Kyrö Tuomas: Jänis ja kerjäläinen

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun en tästä Kyrön kirjasta  kovasti innostunutkaan. Olin varautunut hekotteluun puoliksi itselleni ja osaksi muille minua vielä oudommille olennoille, mutta ei  nauru irronnut. Nokkeluuksia riittää ja tarina juoksee. Minä en vaan päässyt mukaan sen enempää pääkaupunkiseudun kerjäläisten grillijuhliin kuin Lapin hillasuolle. Lieneekö vika minussa, mielentilassa vai...?

Kettu Katja : Kätilö

Tässä kirjassa on jotain upeaa. Kieli on rehevää ja ronskia. Kerronnassa on imua ja intohimoa.
Lapin juureva ja itsellinen kätilönainen rakastuu peruuttamattomasti saksalaiseen SS-upseeriin, jonka mielessä on peikkoja aiemmalta sotareissulta. Jos alussa lukeminen tökkii groteskin kielenkäytön takia, on syytä vaan jatkaa, sillä romaani on sen arvoinen. Tämä rakkaustarina ei ole kevyt eikä lempeä. Se on vahva kuvaus ihmisistä sodan keskellä, salattujen asioiden paljastumisesta sekä luottamuksen ja uskollisuuden riittävyydestä. *****

Ranya ElRamly: Auringon asema

Auringon asema on kaunista luettavaa. Se on suomalaisen Anun ja egyptiläisen Ismaelin rakkaus- ja elämäntarina. Kertojana on heidän tyttärensä. "Kun minun isäni näki minun äitini junassa matkalla Luxorista Assuaniin...kohtaaminen junassa toistuu kirjassa eri tapahtumissa ja tunnelmissa".

Vaikka näiden kahden kulttuurin valtavan eron tietää, on hauskaa lukea "Suomessa nauretaan hiljaa suomeksi ja oudoista asioista...kaikki kadut on merkitty karttaan...maali ei ehdi rapistua ennen kuin talot maalataan taas...kun televisio-ohjelmat eivät ole koskaan myöhässä, kun kukaan ei ole koskaan myöhässä".

Kirja on kaunista ja hämmentävästi sujuvaa puhetta; ääniä, tuoksuja, hajuja, valoja, varjoja.

Anderson, Laurie Halse: Lukossa

Melinda on tyttö, jonka kanssa kukaan ei puhu, kukaan ei tule hänen kanssaan syömään ruokatunnilla ja koulumatkat hän istuu bussissa aina yksin. Vain vasta Merryweatherin lukioon tullut tyttö suostuu olemaan hänen seurassaan. Mutta kuinka kauan hän viihtyy Melindan kanssa? Onneksi Melinda osaa purkaa tuntojaan kuvaamataidon ryhmässä. Riittääkö se?
Elokuvaksikin tehty kertomus kiusaamisesta tarjoaa samaistumiskohteen toisille kiusatuille ja vetoaa niin nuorten kuin aikuistenkin oikeustajuun. Umpisolmulta vaikuttavasta tilanteesta löytyy onneksi ulospääsy. Kelpo kirja nuorille, amerikkalaisuus häiritsee vanhempaa tätilukijaa.

Kekkonen Helmi: Valinta

Pieni, kaunis kirja kertoo muutamasta päivästä, jolloin perheen nuorin tytär Aava ja  äiti Ruut käyvät läpi kodin tavaroita isän äkillisen kuoleman jälkeen. Päällimmäiseksi ja tavaroita tärkeämmiksi nousevat asiat, joista on vaiettu vuosikaudet. Miksi isoveli on lähtenyt kotoa eikä ole juuri pitänyt yhteyttä? Miksei toinen siskoista tule äidin avuksi?
Kirja ei ole merkkiteos, mutta ihan hyvä ja kasassa pysyvä kokonaisuus. Sen unohtaa melko pian, mutta silti se kannattaa lukea. Veikkaan, että kuulemme vielä Helmi Kekkosesta.

Erik Wahlström: Jumala

Aivan ensiksi varoitus: Ei sovi kovin vakavamieliselle! Wahlström on kerta kaikkiaan mainio tarinaniskijä,  mutta jos alat kurtistella kulmiasi heti ensimmäisillä sivuilla, niin luovuta suosiolla. Nappasin kirjan poistomyyntipöydältä, koska tunsin tuttua kutinaa. Ehkäpä taas kerran kirja veisi uppo-outoihin maisemiin. Ja niinhän sitä mentiin päärlyportista suoraan paratiisiin. Miksen minäkin, kun kerran Jeremy Benthamkin pääsi, siis ainakin Wahlströmin mukaan. Siis vaikka Jeesuskin totesi Jeremyn uskon olleen surkea. "Sinapinsiementä pienempi. Van Leeuwenhoek ei olisi nähnyt sitä mikroskoopillaan". Wahlströmillä on paljon sanottavaa Vanhan testamentin aikaisista tapahtumista puhumattakaan paavin istuimesta. Sitä hän rynkyttää siihen malliin, että liitokset natisevat. Kyytiä saavat instituutiot, muodot ja kirkot yleisemminkin. Mutta rienaako W? Ei minun mielestäni. Hänen Jeesuksensa sen sanoo: ... vain rakkaudella ja anteeksiantamuksella on arvoa. Kun kirja on hillittömän hauska ja salaviisas sekä panee lukijan pohtimaan ihan tosissaan perimmäisiä totuuksia, niin voiko siltä enempää vaatia?

Linturi Jenni : Isänmaan tähden

Linturin esikoiskirja sisältää muistiongelmia, sotaa Kaukasuksella ja Aunuksessa, raiskauksia, tappamista, palvelusta SS-joukoissa, syyllisyyttä, yhden Antin ja Kaarlo-serkun, 3 Erkkiä, joista yksi on takaraivoton Luttinen ja toinen Laitinen ja kolmas ilmiannetaan, muutama nainen rakastettavaksi, muutamia irtovanjoja, tapahtumia 1940-luvulla Suomessa ja maailmalla, toisenlaista elämää melkein uudella vuosituhannella senjälkeen kun elämä on jo melkein ohi.

Alkua luin vastentahtoisesti, sillä monet Erkit, takaumat ja muistihäiriöt tekivät tapahtumien seuraamisen ja henkilöiden tunnistamisen vaikeaksi. Olen kuitenkin tyytyväinen, että luin kirjan loppuun. Runsaan sadan sivun jälkeen kirjan teema selkeni ja kerronta kirkastui. Päähenkilö Antti joutuu elämänsä viime hetkillä uudelleen pohtimaan moraaliongelmaa, joka nousi esiin heti sodan jälkeen, kun tie upseeriksi nousi pystyyn: Miten elää tappajana tappamatta? Kirjan loppuosuus on hieno ja se on varmaan nostanut kirjan Finlandiaehdokkaaksi.

Nousiainen Miika: Metsäjätti

Miksei tämä kirja ole Finlandia-ehdokkaiden joukossa, ihmettelin lukiessani, nauraessani ja melkein itkiessäni. Kirjaa ei malttanut kesken heittää kuin pakon edessä, mutta sitten en enää päässytkään mukaan. Hyydyinkö minä vai kirjailija ihan viime sivuilla? Kun ratkaisuja kerrotaan, eivät yllätyksetkään yllätä ja nauru loppuu kokonaan.

Siitä huolimatta tämä on ehdottomasti lukemisen ja nauttimisen arvoinen kirja. On hyvä varata kuuloetäisyydelle joku, jolle voi lukea parhaita paloja ääneen. Pienen Törmälän kylän suurin työnantaja on puunjalostustehdas, joka on antanut elannon kyläläisille jo ennen kvartaalitalouden aikaa. Nykyisten työläisten isät muistetaan; juopottelut ja perheenkuritukset. Paikkakunnalta on kauppakorkean kautta noussut herrakastiin Pasi, joka saa tehtäväkseen saneerata yrityksen. Paras kaveri Jussi on tehtaalla töissä, mutta entisten kujeiden aika on jäänyt kauas taakse. Elämä tarjoaa uusia haasteita, joihin aikuisten miesten pitäisi pystyä vastaamaan. Kerronta etenee sekä 2000-luvulla että 1980-luvulla ja vuorotellen Jussin ja Pasin näkökulmasta.

Kyllä Nousiainen osaa kirjoittaa juuri niin, että se koskettaa. Kirjan henkilöt elävät, tapahtumat etenevät pakottamatta ja itku ja nauru niin lähekkäin - se on parasta.

Huotarinen Vilja-Tuulia : Valoa valoa valoa

Finlandia Junior -voittajaksi 2011 valittiin tämä kirja, joka kertoo kuolemasta , masennuksesta, yksinäisyydestä , erilaisuudesta ja rakkaudesta.

Kertoja on Mariia Ovaskainen, 14-vuotias tyttö, joka katuu alulle panemaansa juorua kouluun ilmestyneen uuden tytön,  Mimin huumeiden käytöstä. Juorussa ei ole perää, mutta sen kumoaminen ja Mimin ja Mariaan keskinäisen ystävyyden syntymisen esteenä se aluksi on. Kunnes ystävyyden yritys kasvaa rakkaudeksi ja Mimistä tulee kertojalle tärkein. Mimi on erilainen, köyhä  ja vailla äitiä. Hän elää isoäitinsä ja omasta mielestään uhrautuvan tätinsä kanssa. Kun isoäiti kuolee, Mimillä ei ole enää montakaan syytä elää.

Runoilijana paremmin tunnetun Huotarisen kieli on tässäkin kirjassa kuin säkeitä, vaikkakin taitavasti naamioitu en-minä-osaa-kirjoittaa -selityksiin. Vähitellen siihen pääsin sisälle ja kipeän kaunis tarina kantaa. Vaan miksi nuorten kirjojen rakkaus vaatii rinnalleen kuoleman? Se on raju loppu satuiälle.

Liksom Rosa : Hytti nro 6

Juna kiitää kohti itää ja kaikki odottavat aamua...
Junamatka Moskovasta Ulan Batoriin, Mongoliaan, joka kirjan oppaana toimivan henkilön mukaan on rakentanut Venäjälle kaikki instituutiot, katkaissut venäläisten moraalisen selkärangan ja iskostanut venäläisiin epäluulon ilmapiirin. Eletään 1980-lukua Neuvostoliitossa ja suomalainen tyttö toteuttaa haavettaan suuresta junamatkasta. Matkatoverikseen hän saa nelikymppisen venäläismiehen, joka tarvitsee naisia ja votkaa. Kirjan päähenkilöitä, samassa hytissä matkaavia ei nimetä, mutta Moskovaan ja menneisyyteen jäävät sivuhenkilöt kantavat nimeä. Virkistävää, ettei Liksom kirjoita kuten opetetaan: nimi antaa painoarvon henkilölle. Vai onko kyse samasta ilmiöstä kuin junan lähtiessä, jolloin junassa olijasta tuntuu, että maisema liikkuu?
Luonnonkuvaus on upeaa, vaikka maisema kevättalven Siperiassa ei olekaan. Viima tunkee lukijan puseroon samoin kuin lukija voi tuntea lakanoiden tärkit ja maistaa suolakurkun maun. Liksom osaa kuvata myös ihmisiä - nimenomaan kuvata eikä selittää. Toisiaan vaivoin sietävä matkapari keskustelee (tai mies puhuu), nukkuu, syö ja kulkee välillä radan varren kaupungeissa. Mitään ei alleviivata, mutta kaikki paljastuu, myös tytön matkan tarkoitus viimein.
Kuinka ihmeessä kirja herättää halun kokea viikkoja kestävä junamatka Siperian halki??

Ahava Selja: Eksyneen muistikirja

Olen ottanut käsiini minulle aiemmin tuntemattoman kirjailijan teoksen. Nimi houkutti ja mustavalkoinen, vähän sekava kansi kai koukutti. Kirjailija on dramaturigi, nuori, asunut joitakin vuosia Lontoossa ja nyt Porvoossa. Kyseessä on Ahavan esikoisromaani. Aiemmin hän on kirjoittanut kuunnelman, tv-sarjan ja elokuvien käsikirjoituksia.

Kirjassa Anna menettää muistiaan, vähitellen ja osin traagisten tapahtumien kautta. Kerronta on uskottavan tuntuista. Ensin unohduksia on vähän ja sattumanvaraisesti, ehkä samanverran kuin kenellä tahansa. Sitten asiat sotkeentuvat pahemmin: kotletit palvat hellalla, reitti kotiin unohtuu. Kuitenkin loppu on seesteisen selkeä.

Ihailen kirjoittajia, jotka menevät vähäväkisten ihmisten nahkoihin. Uskottava kuvaus muistisairaudesta henkilön sisältäpäin nähtynä on kiinnostava ja arvokas lukukokemus.

Hannu Väisänen: Apupata

Olipa maukas keitos Hannu Väisäsen Apupadassa. Luulin jo tähän ikään ehtineenä päässeeni kateuden synnistä, vaan en. On se niin väärin, että joku on noin monipuolisesti lahjakas, marmatin, mutta... Ellei tuommoisia Väisäsiä olisi, jäisimme paljosta paitsi. Kirja on pieni ja sievä kuin nenänpää ja sisältö niin tömäkkää, että parhaita paloja täytyy sulatella pitkään. Melkein toivoo olevansa lehmä, että pitkään voisi nautiskellen märehtiä totuuksia sellaisia kuin että totuuden kylkiluita sopii venyttää, että se hengittäisi paremmin. Riemastuttava on myös tapa, jolla tämä perin juurin kulttuurin kyllästämä kaveri panee asiat paikalleen. - Miten uskallan ryhtyä erotuomariksi missään hyvän ja huonon maun kysymyksissä? Onhan minullakin ihan kunniapaikalla lasinen bambi, joka määkii Zarah Leanderin äänellä.
 Siitäs saitte tyylikyylät! Väisänen tarkkailee ranskalaisen pikkukylän elämää lempeän ymmärtäväisesti, mutta myös ilkikurisesti, unohtamatta ottaa välillä kantaa omiin ennakkoluuloihinsa. Kuten silloin, kun pari vuotta vanha läppäri heittää henkensä ja sitä korjaamaan tulee gootti puhkottuine huulineen ja kolisevine helyineen. Ikimuistoinen tapaaminenhan siitä sukeutuu. Kun ihminen suhtautuu elämään avoimin mielin ja hyväksyy erilaisuutemme rikkautena eikä riesana, on hänellä jo selvästi näppituntuma elämän tarkoitukseen. Sekä luja luottamus siihen, että jos eksyy erämaahan hanhenmaksa ainoana eväänään, niin kyllä korppi tuo hänelle leipäpalan, jolle sitä levittää. Nostakaa Apupata pöytään ja nauttikaa.

Sari Malkamäki : Viisas vaimo ja muita avioliittotarinoita

Yritän karttaa Sari Malkamäen novellikokoelmia, koska pidän niistä niin kovasti. Jos lukeminen on melkein työtä, ei siitä pitäisi ihan siivottomasti nauttia.
Tämäkin Viisas vaimo -kokoelma vei taas mukanaan enkä kunnolla malttanut edellistä novellia sulatella, kun jo piti uutta hotkia. Ihan kuin suklaakovehteja. Novellien aiheina on uskottomuus, mutta myös entisestä suhteesta toipuminen, väkivalta parisuhteessa, rintasyöpäpelko, synnytys jne. Parisuhteen solmukohdissa päähenkilöt huomaavat joko itsestään tai kumppanistaan jotain olennaista. Vain yhden novellin loppuratkaisun aavistin ennalta. Malkamäki tuntee haukkansa, mutta aina tapahtumia ei väännetä kovin dramaattisesti. Henkilöiden pään sisällä tapahtuu enemmän. Näkökulma on usein naisen, mutta parissa novellissa tapahtumat kerrotaan miehen silmin.

Minä pidin, mutta tiesin sen jo ennakkoon. Jonkun muunkin kannattaa kokeilla.

Siegfried Lenz : Kiusattu

Jo kirjan alussa lukija ymmärtää, että jotain peruuttamatonta on tapahtunut. Lenz kertoo, miten tähän päädyttiin. Samalla hän kertoo tarinan siitä, miltä tuntuu, kun ei kuulu joukkoon ja mitä nuori on valmis tekemään, jotta muut hyväksyisivät.
Vanhempiensa kuoleman jälkeen Arne-poika otetaan kasvatiksi isänsä ystävän kolmilapsiseen perheeseen. Vanhempien hyvästä tahdosta ja yrityksistä huolimatta, Arne ei löydä toveripiiristä ystäviä, vaan muut lapset kääntyvät häntä vastaan.
Vaikuttava kirja, tunteita nostattava kirja. Merellisen elämän ja satamakaupungin aistii lukiessaan. Lenz sai kirjasta Goethe-palkinnon vuosituhannen alussa ja varmasti on sen ansainnut.

Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Oudot aakkoset

Luin aikaisemman arvion Havukaisen ja Toivosen Tatu ja Patu-kirjoista. Mutta en olisi uskonut innostuvani näin aakkosista. Kirjan avattuani oli pakko istua alas ja ihastella. Jokaisen kirjaimen kohdalla sanat olivat yllättäviä, jotain muuta kuin A=aamu, I=ikkuna... Aladobi, emalikuppi, lapinpöllö, traktoritarra... Ja kuvien tutkiminen vei vähintään yhtä paljon aikaa kuin itse teksti. Vaikkapa Näkkileivästä nikkaroitu nukkekoti. Ja vielä lopuksi takakannessa viittomakielisillä aakkosilla kirjoitettu lopputeksti. Ja eikun etsimään ne kirjaimet, kuten sivun alareunan ohje opastaa. Mainio kirja.

Joni Skiftesvik: Perämies Jokelan kotiinpaluu

Olin jo päättänyt pitää hetken suuni supussa ja päätöstä tuki myös vistani, joka on sekaisin kuin Tempakan Liisan mekko. Mutta kun sain luettua rahattoman ja passittoman Eero Jokelan monivaiheisen kotimatkan Kööpenhaminasta koti-Suomeen, muutin mieleni. Ihan pakko saada kertoa, miten Skiftesvikin merimiesslangilla höystetty teksti pitää pihdeissään. Hassuinta on, että vaikka sitä ei ymmärrä, sen muka tajuaa jollain ihmetasolla. Jokelan kotimatka on täynnä vastuksia ja romuttuvia haaveita. Vuotava kaljaasi ajaa lopulta karille Perämerellä, sen lastina olleet "avustustavarat" eivät käy kaupaksi ja entinen tyttöystäväkin on niin entinen että. Mutta Jokela ei anna periksi. Haasteet hän ottaa vastaan mukisematta ja löydettyään vihdoin sopivan ankkuripaikan, niin kääntää telegrammin asentoon dead slow ahead ja siinä se. Tai siis ei ihan. Lukija joutuu toisenkin kerran pyyhkimään suolavesiroiskeita silmistään, niin holtittomasti tuntuvat romaanin henkilöiden kompassien neulat välillä pyörivän. Pienten ihmisten sympaattisena kuvaajana Skiftesvik on ykkösluokkaa.

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

Tein joitain kotihommia ja kuuntelin toisella korvalla, kun radiossa joku luki jotain kirjaa. Terhennyin kuuntelemaan tarkemmin ja päättelin, että tuon on pakko olla Elina Hirvosta. Niinhän se oli. Luin jo aiemmin hänen esikoiskirjansa Että hän muistaisi saman ja tarttuessani tähän toiseen, voin vain todeta hänen kertojanäänensä voiman ja herkkyyden. Kirja kertoo Estheristä ja Paulista, mustasta naisesta ja valkoisesta miehestä, heidän peloistaan, toiveistaan ja pettymyksistään. Mutta se kertoo myös Afrikasta tavalla, joka tuo sen tuoksut ja värit lukijankin iholle saaden sen kihelmöimään. Se on rakkaustarina ilman happy endiä, mutta saa silti uskomaan, että niin kauan kuin on Esthereitä ja Pauleja, meillä on vielä toivoa. Vaikka kehitysmaille syydetty raha ei aina mene katulasten elämän kohentamiseen, vaan virkailijoiden virkistysrahastoon, vaikka kansan johtajat vedättävät suruttomasti äänestäjiään, niin silti heillä on vielä toivoa. Vain sen turvin Esther ja Paulkin jaksavat. He tekevät sen, minkä voivat paremman huomisen eteen. Hirvosen esikoiskirja on julkaistu Suomen lisäksi jo kahdeksassa maassa ja hänen Afrikka-aiheinen dokumenttielokuvansa palkittu useilla festivaaleilla.

Aino Havukainen ja Sami Toivonen:Tatu ja Patu

Miten iloiseksi tulinkaan, kun kuulin lapsenlapseni, 9v., lukeneen edellisenä iltana puoli kahteentoista asti. Silloin oli vielä kesäloma ja nukkumaanmenoajoista saattoi luistaa, milloin liito-oravia tarkkaillessa, milloin kirjojen maailmaan uppoutuessa. -Mitä sinä luit? - Tatuja ja Patuja, kolme kirjaa yhtä soittoa. -Lainaatko minullekin yhden. - En. Taidan lukea ne uudelleen. Hiukan epäilin, että kielto johtui siitä, että kurssini oli ollut viime päivinä laskusuunnassa. Siispä kirjastoon. Nyt minäkin olen lukenut kolme sarjan kirjaa yhtä soittoa eli Tatu ja Patu työn touhussa, Tatu ja Patu päiväkodissa ja Tatun ja Patun oudot aakkoset. Enkä yhtään ihmettele, että pienen pojan aika kului huomaamatta niiden parissa. Ne ovat tietopaketteja, jotka on kääritty niin mahdottoman koukuttavavasti ja sitaistu riemastuttavalla huumorirusetilla. Tosi on, että yhdellä lukemisella ei todellakaan niistä selviä. Suosittelen ikäryhmille lukemaanoppineet ja 76 täyttäneet. Eli kuten lapsen isä totesi: - Jossain vaiheessa tuon Sampon ja Tuutin ajatusmaailmat vääjäämättä kohtaavat.

Erich Kempka: Olin Hitlerin autonkuljettaja

Erich Kempkan tarina on jotain niin mieletöntä, että tekisi mieli kiljua, että avaa nyt hyvä mies silmäsi. Vaan milläpä hän enää avaa, kuollut mies. Hän syntyi Oberhausenissa kymmenlapsiseen kaivosmiehen perheeseen ja valinta Hitlerin autonkuljettajaksi 21-vuotiaana oli nuorelle miehelle unelmien täyttymys. Tätä unelmaa hän eli kolmetoista vuotta , vuodesta 1932 aina Hitlerin kuolemaan asti, vuoteen 1945. Valellessaan itsemurhan tehneiden Adolf Hitlerin ja hänen puolisonsa Eva Braunin ruumiita bensiinillä Berliinin komentobunkkerin edessä, hän oli surun murtama mies. Muistelmissaan Kempka kertoo ihailemansa ja kunnioittamansa miehen olleen alaisiaan kohtaan lojaali, jopa isällinen mies. Kuten suomentaja Anne Mäkelä esipuheessaan huomauttaa, tekstistä ei lainkaan paljastu, miten Kempka suhtautui Kolmannen valtakunnan harjoittamaan juutalaisten, romanien tai vammaisten systemaattiseen murhaamiseen ja sen valloituspolitiikkaan. Vain kirjansa lopussa hän sanoo tietävänsä Adolf Hitlerin olevan yksi historian kiistellyimmistä henkilöistä. Kempkan mukaan on mahdollista, että historia aikanaan esittää suurimmaksi syytökseksi Führeriä vastaan, että hän oli liian hyväuskoinen. Itse hän sanoo olleensa vain tavallinen rivimies, jonka viimeinen sotilasarvo oli kuitenkin SS-Obersturmbannführer eli meikäläisittäin everstiluutnantti. Höpö, höpö, ei usko kukaan, kun tietää hänen olleen kansallisosialisten puolueen jäsen jo vuodesta 1930. Mutta aivan sitä heltyy, kun lukee, miten Aatu kaksin käsin otti osaa Erichin isän kuolemaan, vaikka hänen imperiuminsa jo sortui savuten hänen ympäriltään. Mielenkiintoista, kauhistuttavaa luettavaa. Noinkohan olisin itsekin ollut höynäytettävissä, jos olisin ollut Erichin ja kumppaneiden kanssa samoissa porukoissa! Panee totisesti miettimään.

Johan Theorin: Yömyrsky

Ruotsalaisen jännityskirjailija Johan Theorinin Yömyrsky sijoittuu Gotlannin saarelle, kuten hänen esikoisteoksensa Hämärän hetki. Gotlannin karut maisemat ja meren läsnäolo ovatkin sopivat raamit tälle välillä kauhutunnelmiin nousevassa jännitysromaanissa.
Päähenkilö on Joakim Westin, joka on juuri muuttanut perheensä kanssa Tukholmasta Gotlantiin, Åluddenin kartanoon. Perhe on tuskin ehtinyt asettua aloilleen, kun sen elämän mullistaa rannassa sattunut onnettomuus. Varsinkin Joakimin on vaikea selvitä onnettomuuden aiheuttamasta surusta, sillä hänellä on vielä kesken toinen surutyö: hänen sisarensa yllättävä kuolema vuotta aikaisemmin.
Åluddenin kartano näyttää kätkevän monia salaisuuksia, ja Joakimista tuntuu, kuin kuolleet olisivat siellä ”elävästi” läsnä. Itse vierastin aluksi näitä kummitusefektejä, mutta sitten aloin ymmärtää kirjailijan tarkoittaneen, että raskas suru voi herkistää ihmisen aistit niin, että näkee ja kuulee sellaista, mitä muut eivät aisti. Ilmeisesti Theorin on näihin kummitustarinoihin käyttänyt pohjana gotlantilaista kertomusperinnettä.
Varsinainen jännityskertomus ja rikosten selvittely kulkee jäntevästi kummitustarinoiden ohella. Toinen päähenkilö onkin vastikään lähipoliisina aloittanut Tilda Davidsson, joka ensi töikseen joutuu selvittelemään saarella sattunutta murtovarkauksien sarjaa. Hän on myös ollut ensimmäisenä viranomaisena paikalla Åluddenin rannassa tapahtuneessa onnettomuudessa. Jokin tässä onnettomuudessa jää vaivaamaan hänen mieltään, eikä hän malta olla tutkimatta sitä lisää.
Theorin on kirjoittanut jännittävän, paikoitellen jopa hyytävän jännittävän kertomuksen. Yömyrsky onkin valittu Ruotsin parhaaksi rikosromaaniksi vuonna 2008. Itse pidin enemmän hänen edellisestä kirjastaan Hämärän hetki, joka on perinteisempi rikosromaani. Yömyrskyn kummitusjutut tuntuivat varsinkin alkuun vieraannuttavilta, mutta täytyy antaa tunnustus sille, kuinka taitavasti Theorin punoo yhteen kummitusjuttuja, rikostarinaa ja vieläpä sukusaagaakin. Lopuksi kirjailija armahtaa lukijaa ja antaa kaikelle, tai lähes kaikelle, luonnollisen selityksen.
Yömyrsky on kelpo kirja jännitystä kesäiltaan kaipaavalle.
Eliina

Amin Maalouf: Leo Afrikkalainen

Amin Maalouf on niin kulturelli persoona, että on kirjoittanut jopa libretot moneen Kaija Saariahon oopperaan. Kun sitten luin Kodin Kuvalehden suosituksen Leo Afrikkalaisesta, jonka otsikkona oli Älykkönä kahvilassa, olin tasan tarkkaan varma, että tätähän ei ole tarkoitettu meikäläiselle. Eli sehän oli pakko lukea. Eikä sitten ollutkaan yhtään pakko, vaan tuittupäisestä päätöksestä sukeutui mitä upein lukukokemus. Leo Afrikkalainen oli historiallinen henkilö, joka eli 1400 ja 1500-lukujen taitteessa. Hän oli renesanssioppinut muslimi, diplomaatti ja Afrikan kuvaaja, jonka tarinan Maalouf kertoo hengästyttävänä matkana Espanjasta Afrikkaan ja lopulta Rooman pyhään kaupunkiin paavi Leo X:n ottopojaksi. Jösses! "Viisauteni eli Roomassa, kiihkoni Kairossa, pelkoni Fesissä, ja Granadassa elää yhä vielä minun viattomuuteni". Päähenkilö elää murroksen maailmassa, jatkuvien sotien ja juonittelujen keskellä, jossa eri uskontokuntien edustajat mittelevät paremmuuttaan. Eivätkä suinkaan hengen asein, vaan keihäin ja tykein. Leo kertoo tarinansa pojalleen jota hän varoittaa myötäämästä kenenkään ajatuksia, olipa hän sitten muslimi, juutalainen tai kristitty. Jos ihmiset sitten tuntuvat ahdasmielisiltä, on hyvä muistaa, että Jumalan maailma on avara ja Hänellä on suuret kädet ja suuri sydän. Kirjaa lukiessani tulivat mieleeni niin Waltarin Sinuhe kuin helluntalaiset ystäväni, jotka muistuttivat minua, että kaikki uskovaiset eivät ole kristittyjä. Amen.

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

Aikamme suurimpia tarinankertojia, lupasi tiiliskiven kokoisen teoksen takakansi. Enkä pettynyt; jo kirjan alku imaisi mukaansa: vuonna 1959 Erie-järven rantoja kulkee nuori nainen, Rebecca, tehtaalta kotiin, nopeasti, koska siellä odottaa hänen pieni poikansa. Panamahattuinen mies seuraa häntä. Rebecca puristaa kädessään hädissään löytämäänsä terävää esinettä. Kirja kertoo Rebeccan elämästä, elämästä täynnä ilmitulemisen pelkoa, vääriä nimiä, teeskenneltyjä tunteita, oman perheen kieltämistä. " Elämäni on valetta, huono vitsi!" Rebecca on juutalainen. Hänellä on komea, rikollinen ja väkivaltainen aviomies, jota hän pakenee. KIrjan lopussa Rebekka tapaa ihmisen, serkkunsa, jolle hän uskaltaa vihdoin olla aito Rebecca. Kirjan loppu on tyylikäs, kahden aikuisen naisen kirjeenvaihto, joka antaa lukijan aavistaa, miten Rebeccalle käy. Tarina on fiktiivinen, mutta perustuu osin kirjailijan isoäidin kokemuksiin.
Seija

Asko Sahlberg: He

Kun vihdoin tartuin Asko Sahlbergin teokseen He, tiesin heti, että tällä kaverilla on oma ja vahva kertojan ääni. Toimittaja, kustantaja ja hanslankari, joka lapsesta asti oli ollut tietoinen omasta kutsumuksestaan, elää ja kirjoittaa nyt Göteborgissa suojeltuun lehtoalueeseen rajoittuvan tonttinsa perälle kunnostamassaan pikkumökissä. Ensimmäinen kaunokirjallinen teos, Pimeän ääni, ilmestyi vuonna 2000 ja tällä haavaa viimeisin, He, 2010. Hänen tekstiään on kehuttu milloin sillanpääläisistä adjektiiveistaan, milloin shakespearelaisiin mittoihin yltävästä kuvauksestaan, mutta myös moitittu eettisiä kompia tai pannukakkuja lukijan silmille heitteleväksi mukafilosofiksi. Otapa tuosta nyt sitten selvä! Minähän otin. Ja pidin ottamastani. He on kertomus Suomen sodan jälkeisistä tapahtumista maatalossa, jossa perheen keskeiset jännitteet alkavat vähitelle purkautua. Samalla pulpahtelee pintaan tapahtumia, joista "sillä tavalla täällä aina on asioista puhuttu; sanotaan jotakin, kun tarkoitetaan vallan muuta." Janna Kantola Helsingin Sanomissa tajusi oleellisen piirteen Sahlbergin tavassa työskennellä. - Hän on kirjoittanut pienen taideteoksen, jonka lauseita voi kehystää.

Lukiessa ei voikaan ravata sivulta toiselle kuin kirjan hullu hevonen, vaan on ehdittävä nauttia kertojan tavasta kuvata ihmisiään, joita vastatuuli tuntuu jatkuvasti röpyttävän.

Se oma ääni on muuten mystinen juttu. Kun avasin radion aamuvarhaisella, kuulin luettavan jotain romaania. Pakko olla Elina Hirvosta, ajattelin, ja niinhän se oli. Ja minimittakaavassakin homma pätee. Kaupunginvaltuuston kokousjutustakin tutut väittivät aikoinaan tunnistaneensa tekijän!

Albert Cohen : Rakkaani, valittuni

Mieletön rakkaus ja intohimo, täydellisen rakkauden tavoittelu ja rakkauden vankila! Olin oman kirjakauppamme takahuoneessa taas kerran etsimässä aarteita, lahjakirjoja, ja ko. teos herätti uteliaisuuteni. Kannen salaperäinen nainen ja takakannen teksti toivat mieleeni anna kareninat ja romeot ja juliat. En ollut koskaan kuullut Albert Cohenista, mutta luettuani tätä kirjaa jonkin matkaa tunsin todella löytäneeni aarteen, lukuelämyksen, jota en mistään hinnasta halunnut jättää kokematta. 853 sivua vei minulta viikkoja, mutta halusin lukea hitaasti ja nautiskellen.

Tarina sijoittuu 1930-luvun Geneveen. Kansainliiton korkea virkamies Solal ja epäonnistuneessa avioliitossa elävä kaunotar Ariane kokevat hehkuvan intohimon. Heidän ympärilleen rakentuu vähitellen muuri, ja he päätyvät elämään, jossa ovat vain he kaksi. Mitä tapahtuu suurelle rakkaudelle ja intohimolle, jos eletään vain niiden ehdoilla, jos mitään muuta ei enää ole? Tolstoin Anna Karenina koki saman ulkopuolisuuden. Cohenin kerronta on sekä runollista, aistillista että satiirista. Kirjailija oli juutalainen kuten teoksen Solalkin. Teoksen hän kirjoitti ranskaksi. Joiltakin osin kieli kuulostaa vanhahtavalta; jätin Solalin vanhojen juutalaissetien yksinpuhelut pikaluvun varaan, koska ne pitkästyttivät. Huumoriksi ja satiiriksi tarkoitetut luvut tuntuivat nykylukijasta ajan syömiltä. Siitä syystä en antanut kirjalle viittä tähteä. Mutta kirjan loppu: voisiko sitä enää kauniimmaksi kirjoittaa! Uskon, että muutkin lukijat jäävät sen jälkeen istumaan ja toipumaan hitaasti eteerisestä liikutuksestaan!
Seija Hirvonen

Amin Maalouf: Leo Afrikkalainen

Musiikin harrastajat tuntevat libanonilais-ranskalaisen Amin Maaloufin säveltäjä Kaija Saariahon oopperoiden libristinä, hänhän on kirjoittanut libretot Saariahon oopperoihin Kaukainen rakkaus, Adriana Mater ja Émilie.
Kirjailijana Maalouf on jäänyt meille suomalaisille vieraammaksi, mutta nyt viime vuosina on saatu hyviä käännöksiä Maaloufin teoksista myös suomeksi. Pari vuotta sitten ilmestyi värikylläinen Lähi-idän ja Persian historiaa valottava romaani Samarkand ja tänä vuonna mielenkiintoinen 1400- ja 1500-lukujen taitteeseen sijoittuva Leo Afrikkalainen. Molemmilla teoksilla on vankka todellisuuspohja, ja Maaloufin säihkyvä mielikuvitus saa historian elämään jännittävästi ja mukaansa tempaavasti. Leo Afrikkalaisen esikuva on renessanssiajan arabioppinut Al Hassan Ibn Muhammad Ibn Ahmad Al Wazzan.
Leo Afrikkalainen lähtee liikkeelle 1400-lopun Espanjasta, Granadasta, joka vuosisatoja on ollut arabien, "maurien", asuttama. Kun kristityt v. 1492 valloittavat Granadan, joutuvat arabit pakenemaan Marokkoon. Tässä vaiheessa päähenkilö, lahjakas arabipoika, on vielä nimeltään Hasan. Mutta pojan kasvaessa mieheksi nimi muuttuu moneen kertaan, kuten jo kirjan alku kertoo:
"Minä Hasan, Muhammad vaakamestarin poika, minä Johannes Leo de´ Medici, jonka parturin käsi ympärileikkasi ja paavin käsi kastoi, kuljen nykyisin nimellä Afrikkalainen, mutta en ole sen paremmin Afrikasta, Euroopasta kuin Arabiastakaan. Minua nimitetään myös Granadalaiseksi, Fasiksi ja Zayyatiksi, mutta minulla ei ole kotimaata, ei kotikaupunkia, ei omaa heimoa."
Leo Afrikkalaisen ihmeellinen tarina Fasin sulttaanin lähettiläästä paavi Leo X:n kirjastonhoitajaksi ja neuvonantajaksi on kiinnostanut ja kiehtonut monia tutkijoita ja kirjailijoita. Maalouf on valinnut teoksensa lajiksi lähes veijariseikkailun, mutta tämä lajivalinta ei estä syvällisiä filosofisia ja uskonnollisia pohdintoja, varsinkin kun kuvataan Hasanin ja paavin keskusteluja. Lukija saa paljon mietittävää ja pohdittavaa. Teos on ilmestynyt jo melkein kolmekymmentä vuotta sitten, mutta islamin ja kristityn maailman vuoropuhelu on edelleenkin ajankohtainen.
Leo Afrikkalaista tulee etsimättä mieleen Mika Waltarin samoihin aikoihin, samoille seuduille sijoittuva teos Mikael Hakim. Molempien teosten teemat ovat samoja, uskontojen vuoropuhelu on tärkeässä asemassa, ja molemmat kirjailijat kertovat tarinaa värikkäästi, mukaansa tempaavasti. Molemmat teokset antavat lukijalle seikkailun lisäksi paljon ajateltavaa.
Leo Afrikkalaiselle antaisin viisi tähteä, sillä myös suomennos on erittäin onnistunut.
Eliina

Cecilia Samartin: Nora ja Alicia

Cecilia Samartinin teos Nora ja Alicia alkaa 1950-luvun Kuubasta, ajasta ennen Fidel Castron johtamaa vallankumousta. Erityisen kiinnostavaksi tarinan tekee se, että se perustuu löyhästi tositapahtumiin: Samartin on itse syntynyt Havannassa 1961 ja joutunut muuttamaan Yhdysvaltoihin perheen paetessa Kuuban sotilashallintoa.
Nimihenkilöt Nora ja Alicia ovat samanikäiset serkukset, jotka viettävät huolettoman lapsuuden ja nuoruuden Havannassa varakkaan perheensä ja sukunsa turvallisessa huomassa. Tytöt ovat erittäin läheiset toisilleen ja jakavat kaikki ilot, surut ja salaisuudet. Salaisuuksista vaarallisin on kauniin Alician rakastuminen tummaihoiseen Tonyyn, sillä tätä suhdetta valkoinen, "espanjalainen" suku ei hyväksy.
Tyttöjen ja koko suvun maailma järkkyy, kun Fidel Castron johtama vallankumous mullistaa yhteiskuntarakenteen. Tyttöjen isät, veljekset, suhtautuvat mullistuksiin hyvin eri tavalla; Alician isä nousee vastavallankumoukselliseksi ja haluaa jäädä Kuubaan, Noran isä katsoo parhaimmaksi viedä perheensä turvaan Yhdysvaltoihin.
Pääosa romaanista rakentuu nuoriksi naisiksi varttuvien tyttöjen kirjeenvaihdolle, jossa hyvin käy ilmi Kuuban kaoottinen tilanne ja Yhdysvaltoihin muuttaneiden kuubalaisten suunnaton koti-ikävä. Kuuban oloista lukiessa täytyy kuitenkin muistaa, että Samartin ei varmastikaan pysty olemaan täysin objektiivinen kuvauksessaan. Toisaalta, Alician ja hänen perheensä kokemia kohtaloita Kuubassa varmasti tuolloin oli.
Kirjan loppu kääntyy suorastaan jännitysromaaniksi Noran palatessa Kuubaan auttamaan Aliciaa ja tämän perhettä ja yrittäessä saada serkkunsa sairaalahoitoon Yhdysvaltoihin.
Mielenkiintoinen ja koskettava lukukokemus.
　
Eliina

Irène Némirovsky : Ranskalainen sarja

Kustantaja tekee heti julkaisupäätöksen saatuaan käsiinsä esikoisromaanin käsikirjoituksen - kirjoittaja on epäonnistumisen pelossa unohtanut liittää nimensä käsikirjoituksen mukaan. Saman tekijän mittavin työ Ranskan miehityksestä toisen maailmansodan aikana julkaistaan jälkeläisten toimittamana ... Némirovskyn kirjailijantie tai elämä eivät ole tavanomaisia, vaikkei listaan lisättäisi kuolemaa keskitysleirillä Puolassa.

Ranskalaiseen sarjan alkuun on liitetty tekijän elämäkerta ja loppuun tekijän luonnostelua kirjaan ja (järkyttäviä) kirjeitä kirjailijalta ja hänen mieheltään, joka ei usko vaimonsa joutuneen keskitysleirille, vaan vetoaa ja pyytää, kunnes kokee itse saman kohtalon.

Kirja alkaa ranskalaisten vetäytymisvaiheesta, kun pariisilaiset jättävät kotikaupunkinsa ja etsivät turvallisempaa paikkaa maaseudulta. Ihmiset paljastavat raadollisuutensa, oman edun tavoittelun ja tekopyhyytensä. Henkilöitä on paljon, jotkut heistä liityvät toisiinsa, jotkut tapaavat myöhemmin, mutta osa jää irralliseksi. Pankkirin perheen, kirjailijan ja näyttelijättären epämiellyttävästä joukosta erottuu yksi hyveellinen pariskunta, joka ikävöi rintamalla olevaa poikaansa. Tämä vähän häiritsevä mustavalkoisuus haihtuu kirjan toisessa osassa, jossa eletään saksalaisten miehittäjien keskellä. Jälkimmäisestä osasta jäi mieleeni erityisesti Lucillen kasvu kuuliaisesta vaimosta naiseksi, joka kykenee tekemään itsenäisiä ratkaisuja.

Kyllä, pidin kirjasta. Ehdottomasti se kannattaa lukea. ****

Anne Swärd : Viimeiseen hengenvetoon

Älyllinen ja aistillinen tarina, lupaa takakansi. Onhan tämä kirja kiinnostava kertomus kahdesta ihmisestä, jotka tapaavat lapsina ja viettävät yhdessä kasvuvuotensa eteläruotsalaisessa maisemassa. Lo arvaa heti, että häntä vanhempi Lukas on sytyttänyt tulipalon, joka riistäytyy aiottua laajemmalle. Lon isä on lähtenyt äidin luota, eikä äiti toivu tästä, vaan varoittelee ja suojelee tytärtään erityisesti miehiltä ja aivan erityisesti Lukasilta. Nämä kuitenkin vetävät Lota puoleensa. Lukasin ja Lon suhde on ystävyyttä ja rakkautta, mutta hajoaa aikuistumisen kynnyksellä pojan isän kuoleman jälkeen. Lukas ei toivu erosta. Toipuuko Lokaan erilaisissa seikkailuissaan?

Kertoja keskittyy näihin muutamiin ihmissuhteisiin (äiti-tytär, Lo-Lukas, Lukas-isä ja Lon rakastajat) niin, että kaikkinainen muu kasvu ja tapahtuminen ohitetaan kokonaan. Lo vain tuntuu kuin itsestään oppineen puhumaan sujuvasti englantia pärjätäkseen maailmalla, vaikka muita edellytyksiä pärjäämiseen ei välttämättä olisikaan. Välillä putoilin kärryiltäkin lukiessani, mutta silti bongasin hyvän kappaleen:

En osaa kuvitella millainen yksinäisyys odottaa sen päivän jälkeen kun ei enää näe lukea. Aloin lukea koska näin hänen (äidin) lukevan. Halusin kokea saman kuin hän, sen mikä sai hänet joskus katoamaan täysin omaan maailmaansa kun olimme kömpineet sänkyyn ja lämmitin jalkojani hänen reisiensä välissä, makasin silmät kiinni puoliunessa ja tunsin hänen kääntävän sivua.

VERRONEN, MAARIT: Pieni kumikanoottikirja

KIRJANPOIKANEN KUIN KARAMELLI

Viileänsävyisiä kirjoja aiemmin julkaissut Verronen irroittelee nyt yllättävästi varsin leppoisan aiheen parissa. Ollaan pääkaupunkiseudun joissa hassulla pumpattavalla Bar...kumikanootilla ja pohditaan syntyjä syviä. Jo kirjan ulkonäkö viehätti.

Ymmärrän hyvin kuinka kirjoittaja kokee Hemmonsa lähes eläväksi olennoksi, ystäväksi, toveriksi luonnon keskellä seikkaillessaan. Minullakin on oma Hemmoni: sen nimi on Ronttonen ja se (ei sentään hän!) on taitettava polkupyörä, jonka kanssa olen kokenut jo monta pientä seikkailua, viimeksi Tonavan rannalla. Voisin aivan hyvin kokeilla joskus tuollaista melontaakin, voisin ottaa Ronttosen kyytiin...

Sinisalo, Johanna: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita

Johanna Sinisalon kirjoja luokitellaan tieteis- tai fantasiakirjoihin, joitakin on on luonnehdittu sanoilla maaginen realismi. Sinisalon kerronta voi alkaa todellisenoloisesta, tutusta tilanteesta, mutta hetken kuluttua mukaan tulee asioita, jotka vievät kerrontaa toisenlakisiin, usein kauhistuttaviin tapahtumiin ja maailmoihin.
Kädettömät kuninkaat sisältää vain yhden novellin, jota ei ole julkaistu aiemmin. Ne kannatti mielestäni ehdottomasti koota kirjaksi. Mukana on kilpailuissa menestyneitä tai antologioissa julkaistuja. Muutaman novellin maailma perustuu taruihin ja kansanperinteeseen, kuten Sinisalon Finlandia-palkinnon voittaneessa kirjassa ENNEN PÄIVÄNLASKUA EI VOI. Ne ovat aika kiehtovia, nekin.
Tango merellä -novellissa rempseälle risteilymatkalle lähtenyt nainen herää laivan hytissä. Hän huomaa olevansa viimeisillään raskaana. Vähitellen olosuhteet, tilanne ja laivalla olevat ihmiset paljastuvat hirvittäväväksi uhkaksi, jossa ei ole jälkeäkään siitä retki-iloittelusta, joka on siivittänyt lähtöä. On tapahtunut onnettomuus, ja näyttää siltä, että eloonjääneitä on hyvin vähän.
Suosikkinovellini tässä kirjassa oli TRANSIT, jossa poliisikuulustelussa selvitetään vammaisen tytön hukkumistapausta. Siitä syytetään huumeissa hörhöillyttä miestä. Tapahtumat liikkuvat Särkänniemen delfinaarion ympärillä. Mies kertoo, kuinka hän tapasi tytön, jolle delfiineillä oli erityinen merkitys. Erityishoitaja kertoo tytön sairaudesta ja käytöksestä erityisesti Särkänniemen retkellä. Eri näkökulmista kerrottu tarina on huikea.
Minä pidin näistä.
*****

Lintunen, Maritta: Mozartin hiukset

Seitsemännen kirjansa julkaissut Maritta Lintunen on ollut kahdesti Runeberg-palkintoehdokkaana ja kerran Savonia-palkintoehdokkaana. Mielestäni hän olisi palkinnot ansainnut. Pääosa tuotannosta on novelleja ja siinä lajissa hän on taitaja
Tässä novellikokoelmassa Lintunen jatkaa minulle jo tuttua varmaa kerrontaansa. Hyvin usein novelleissa näkyy kirjoittajan ammatti musiikin parissa. Niminovelli kertoo tutustumisesta Mozartin kotimuseoon, joka on minä-kertojalle pyhä paikka. Sieltä pitää saada mukaan muisto, joka on viimein on parisuhdetta tärkeämpi. Sibeliuskin pääsee kokoelmaan Jannen pää -novellissa, jossa niin ikään kiinnostus ja harrastus muuttuvat sairaudeksi.
Itse pidin eniten tämän kokoelman Joiku -novellista. Eläkeläismies kokee elämänsä romanssin Lapin matkalla ja sen jälkeen mikään ei ole ennallaan. Kertoja panttaa yllätystä tarpeeksi.
Itse tulen todennäköisesti lukemaan Lintusen seuraavankin kirjan. Suosittelen tähän keskisuomalaiseen kirjailijaan tutustumista muillekin.

Novellit 2011

Tunnustan, että minulla on pahanlainen trauma novellista. Sen sain, kun aikanaan yritin paneutua Antti Hyryn lyhyeen Maantieltä hän tuli-tekstiin. Siitä asti olen luimistellut aina, kun kuulenkin sanan novelli. Trauma senkun paheni, kun yritin raukka itsekin väkertää jotain sen tyyppistä. Eihän siitä tullut uutta ei kystä. Paras pysyä pakinan parissa, siihen saa ainakin sitoa sievän rusetin loppuun. Nyt vähän helpotti, kun tartuin - irvistellen, mutta kuitenkin - Martti Joenpolven novellikilpailun parhaimmistoon. Yllättäen jopa pidin niistä ja ehkäpä hiukan ymmärsinkin, miten niitä rakennetaan. Selitin sitten itselleni, että eiväthän ne voikaan kovin vaikeita olla, nehän ovat harrastajien kirjoittamia. Mutta sitten taas iski epäilys, että en sittenkään tainnut ymmärtää, kun ilmeni, että samasta kaartista ovat kotoisin Turkka Hautala, Riku Korhonen, Mikko Rimminen, Tuomas Kyrö ja Sofi Oksanen. Nyt jään kyttäämään, missä yhteydessä putkahtavat uudellen esiin nimet sellaiset kuin Heidi Vattovaara, Antti Ritvanen ja Jenna Marisha Rasi-Koskinen. Oppia ikä kaikki. Vaan Maria Jotunin tekstit ovat sellaisia, että pössömpikin tajuaa, että niin napakkaa ja tiukkaa tekstiä osaa tehdä vain alan rautainen ammattilainen. Ei lukiessa edes muista, että novelli on vaikea kesytettävä.

Elefantin matka

José Saramagon Elefantin matka on kerrassaan lumoava kirja. Yleensäkin Tammen Keltainen kirjasto takaa laadun, mutta niin paljon kuin luenkin, harvoin menen niin onnesta sekaisin kuin vaeltaessani Salomon-elefantin ja sen hoitajan Subhron kera Lissabonista Wieniin 1500-luvun puolivälissä. Saramago on verraton sanansuoltaja, lempeästi "mukamas sivistynyttä Eurooppaa" Subhron silmin tölviskelevä tarkkailija, joka ei säästä sen enempää katolista kirkkoa kuin kuninkaallisia tai poliitikkoja. Ah, niin viisas ja ilkikurinen Saramago on, etten kyllä tyydy lukemaan tätä teosta vain kertaalleen, vaan aion hankkia sen omaan hyllyyni. La Rebublican arvostelija arvioi sen kertovan paitsi matkasta läpi uskonpuhdistuksen ja sisällissotien repimän Euroopan, myös pohdiskelevan ihmisyyttä, sen puutteita ja heikkouksia, sekä valtaa ja ystävyyttä. Sen kaiken se tekee aivan erityisellä tavalla. Jo kirjan kansi on kuin lupaus, jonka sisältö sitten lunastaa. Matkaa ei tehdä Pendolinolla vaan rauhallisesti askeltaen ja Salomonin lepotaukoja kunnioittaen. Ja tietä riittää.

I.K.INHA OLI MIELENKIINTOINEN MIES

Nyström, Aamu : I.K.Inha: valokuvaaja, kirjailija, kulttuurin löytöretkeilijä

Inha, I. K. : Muistelmia polkupyöräretkeltäni

Inha tunnetaan varmaan parhaiten valokuvistaan, mutta hän oli myös toimittaja, kirjailija ja kääntäjä. Kulttuurin löytöretkeilijä on hyvä nimitys, sillä hän harrasti pyöräilyä ja kirjoitti retkiltään päiväkirjaa. Nyt on julkaistu kirjana aikoinaan lehdessä ilmestyneet kuvaukset Inhan keski-Euroopan pyörämatkasta kesällä 1886. Teksti on tietenkin vanhanaikaista, ihanaa sellaista, täynnään unohduksiin painuneita ilmauksia ja sanoja, joita Inha lienee osittain joutunut keksimään kirjoittaessaan. Pelkästään polkupyörään liittyvä sanasto oli tuolloin vasta muotoutumassa, uudehko keksintö kun oli. Kas tällaista: Taajasilminen rautatieverkko, maailmanmainiot taulustot (Dresdenissä muuten), ”Yötä makasin eräässä talonpoikaisravintolassa”... Ravintola tarkoitti kai vielä tuolloin sekä ruoka-että majoituspaikkaa. ”Huono tie tärskytti aivot sekaisin”.

” Yö olisi kulunut varsin rauhallisesti, mutta täälläkin on navetta samassa rakennuksessa kuin asuinhuoneet ja nyt se lisäksi sattui olemaan aivan allani; lattian ravoista nousi tuikevan väkevät ilmat, jotka eivät millään tahtoneet henkitorveen mahtua”. ”Samana päivänä kävi ankara vastamyrsky, joka huitoi vihmasadetta kasvoihin; tiet olivat täynnänsä virstanmittaisia ahteita ja lokaiset...kaikki polkupyörällä kulkijan pahimmat vastukset. Usein olin vähällä tuskaantua, kun tuuli piteli paikalla, vaikka olisin kuinka polkusimia painanut”.


Maanmainioita kuvauksia, suosittelen ensin elämäkertaa ja sitten matkakuvausta ja niitä valokuvakirjojakin löytyy...

Anna Gavalda: Karkumatka

Ei koko elämää tarvitse pistää uusiksi, jos arki tökkii. Tai umpitylsät sukulaishäät kuten Garancella ja hänen sisaruksillaan. Pieni irtiotto riittää, ja niin sitä taas on valmis palaamaan rutiineihinsa. Mutta ei kuitenkaan ennen kuin on kuunnellut Leonard Cohenin Hallelujahin Jeff Buckleyn esittämänä.
Anna Gavalda on vuonna 1970 syntynyt ranskalainen kirjailija, jolla on kyky koukuttaa lukijansa hilpeästi ja haikeasti sekä saada pärskähtelemään (ei kirjan sivuille, kiitos) hulvattomille oivalluksille. Häneltä käy aloituskin kuin tuosta vaan huitaisten ja se on sitten menoa.
"En ollut vielä ehtinyt istuutua, takamukseni oli puoliksi ilmassa ja käsi auton ovella, kun käly kävi kimppuuni: - Hyvänen aika... Etkö sinä kuullut tööttäyksiä? Olemme odottaneet tässä jo kymmenen minuuttia!"
"Hei vaan, minä vastasin."
Kun dialogia käydään tuolla tasolla, on ihan pakko lukea eteenpäin. Miniä oli hotkaissut kerralla koko ihanuuden ja samoin kävi muorille. Vielä loppuun oli Gavalda sitaissut juuri pienellä fontilla solmitun rusetin, joka tuoksahti paitsi munakoisolle niin myös koiranpissalle! Toki Gavaldan mainiota tekstiä voi lukea hitaamminkin nautiskellen, jos vain malttaa.

Antti Puuhaarasta se alkoi

Kouluun mennessäni tunsin hätinä kirjaimet. Äiti skarppasi ensimmäisinä viikkoina tehokkaasti: ei edes puuroa, ennen kuin läksyt on tehty. Antti Puuhaara jättiläisten maassa oli ostettu porkkanaksi, jonka oli määrä motivoida osaltaan lukuharrastusta. Puoliväliin pääsin liftillä eli luetutin sitä äidiltä salaa apulaisella. Vaan kuinkas kävikään. Luki mokoma niin hitaasti, että ajattelin vähän vilkaista jo etukäteen seuraavaa sivua. Loppu onkin sitten historiaa ja kirjaston korkeaveisua. Oma A.P:ni on hukkunut elämän myrskyissä, mutta kovia kokenut oli sekin nide, joka löytyi Vaasan kirjastosta, haalistunut ja moneen kertaan teipattu. Näki, että sitä oli luettu, rakastettu ja vähän rutistettukin. Ja sitä jälleennäkemisen riemua! Vain samalla tavalla kajahtaneet ymmärtävät tunteeni. En yhtään ihmettele, että juttu vetosi 7-vuotiaaseen. Homma toimii yhä Raul Roineen kertomana ja Risto Mäkisen kuvittamana. Ja se aikamatka lapsuuteen! Se ei olisi voinut toteutua ilman kirjastoetsivien apua!

Sarita Skagnes : Vain tytär

KUNNIAVÄKIVALTAA JA VÄKIVALTAA

Kirjoittaja kertoo omasta elämästään, joka on ollut niin raskasta, että sanattomaksi vetää. Syntyä tytöksi intialaiseen maalaiskylään on jo sinällään kova kohtalo, tällä tytöllä on lisäksi väkivaltainen isä ja siksi koko perhe on sairas. He asuvat Norjassa, mutta elävät perhe-elämää perinteisin intialaisin säänöin. Mutta niin vain Satwant, myöhemmin Sarita jaksaa irrottautua perheen ja suvun vankilasta ja aloittaa uuden elämän, vapaana kuten hän itse sanoo.

Tiedämme varmaan kaikki jotain kunniaväkivallasta ja intialaisten kulttuurista, jossa poikalasten arvostus on kohtuutonta, tyttöjen kohtelu täysin rikollista. Silti kirjan kuvaus intialaisista tavoista kylmäsi. Tuhatvuotiset epäinhimilliset perinteet jatkuvat edelleen ja tulevat jatkumaan tulevaisuudessakin. Jokainen sukupolvi aivopesee seuraavan ja kierre jatkuu. Se tuntuu pahalta. Siirtolaisina länsimaissa asuvat intialaiset pitävät kiinni vanhoista perinteistä, huolimatta uuden asuinmaan laeista. Ainakin tässä kirjassa ja varmaan aika yleisesti muutoinkin.

Hesarissaa on ollut nyt helmikuun lopussa ja 1.3. kirjoituksia kunniaväkivallasta, otsikoita: Väkivalta on syvällä kulttuurin rakenteissa, Poliisi puuttuu kunniaväkivaltaan ja Miesten kotouttaminen auttaisi kunniaväkivallan kitkemisessä (noinkohan?). Rikosylikomisari Kari Tolvasen mukaan Suomessa ei ole tehty yhtään kunniamurhaa. Vielä. Ruotsissahan tästä on jo kokemuksia.

Kirja on raskas, ei tekstinäkään kovin kaunokirjallista, enemmän raportoivaa. Mutta onhan tämä tärkeä aihe, tämä on tärkeä kirja.

Suomennoksen myyntivoitot menevät Plan-Suomen KOSKA OLEN TYTTÖ-kampanjalle.

Olli ja Pieni

Ahdistaa, oksettaa ja ruumis tärisee. Luin nimittäin Äsken Olli Jalosen Poikakirjan. Kirja kertoo Pikku - Ollista, joka käy koulua ja elää 1960-luvun alkua.

Asiat ovat minulle hyvin tuttuja. Ollaan kirjailijan kanssa ikätovereita. Olisi ehkä ollut viisasta jättää koko kirja lukematta ja antaa lapsuutensa ahdistusten jäädä sinne edelleen, vain osittain prosessoituneina. Joka tapauksessa, olkaa varovaisia, kun luette tätä kirjaa. Jos olet yli 50 vuotias, tämä kirja kaivaa sisältäsi paljon asioita, jotka eivät helpolla uudelleen piiloon mene. Tämä kirja kaivaa kokonaisen aikakauden esille.

Jos olet nuorempi, saatat vähän kauhistella, saatat tykästyä juoneen, mutta aivan varmasti tykästyt Jalosen kieleen.

Nuori poika käy siis koulua. Hän käy sitä kaupungissa, jossa tuoksuu voimakkaasti aserasvalta, sotatraumoilta ja , yllätys, yllätys, jotenkin myös Veijo Mereltä. Perhe Ollin ympärillä ei ole kuitenkaan mitenkään erityisen hajalla. On vain niin paljon kummallisia asioita.

Olli elää nuoruuttaan neljän siskonsa kanssa. Hän rakentaa pala palalta tietojaan ja ymmärrystään ympäröivästä maailmasta. Asiat näyttävät kummallisilta, mutta lopulta aina Olli pystyy tekemään niistä synteesin itselleen. Nuorin sisko on autisti. Sitä sanaa ei vielä sanota, ei ehkä tiedetäkään. Nuorin on Pieni. Se on hänen nimensä. Hän on siinä suhteessakin pienin. Kukaan ei tarvitse nimeä.

Ollin isä on vasemmistolainen, mutta kuitenkin yrittäjä. Äiti käy pätkätöissä. Yhden ihmisen palkalla tullaan toimeen, ainakin suureksi osaksi. Eletään toista aikaa, televisiokin on vasta tuloillaan.

Koulu ahdistaa ja on samalla kummallinen ja arvaamaton. Sellainen se oli 1960- luvun alussa. Kiertelevä sirkus räjäyttää tajunnan, mutta omatekoiset pommit saattavat viedä näönkin. Toiset oppilaat kiusaavat joitakin, mutta se on reilua väkivaltaa. Ahdistavaksi väkivalta tulee vain silloin, kun sitä ryhtyy harrastamaan koulu ja opettaja, väkivallan ammattilainen.

Jalonen kuvaa 60 – luvun erinomaisen hyvin. Täsmällisesti ja oivallisesti. Tunne tuoksut ja tunteet pelkän tekstin välityksellä.

Jalosen kieli on runollista, hengästyttävää ja maalailevaa. Hänen tekstinsä imee mukaansa huomaamatta. Teksti kertoo julman kauniisti rumatkin hetket pienen pojan elämästä. Abortti on hetki elämässä, kuolema vähän pitempi ja luokkatoverin tuhoutuminen korkeintaan kummeksuttava asia. Sodasta oli kulunut tuskin 20 vuotta. Kuolemaa ei vielä ollut tullut ihmisille vieraaksi ja kauhistuttavaksi. Eikä Jalonen sitä sellaiseksi kirjoitakaan.

Pienen pojan elämässä kuolema, kummallisuudet ja kasvaminen ovat asioita, joita miehen on vain kohdattava, opettajan antamin konstein, jos ei sitten muutoin. Pieni poika kokee kauhistuttavaksi elämän, jonka kiemuroihin hän ei tunnu saavat patenttiratkaisuja, vaan jonka kiemurat hänen on itse selvitettävä ja muotoiltava.

Ja hyvin hän muotoilee. Kirjan viimeisillä sivuilla Jalonen muotoilee pojan ajatuksiin juhannusyönä sen kaltaista runollisuutta, kaihoa, kasvamisen tuskaa ja jännittävyyttä, että lukija joutuu kertaamaan viimeiset sivut monta kertaa, tutkimaan lauseenrakennetta ja ajatuksen kulkua.

Jalosen Poikakirja toivon mukaan filmatisoidaan joskus. Ohjaaja joutuu loppukohtauksen kohdalla suoriutumaan uskomattomasta tehtävästä. Niin paljon pitää saada mahtumaan viimeiseen 3 minuuttiin.

Minua vähän kummeksuttaa se asia, miksi tämä kirja ei ole ollut ehdokkaana suuriin kirjapalkintoihin. Minua vähän kummeksuttaa se, että kirjasta ei ole lyöty rumpua enempää.

Jos, ja kun joku innostuu lukemaan, muistakaa varoa , muistakaa säännöstellä, ja muistakaa säästää kirjan viimeiset 50 sivua tilanteeseen, jossa olette omasta mielestänne vahvoilla. Silloin on hyvä kohdata lukukokemusmyrsky. Jalonen tulee vielä sekoittamaan tällä kirjalla monen ihmisen mielen ja muistot pahemman kerran.

Matti Rämö : Polkupyörällä Intiassa

Polkupyörällä Intiassa : lehmiä, jumalia ja maantiepölyä
JÄRJETÖNTÄ MENOA!

Tämä alkaa olla jo äärimmilleen vietyä matkan tekoa, kirjoittajan täytyy olla harvinaisen sitkeä otus, kun selvisi ollenkaan hengissä moisesta ruljanssista. Hän pyöräili polkupyörällä 2600 km kuukaudessa Intiassa. Miksi ihmeessä? Kaveri on pyöräillyt Euroopassa ja Afrikassakin (edellinen kirja), joten miksei kai sitten kauko-idässäkin. Intia on hänelle ennestään tuttu maa, hän tuntee sen historian, kulttuuriin ja uskonnolliset menot erittäin hyvin. Niitä hän kuvaa yksityiskohtaisesti. Osallistuu itsekin, äitivainaan tuhkan vieminen Gangesiin oli yksi hänen motiivinsa matkalle. Toinen oli tapaaminen tyttären kanssa.

Intia on vihonviimeinen maa pyöräilijälle: liikenne on täysin mielipuolista, ei mitään virallisia sääntöjä eikä tolkkua, ihmisiä on joka paikka täynnä liikkumassa mitä kummallisimmilla härveleillä, teiden kunto on mitä sattuu, ilmasto-olot kauheat, kuumaa ja kosteaa. Tiellä on ihmisten lisäksi jos millaista elukkaa, niin eläviä kuin mätäneviäkin. Aina kun Rämö pysähtyy jonnekin pyörineen, kertyy ympärille kymmeniä, joskus toistasataa töllistelijää, jotka koskettelevat, nyppivät, tyrkyttävät palveluksiaan. Kommunikaatio on lähes aina elekielen varassa, tosin Rämö hallitsee hyvin Intian elekielen, oikeatakin kieltä vähän.

Toki matkalla löytyi myös kauneutta niin luonnosta kuin kulttuurista, ystävällisyyttä ja auttavia käsiä tarvittaessa.

Jotenkin hassua, että joku tekee tällaisen matkan, kirjoittaa siitä kirjan, ja sitten joku vielä lukee sen mielenkiinnolla!

Kyllä en lähde tähän maahan, en ikinä.

MOOTTORIPYÖRILLÄ 24 000 km

Ewan McGregor : Halki Euroopan ja Afrikan

Kirjoittajat ovat tunnettuja näyttelijöitä, moottoripyöräilyn harrastajia ja Unicefin lähettiläitä. Kaksi viimeistä seikkaa selittävät näinkin hullun idean: ajaa nyt moottoripyörillä Skotlannin pohjoiskärjestä Afrikan eteläkärkeen. Euroopan osuus on tavanomaista matkantekoa, mutta Afrikassa eteneminen on välillä yhtä tuskaa olosuhteiden vuoksi. Hiekkamyrskyjä, armotonta kuumuutta, yöpymisiä keskellä aavikkoa, norsuja tallustelemassa yöllä teltan vierestä, kiviä heitteleviä lapsia...Mutta aina välillä pojat saivat ajaa täysillä hyviä teitä poikki savannien ja ohi eksoottisten eläinlaumojen. Ihmisten ystävällisyys ja usko tulevaisuuteen vaikeissakin oloissa teki vaikutuksen kirjoittajiin.

Kirjan juju on siinä, että he kuvaavat toimintaa Unicefin hyväntekeväisyyskohteissa. He kertovat Ugandan lapsisotilaista, valtavista pakolaisleireistä, sisällissotien orvoiksi jättämistä lapsista, HIV-ongelmista. Valopilkkujakin on: esimerkiksi Ruanda, jonka nimikin tuo heti mieleen kauheat veriteot. Mutta Ruandan kansa yrittää unohtaa vuoden 1994 kansanmurhat ja rakentaa maataan. Kuvauksesta päätellen he ovat onnistuneet siinä hyvin, ilmeisesti presidentti Kagamen ansiosta. Ehkä sekasortoinen maa tarvitsee lujan johtajan, toivottavasti ei demokratian kustannuksella, kuten usein käy.

Tansaniassa lasta kutsutaan orvoksi, jos hänen äitinsä kuolee, huolimatta siitä, onko isää olemassa. Niinpä, olemme nähneet niin usein kuvia Afrikasta, joissa naiset kantavat vettä ja polttopuuta kilometrien päästä lapsi kangaspussissa selässään, keittävät ruuan ja kuokkivat peltotilkkujaan. Miehet nähtiin ennen keihäät kädessään, nykyään valitettavan usein aseet käsissään. Koulutus, etenkin tyttöjen, on tässäkin maanosassa ratkaisevan tärkeää.

Silmiä avaavaa, jos niin haluaa.

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet

Leena Lehtolainen kuuluu dekkaristiemme kärkikaartiin, pärjännee varmaan ihan hyvin skandinaavisten kirjoittajasiskojensa joukossa. Minusta hyvään dekkariin kuuluu jonkin ajankohtaisen (joskus ehkä ajattomankin) aiheen käsittely, kyllä nyky-yhteiskunnassamme aiheita eli ongelmia riittää käsiteltäviksi. Tässä kirjassa se on maahanmuuttajat ja ristiriidat, joita väkisinkin syntyy, kun eri kulttuureista ja uskonnoista tulevat ihmiset yrittävät elää rinta rinnan. Lisäksi sotaa käyvistä maista pakolaisina tulleilla ihmisillä voi olla todella rankkoja kokemuksia takanaan. Tällaisiakin asioita dekkareissa voidaan käsitellä, yhteiskunnallinen rikosromaani lienee nimitys tälle alalajille.

Täällä maalla maahanmuutajiin liittyviin ongelmiin ei törmää päivittäin, mutta pääkaupunkiseudulla se lienee arkipäivää. Tulevaisuudessa ehkä täälläkin.

Kelvollinen tarina, hyvin kirjoitettu, mielenkiintoiset taustat, siitähän syntyy luettava kirja.

Michael Beardin seurassa viihyy

Ian McEwanin romaani Polte kertoo Michael Beardista, jolla käy kuumana niin pää kuin kupeet. Nobelpalkinto ja viisi avioliittoa kertovat alustavasti, mikä on homman nimi. Mutta Beard ei ole koskaan tyytyväinen, hän painaa kuin riivattuna eteenpäin katastrofista toiseen. Miten sellaiseen tyyppiin voi tykästyä, joka puhuukin etupäässä fotosynteesistä ja sen soveltamisesta energiantuotantoon. Jotenkin sitä vaan ihan ahnehtii tekstiä, vaikka ei aina ymmärrä siitä höytysen pöläystä. Selitys löytyy McEwanin kykyvystä "mennä henkilöidensä ihon alle ja pääkopan sisälle". Beardia seuraa lumoutuneena kuin pillerinpyörittäjää, joka uurastaa elämänsä lantakasassa. Beard on kalju, lyhyt ja lihava, mutta fiksu. Miehen seurassa viihtyy, vaikka tuskin häntä sentään naapurikseen haluaisi.

Jane Austenin ja Seth Grahame-Smithin epäsäätyinen suhde

Schildtsin kustantama Ylpeys ja ennakkoluulo ja Zombit pisti silmään lähinnä karmealla kansikuvallaan. Klassinen rakkaustarina yhdistettynä väkivaltaan! Minkä ihmeen sopan Grahame-Smith oli kokannut? Takakannessa vakuutettiin sen olevan todellinen makupala nykyaikaiselle lukijalle. Siis minulle? Tunsin kuitenkin itseni fossiiliksi rämpiessäni siinä tappaiskeitossa. Huumoripläjäys oli, kun zombit ahmivat kukkakaaleja luullessaan niitä ihmisaivoiksi. Kirja on käännetty jo 24 kielelle ja siitä on tulossa myös elokuva. Siitä vaan nauttimaan, jos vatsa kestää. No jotain ideaahan tässä täytyy olla, tuumin ja tartuin Austenin parisataa vuotta sitten ilmestyneeseen originaaliin. Se toimii yhä kirpeänä kannanottona englantilaisen maalaisaatelin tyhjänpäiväiseen luokkatietoisuuteen. Rakastavaisia hyppyytetään kuin jojoja, mutta sehän kuuluu asiaan. Sujuvastihan G-S onnistuu soluttautumaan Austenin maailmaan, mutta silti hänen suosionsa hämmästyttää yhtä lailla kuin iltapäivälehtien taito tehdä otsikoita. Vanhaa rouvaa ihastutti varsinkin hänen tapansa kuvata Elisbethin ja Darcyn suhteen alkua. Austenin mukaan se tapahtui Pemberleyn kauniissa puistossa, mutta G-S paljastaa myös miksi. Siis siksi, että Darcyn housut istuivat niin hyvin hänen perienglantilaisista paikoistaan.

Mario Vargas Llosa : Tuhma tyttö

Tuhma tyttö esiintyy ensin Limassa perulaisille teini-ikäisille valloittavana chilettärenä yhdessä sen talon tyttären kanssa, jossa hänen äitinsä on keittäjänä. Pojat kilpailevat suosiosta, kunnes tekaistu murre paljastuu ja chiletär katoaa.

Yllätyksekseen tarinan kertoja tapaa chilettären aikuistuttuaan Pariisissa. Tyttö on marxilais-leniniläisessä koulutetuksessa, valmistautumassa tekemään Perussa vallankumouksen. Pariisilaista ystäväänsä Paulia auttaakseen UNESCO:n palveluksessa kääntäjänä toimiva kertoja järjestelee näille tuleville sisseille asuntoja halvoista hotelleista ja elää lyhyen romanssin ex-chilettären kanssa.
Myöhemmin kertoja kuulee tytön olevan kuubalaisen vallankumousjohtajan rakastajatar.

Ylen hämmästyneenä kertoja vuosia myöhemmin tapaa tytön UNESCO:n virkamiehen vaimona Pariisissa, entistä kauniimpana ja houkuttavampana ja myös halukkaana uusiin seikkailuihin. Kertoja rakastaa naista, joka heittäytyy aina uusiin seikkailuihin suuremman rikkauden perään ja muistaa vanhaa ystäväänsä silloin, kun asiat eivät suju tai hän on suorastaan vaikeuksissa. Tuhma tyttö jättää selittelemättä monta kertaa kertojan, joka lohduttautuu uppoutumalla kääntäjän ja tulkin työhönsä, joka vie hänet eri puolille maailmaa. Tyttö kyllästyy myös miehiin, joiden rikkauden jakaminen sisältää ikäviä velvoitteita.

Kirjassa liikutaan paikasta ja kulttuurista toiseen: Lima, Pariisi, Lontoo, Tokio, Wien, Helsinki. Kuvaus on tarkkaa ja todentuntuista; maailma on läsnä. Tuhman tytön seikkailu tässä Mario Vargas Llosan samannimisessä kirjassa pitää kuitenkin jännitettä yllä. Se tekee sen jopa niin hyvin, ettei kirjaa tahdo malttaa laskea käsistään . Samalla lukija joutuu pohtimaan ikuisia kysymyksiä onnesta, rikkaudesta ja rakkaudesta. Kirjassa on myös hieno sivutarina Pariisiin adoptoidun lapsen murtautumisesta autistisesta puhumattomuudesta.

Upea teos, jota tulee ikävä, kun sen on lukenut.