Olli ja Pieni

Ahdistaa, oksettaa ja ruumis tärisee. Luin nimittäin Äsken Olli Jalosen Poikakirjan. Kirja kertoo Pikku - Ollista, joka käy koulua ja elää 1960-luvun alkua.

Asiat ovat minulle hyvin tuttuja. Ollaan kirjailijan kanssa ikätovereita. Olisi ehkä ollut viisasta jättää koko kirja lukematta ja antaa lapsuutensa ahdistusten jäädä sinne edelleen, vain osittain prosessoituneina. Joka tapauksessa, olkaa varovaisia, kun luette tätä kirjaa. Jos olet yli 50 vuotias, tämä kirja kaivaa sisältäsi paljon asioita, jotka eivät helpolla uudelleen piiloon mene. Tämä kirja kaivaa kokonaisen aikakauden esille.

Jos olet nuorempi, saatat vähän kauhistella, saatat tykästyä juoneen, mutta aivan varmasti tykästyt Jalosen kieleen.

Nuori poika käy siis koulua. Hän käy sitä kaupungissa, jossa tuoksuu voimakkaasti aserasvalta, sotatraumoilta ja , yllätys, yllätys, jotenkin myös Veijo Mereltä. Perhe Ollin ympärillä ei ole kuitenkaan mitenkään erityisen hajalla. On vain niin paljon kummallisia asioita.

Olli elää nuoruuttaan neljän siskonsa kanssa. Hän rakentaa pala palalta tietojaan ja ymmärrystään ympäröivästä maailmasta. Asiat näyttävät kummallisilta, mutta lopulta aina Olli pystyy tekemään niistä synteesin itselleen. Nuorin sisko on autisti. Sitä sanaa ei vielä sanota, ei ehkä tiedetäkään. Nuorin on Pieni. Se on hänen nimensä. Hän on siinä suhteessakin pienin. Kukaan ei tarvitse nimeä.

Ollin isä on vasemmistolainen, mutta kuitenkin yrittäjä. Äiti käy pätkätöissä. Yhden ihmisen palkalla tullaan toimeen, ainakin suureksi osaksi. Eletään toista aikaa, televisiokin on vasta tuloillaan.

Koulu ahdistaa ja on samalla kummallinen ja arvaamaton. Sellainen se oli 1960- luvun alussa. Kiertelevä sirkus räjäyttää tajunnan, mutta omatekoiset pommit saattavat viedä näönkin. Toiset oppilaat kiusaavat joitakin, mutta se on reilua väkivaltaa. Ahdistavaksi väkivalta tulee vain silloin, kun sitä ryhtyy harrastamaan koulu ja opettaja, väkivallan ammattilainen.

Jalonen kuvaa 60 – luvun erinomaisen hyvin. Täsmällisesti ja oivallisesti. Tunne tuoksut ja tunteet pelkän tekstin välityksellä.

Jalosen kieli on runollista, hengästyttävää ja maalailevaa. Hänen tekstinsä imee mukaansa huomaamatta. Teksti kertoo julman kauniisti rumatkin hetket pienen pojan elämästä. Abortti on hetki elämässä, kuolema vähän pitempi ja luokkatoverin tuhoutuminen korkeintaan kummeksuttava asia. Sodasta oli kulunut tuskin 20 vuotta. Kuolemaa ei vielä ollut tullut ihmisille vieraaksi ja kauhistuttavaksi. Eikä Jalonen sitä sellaiseksi kirjoitakaan.

Pienen pojan elämässä kuolema, kummallisuudet ja kasvaminen ovat asioita, joita miehen on vain kohdattava, opettajan antamin konstein, jos ei sitten muutoin. Pieni poika kokee kauhistuttavaksi elämän, jonka kiemuroihin hän ei tunnu saavat patenttiratkaisuja, vaan jonka kiemurat hänen on itse selvitettävä ja muotoiltava.

Ja hyvin hän muotoilee. Kirjan viimeisillä sivuilla Jalonen muotoilee pojan ajatuksiin juhannusyönä sen kaltaista runollisuutta, kaihoa, kasvamisen tuskaa ja jännittävyyttä, että lukija joutuu kertaamaan viimeiset sivut monta kertaa, tutkimaan lauseenrakennetta ja ajatuksen kulkua.

Jalosen Poikakirja toivon mukaan filmatisoidaan joskus. Ohjaaja joutuu loppukohtauksen kohdalla suoriutumaan uskomattomasta tehtävästä. Niin paljon pitää saada mahtumaan viimeiseen 3 minuuttiin.

Minua vähän kummeksuttaa se asia, miksi tämä kirja ei ole ollut ehdokkaana suuriin kirjapalkintoihin. Minua vähän kummeksuttaa se, että kirjasta ei ole lyöty rumpua enempää.

Jos, ja kun joku innostuu lukemaan, muistakaa varoa , muistakaa säännöstellä, ja muistakaa säästää kirjan viimeiset 50 sivua tilanteeseen, jossa olette omasta mielestänne vahvoilla. Silloin on hyvä kohdata lukukokemusmyrsky. Jalonen tulee vielä sekoittamaan tällä kirjalla monen ihmisen mielen ja muistot pahemman kerran.

Matti Rämö : Polkupyörällä Intiassa

Polkupyörällä Intiassa : lehmiä, jumalia ja maantiepölyä
JÄRJETÖNTÄ MENOA!

Tämä alkaa olla jo äärimmilleen vietyä matkan tekoa, kirjoittajan täytyy olla harvinaisen sitkeä otus, kun selvisi ollenkaan hengissä moisesta ruljanssista. Hän pyöräili polkupyörällä 2600 km kuukaudessa Intiassa. Miksi ihmeessä? Kaveri on pyöräillyt Euroopassa ja Afrikassakin (edellinen kirja), joten miksei kai sitten kauko-idässäkin. Intia on hänelle ennestään tuttu maa, hän tuntee sen historian, kulttuuriin ja uskonnolliset menot erittäin hyvin. Niitä hän kuvaa yksityiskohtaisesti. Osallistuu itsekin, äitivainaan tuhkan vieminen Gangesiin oli yksi hänen motiivinsa matkalle. Toinen oli tapaaminen tyttären kanssa.

Intia on vihonviimeinen maa pyöräilijälle: liikenne on täysin mielipuolista, ei mitään virallisia sääntöjä eikä tolkkua, ihmisiä on joka paikka täynnä liikkumassa mitä kummallisimmilla härveleillä, teiden kunto on mitä sattuu, ilmasto-olot kauheat, kuumaa ja kosteaa. Tiellä on ihmisten lisäksi jos millaista elukkaa, niin eläviä kuin mätäneviäkin. Aina kun Rämö pysähtyy jonnekin pyörineen, kertyy ympärille kymmeniä, joskus toistasataa töllistelijää, jotka koskettelevat, nyppivät, tyrkyttävät palveluksiaan. Kommunikaatio on lähes aina elekielen varassa, tosin Rämö hallitsee hyvin Intian elekielen, oikeatakin kieltä vähän.

Toki matkalla löytyi myös kauneutta niin luonnosta kuin kulttuurista, ystävällisyyttä ja auttavia käsiä tarvittaessa.

Jotenkin hassua, että joku tekee tällaisen matkan, kirjoittaa siitä kirjan, ja sitten joku vielä lukee sen mielenkiinnolla!

Kyllä en lähde tähän maahan, en ikinä.

MOOTTORIPYÖRILLÄ 24 000 km

Ewan McGregor : Halki Euroopan ja Afrikan

Kirjoittajat ovat tunnettuja näyttelijöitä, moottoripyöräilyn harrastajia ja Unicefin lähettiläitä. Kaksi viimeistä seikkaa selittävät näinkin hullun idean: ajaa nyt moottoripyörillä Skotlannin pohjoiskärjestä Afrikan eteläkärkeen. Euroopan osuus on tavanomaista matkantekoa, mutta Afrikassa eteneminen on välillä yhtä tuskaa olosuhteiden vuoksi. Hiekkamyrskyjä, armotonta kuumuutta, yöpymisiä keskellä aavikkoa, norsuja tallustelemassa yöllä teltan vierestä, kiviä heitteleviä lapsia...Mutta aina välillä pojat saivat ajaa täysillä hyviä teitä poikki savannien ja ohi eksoottisten eläinlaumojen. Ihmisten ystävällisyys ja usko tulevaisuuteen vaikeissakin oloissa teki vaikutuksen kirjoittajiin.

Kirjan juju on siinä, että he kuvaavat toimintaa Unicefin hyväntekeväisyyskohteissa. He kertovat Ugandan lapsisotilaista, valtavista pakolaisleireistä, sisällissotien orvoiksi jättämistä lapsista, HIV-ongelmista. Valopilkkujakin on: esimerkiksi Ruanda, jonka nimikin tuo heti mieleen kauheat veriteot. Mutta Ruandan kansa yrittää unohtaa vuoden 1994 kansanmurhat ja rakentaa maataan. Kuvauksesta päätellen he ovat onnistuneet siinä hyvin, ilmeisesti presidentti Kagamen ansiosta. Ehkä sekasortoinen maa tarvitsee lujan johtajan, toivottavasti ei demokratian kustannuksella, kuten usein käy.

Tansaniassa lasta kutsutaan orvoksi, jos hänen äitinsä kuolee, huolimatta siitä, onko isää olemassa. Niinpä, olemme nähneet niin usein kuvia Afrikasta, joissa naiset kantavat vettä ja polttopuuta kilometrien päästä lapsi kangaspussissa selässään, keittävät ruuan ja kuokkivat peltotilkkujaan. Miehet nähtiin ennen keihäät kädessään, nykyään valitettavan usein aseet käsissään. Koulutus, etenkin tyttöjen, on tässäkin maanosassa ratkaisevan tärkeää.

Silmiä avaavaa, jos niin haluaa.

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet

Leena Lehtolainen kuuluu dekkaristiemme kärkikaartiin, pärjännee varmaan ihan hyvin skandinaavisten kirjoittajasiskojensa joukossa. Minusta hyvään dekkariin kuuluu jonkin ajankohtaisen (joskus ehkä ajattomankin) aiheen käsittely, kyllä nyky-yhteiskunnassamme aiheita eli ongelmia riittää käsiteltäviksi. Tässä kirjassa se on maahanmuuttajat ja ristiriidat, joita väkisinkin syntyy, kun eri kulttuureista ja uskonnoista tulevat ihmiset yrittävät elää rinta rinnan. Lisäksi sotaa käyvistä maista pakolaisina tulleilla ihmisillä voi olla todella rankkoja kokemuksia takanaan. Tällaisiakin asioita dekkareissa voidaan käsitellä, yhteiskunnallinen rikosromaani lienee nimitys tälle alalajille.

Täällä maalla maahanmuutajiin liittyviin ongelmiin ei törmää päivittäin, mutta pääkaupunkiseudulla se lienee arkipäivää. Tulevaisuudessa ehkä täälläkin.

Kelvollinen tarina, hyvin kirjoitettu, mielenkiintoiset taustat, siitähän syntyy luettava kirja.