Sitten tuli vääpeli Soro. Hän ylentää itse itsensä ja saappaat saavat olla hänen apunaan organisatoorisessa valheessa. Sodan mielettömyyttä ryhdytään kuvaamaan ja kuvattavaa riittää. Vääpeli Sorokin löytää kuitenkin voittajansa, ihmisen, joka on häntäkin ovelampi. Ja niin Soro häipyy leskirouvan huvilasta ja lähtee muiden miesten tavoin kuljettamaan saappaita läpi sodan kauhujen.
.
Haanpään sankarit eivät ole alikersantti Rokan kaltaisia huuliveikkoja, eivät Koskelan kaltaisia, eivät myöskään Lammion kurssikavereita.
.
Haanpään sotilaat ovat sekoitus Honkajokea , Määttää, Rahikaista, Joose Keppilää ja Manillaköyden riepasta Vääpeliä. He selviävät , miten selviävät, sota kuitenkin jauhaa oleellisen loppuun. Yhdeksän miehen saappaat kestävät sodan ylväästä alusta ja vänrikin napeista aina rauhaan asti.
.
Haanpään tarinassa eivät luodit vihellä. Miehet vaeltavat esikunnissa, lomilla, huoltoteille ja joskus korsun korttipelin pyörteissä. Näille saappaille ja heidän omistajilleen elämä on monin verroin luotien laulua vaarallisempaa.. Koneisto jauhaa heidät yhden toisensa jälkeen.
.
Nainen jää Sorolta muiden käyttöön, juuri rakennettu kirkko jää viholliselle, rakennettu mökki tuhoutuu, rakkaus jää etappipisteen lotta – vuoteeseen, korttivoitot häviävät. Kaiken sota anastaa ja haaskaa. Ihmispoloisen tehtäväksi jää pitää kiinni omanarvon tunnostaan.
.
Sotilaat tuntevat olevansa ulkopuolisia kotirintamalla. He tuntevat jauhautuvansa ja kaikki, mikä heille oli ollut pyhää, menettää vähitellen merkityksensä.
.
Saappaille käy niin kuin käy sodallekin. Ne loppuvat lopulta. Materiaali väsyy ja menettää merkityksensä. Saappaasta ei tule enää saapasta. Sodan voimakin loppuu. Tarina loppuu uuden alkuun, perunapellolle. Työ ja toimeentulo ovat elämässä selviämisen perustoja Haanpäälle. Sota on yksilön kitaansa ahnehtiva nielu, jonka virrassa yksilö heittelehtii vailla mahdollisuutta, sattuman ohjaamana.
