnyttävät ja miehet rakentavat taloja, lapset kasvavat ja rupeavat vanhempiensa puuhiin tai keksivät uusia mahdollisuuksia elättää itsensä. Kuten Izydor, joka saa postilaitokselta korvauksia, koska hänen lähettämiään kirjeitä ei voida toimittaa perille. Mukana ovat myös ylpeä Tähkä, joka tuntee sienet ja kasvit, mutta menettää luottonsa ihmisiin, Misia, joka on enkeli syntyessään ja synnyttäessään, linnanherra Popielski ja Genowefa, joka menettää juutalaisen rakastettunsa Eelin. Kirjan maailmassa on oma logiikka ja moraali, joka kyseenalaistaa reaalimaailman syy-seuraussuhteita. Kirjan yhteydessä puhutaan maagisesta realismista, mutta tämä eurooppalainen muoto on läheisen tuntuista.

Henkilöt eivät tarjoa samaistumiskohdetta, mutta heidät marssitetaan kohtaloihinsa eleettömästi ja samalla riipaisevasti kuvaten.Ja mitä mieltä olette hedelmätarhan ajasta:
Hedelmätarhalla on kaksi aikaa, ja ne kietoutuvat toisiinsa ja toistavat vuodesta toiseen: omenpuiden aika ja päärynäpuiden aika....Omenapuuvuonna puut imevät happamia vesiä maanalaisista joista, joissa on muutoksen ja liikkeen voima. Ne vedet kantavat mukanaan paineen, kasvamisen ja levittäytymisen tarvetta.
Päärynäpuun vuodet ovat tyystin toisenlaisia. Silloin puut imevät kivennäisaineista makeita mehuja ja yhdistävät ne lehdissään auringonsäteiden kanssa hitaasti ja lempeästi. Puiden kasvu pysähtyy ja ne maistelevat olemisen makeutta. Liikkumatta, kasvamatta. Silloin koko hedelmätarha vaikutaa liikkumattomalta.
Omenapuuvuonna kukat kukkivat nopeasti mutta kauniimmin kuin koskaan. Usein halla tai myrskytuulet surmaavat ne. Hedelmiä on paljon, mutta ne ovat pieniä ja melko mitättömiä. Siemenet vaeltavat kauas syntysijoiltaan...
Hannele