Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

Tein joitain kotihommia ja kuuntelin toisella korvalla, kun radiossa joku luki jotain kirjaa. Terhennyin kuuntelemaan tarkemmin ja päättelin, että tuon on pakko olla Elina Hirvosta. Niinhän se oli. Luin jo aiemmin hänen esikoiskirjansa Että hän muistaisi saman ja tarttuessani tähän toiseen, voin vain todeta hänen kertojanäänensä voiman ja herkkyyden. Kirja kertoo Estheristä ja Paulista, mustasta naisesta ja valkoisesta miehestä, heidän peloistaan, toiveistaan ja pettymyksistään. Mutta se kertoo myös Afrikasta tavalla, joka tuo sen tuoksut ja värit lukijankin iholle saaden sen kihelmöimään. Se on rakkaustarina ilman happy endiä, mutta saa silti uskomaan, että niin kauan kuin on Esthereitä ja Pauleja, meillä on vielä toivoa. Vaikka kehitysmaille syydetty raha ei aina mene katulasten elämän kohentamiseen, vaan virkailijoiden virkistysrahastoon, vaikka kansan johtajat vedättävät suruttomasti äänestäjiään, niin silti heillä on vielä toivoa. Vain sen turvin Esther ja Paulkin jaksavat. He tekevät sen, minkä voivat paremman huomisen eteen. Hirvosen esikoiskirja on julkaistu Suomen lisäksi jo kahdeksassa maassa ja hänen Afrikka-aiheinen dokumenttielokuvansa palkittu useilla festivaaleilla.

Aino Havukainen ja Sami Toivonen:Tatu ja Patu

Miten iloiseksi tulinkaan, kun kuulin lapsenlapseni, 9v., lukeneen edellisenä iltana puoli kahteentoista asti. Silloin oli vielä kesäloma ja nukkumaanmenoajoista saattoi luistaa, milloin liito-oravia tarkkaillessa, milloin kirjojen maailmaan uppoutuessa. -Mitä sinä luit? - Tatuja ja Patuja, kolme kirjaa yhtä soittoa. -Lainaatko minullekin yhden. - En. Taidan lukea ne uudelleen. Hiukan epäilin, että kielto johtui siitä, että kurssini oli ollut viime päivinä laskusuunnassa. Siispä kirjastoon. Nyt minäkin olen lukenut kolme sarjan kirjaa yhtä soittoa eli Tatu ja Patu työn touhussa, Tatu ja Patu päiväkodissa ja Tatun ja Patun oudot aakkoset. Enkä yhtään ihmettele, että pienen pojan aika kului huomaamatta niiden parissa. Ne ovat tietopaketteja, jotka on kääritty niin mahdottoman koukuttavavasti ja sitaistu riemastuttavalla huumorirusetilla. Tosi on, että yhdellä lukemisella ei todellakaan niistä selviä. Suosittelen ikäryhmille lukemaanoppineet ja 76 täyttäneet. Eli kuten lapsen isä totesi: - Jossain vaiheessa tuon Sampon ja Tuutin ajatusmaailmat vääjäämättä kohtaavat.

Erich Kempka: Olin Hitlerin autonkuljettaja

Erich Kempkan tarina on jotain niin mieletöntä, että tekisi mieli kiljua, että avaa nyt hyvä mies silmäsi. Vaan milläpä hän enää avaa, kuollut mies. Hän syntyi Oberhausenissa kymmenlapsiseen kaivosmiehen perheeseen ja valinta Hitlerin autonkuljettajaksi 21-vuotiaana oli nuorelle miehelle unelmien täyttymys. Tätä unelmaa hän eli kolmetoista vuotta , vuodesta 1932 aina Hitlerin kuolemaan asti, vuoteen 1945. Valellessaan itsemurhan tehneiden Adolf Hitlerin ja hänen puolisonsa Eva Braunin ruumiita bensiinillä Berliinin komentobunkkerin edessä, hän oli surun murtama mies. Muistelmissaan Kempka kertoo ihailemansa ja kunnioittamansa miehen olleen alaisiaan kohtaan lojaali, jopa isällinen mies. Kuten suomentaja Anne Mäkelä esipuheessaan huomauttaa, tekstistä ei lainkaan paljastu, miten Kempka suhtautui Kolmannen valtakunnan harjoittamaan juutalaisten, romanien tai vammaisten systemaattiseen murhaamiseen ja sen valloituspolitiikkaan. Vain kirjansa lopussa hän sanoo tietävänsä Adolf Hitlerin olevan yksi historian kiistellyimmistä henkilöistä. Kempkan mukaan on mahdollista, että historia aikanaan esittää suurimmaksi syytökseksi Führeriä vastaan, että hän oli liian hyväuskoinen. Itse hän sanoo olleensa vain tavallinen rivimies, jonka viimeinen sotilasarvo oli kuitenkin SS-Obersturmbannführer eli meikäläisittäin everstiluutnantti. Höpö, höpö, ei usko kukaan, kun tietää hänen olleen kansallisosialisten puolueen jäsen jo vuodesta 1930. Mutta aivan sitä heltyy, kun lukee, miten Aatu kaksin käsin otti osaa Erichin isän kuolemaan, vaikka hänen imperiuminsa jo sortui savuten hänen ympäriltään. Mielenkiintoista, kauhistuttavaa luettavaa. Noinkohan olisin itsekin ollut höynäytettävissä, jos olisin ollut Erichin ja kumppaneiden kanssa samoissa porukoissa! Panee totisesti miettimään.

Johan Theorin: Yömyrsky

Ruotsalaisen jännityskirjailija Johan Theorinin Yömyrsky sijoittuu Gotlannin saarelle, kuten hänen esikoisteoksensa Hämärän hetki. Gotlannin karut maisemat ja meren läsnäolo ovatkin sopivat raamit tälle välillä kauhutunnelmiin nousevassa jännitysromaanissa.
Päähenkilö on Joakim Westin, joka on juuri muuttanut perheensä kanssa Tukholmasta Gotlantiin, Åluddenin kartanoon. Perhe on tuskin ehtinyt asettua aloilleen, kun sen elämän mullistaa rannassa sattunut onnettomuus. Varsinkin Joakimin on vaikea selvitä onnettomuuden aiheuttamasta surusta, sillä hänellä on vielä kesken toinen surutyö: hänen sisarensa yllättävä kuolema vuotta aikaisemmin.
Åluddenin kartano näyttää kätkevän monia salaisuuksia, ja Joakimista tuntuu, kuin kuolleet olisivat siellä ”elävästi” läsnä. Itse vierastin aluksi näitä kummitusefektejä, mutta sitten aloin ymmärtää kirjailijan tarkoittaneen, että raskas suru voi herkistää ihmisen aistit niin, että näkee ja kuulee sellaista, mitä muut eivät aisti. Ilmeisesti Theorin on näihin kummitustarinoihin käyttänyt pohjana gotlantilaista kertomusperinnettä.
Varsinainen jännityskertomus ja rikosten selvittely kulkee jäntevästi kummitustarinoiden ohella. Toinen päähenkilö onkin vastikään lähipoliisina aloittanut Tilda Davidsson, joka ensi töikseen joutuu selvittelemään saarella sattunutta murtovarkauksien sarjaa. Hän on myös ollut ensimmäisenä viranomaisena paikalla Åluddenin rannassa tapahtuneessa onnettomuudessa. Jokin tässä onnettomuudessa jää vaivaamaan hänen mieltään, eikä hän malta olla tutkimatta sitä lisää.
Theorin on kirjoittanut jännittävän, paikoitellen jopa hyytävän jännittävän kertomuksen. Yömyrsky onkin valittu Ruotsin parhaaksi rikosromaaniksi vuonna 2008. Itse pidin enemmän hänen edellisestä kirjastaan Hämärän hetki, joka on perinteisempi rikosromaani. Yömyrskyn kummitusjutut tuntuivat varsinkin alkuun vieraannuttavilta, mutta täytyy antaa tunnustus sille, kuinka taitavasti Theorin punoo yhteen kummitusjuttuja, rikostarinaa ja vieläpä sukusaagaakin. Lopuksi kirjailija armahtaa lukijaa ja antaa kaikelle, tai lähes kaikelle, luonnollisen selityksen.
Yömyrsky on kelpo kirja jännitystä kesäiltaan kaipaavalle.
Eliina