DAN KIERAN: JOUTILAS MATKAILIJA : Hitaan matkustamisen taito (Basam Books, 2013)

Pitihän tähän kirjaan tarttua, koska aihe oli noin kutkuttava, eikä siitä liene paljon suomeksi kirjoitettu. Tiedä sitten mitä odotin, mutta kovin paljon en saanut tekstistä irti. Jokin kirjoittajan tavassa ilmaista itseään tuntui kummallisen monimutkaiselta. "Ulkomaiset rautatieasemat tarjoavat yhtä paljon vertauskuvia kuin pääteasemiakin". Siis?

 Suomentajaakin osoittaisin pikkuisen sormella. Eiköhän englannin kielen ilmaus 72 hours olisi syytä suomentaa 3 vuorokautta eikä 72 tuntia? Interraililla ei liftailla Euroopan halki, silloin kuljetaan junalla. Kumpaakin lajia harrastaneena kiinnitän ehkä liikaakin huomiota näin pieniin asioihin. Tomuinen? Sesessionistit?

 Kuvaus Rita-mummosta oli herkullinen. Kirjassa mainittiin Robert Louis Stevensonin (Aarresaari!) kirjoittama viehättävä matkakirja Aasin kanssa matkalla Sevennien vuoristossa. Jos hyvä esimerkki hitaasta matkustamisesta kiinnostaa, niin lainatkaapa tämä kirjanen kirjastosta, on luokassa 86.

 Tervetuloa, Sampo, meidän harmaahapsien haaleaan joukkoon! Ihanaa saada nuoren ihmisen tuore näkökulma nykymaailmaan!

Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää

Verronen, Maarit
Kirkkaan selkeää
Tammi 2010
211 sivua

Maarit Verrosen ensimmäinen kirja, novellikokoelma Älä maksa lautturille julkaistiin 1992. Siitä lähtien hän on tasaiseen tahtiin julkaissut vuoroin romaaneja ja novelleja, palkittu usein ja ollut Finlandia-ehdokkaana kahdesti. Suomalaisittain merkittävä kirjailija siis, mutta kuitenkin jotenkin sivussa julkisuudesta. Kirjoja luetaan kuitenkin aika tavalla ja oli kirjailija minullekin entuudestaan tuttu.

Kirkkaan selkeää on dystopia. Se on karmea kuvitelma tulevaisuudesta, jota ei ikinä toivoisi ja joka kuitenkin voisi olla tulossa. Ihmiset ovat olemassa vain, jos heillä on  omaisuutta. Luonto on kulutettu koko lailla loppuun, aurinko polttaa ja kulkutaudit riehuvat. Ihmiset tavoittelevat turvallisuutta ja onnea, kuten nytkin, mutta keinot ovat erilaisia. Toimeentulon eteen jotkut joutuvat ponnistelemaan  koko valveillaoloaikansa ja siruttomat ihmiset eliminoidaan. Ihmiset ovat valmiita mihin tahansa pysyäkseen elossa, kuten Tiksu P, joka  alistuu muodonmuutokseen ja itsensä pienentämiseen.

Tiksu saa omistukseensa kuumailmapallon ja oppii lentämään sillä. Hän päätyy ensin ilmastonmuutosta tutkivan ryhmän jäseneksi, myöhemmin siruttomien jäljittäjiksi Etelä-Eurooppaan. Matkan varella hän tutustuu inhimillisyytensä jossain määrin säilyttäneisiin ihmisiin. Uudenlaiseen yhteiskuntajärjestykseen sopeutuneet, massiivisiin ostoskeskusmaailmoihin tottuneet ja virkisteonnellisuutta tavoittelevat ihmisjoukot jäävät harmaaksi massaksi, enemmistöksi. Näkymättömät koordinaattorit ohjailevat ihmisten toimintaa, mutta suojakupujen alla lumetodellisuudessakin elävät ovat sattuman ja katastrofien heiteltävissä.

 Tämä ei ole Verrosen parhaita kirjoja, mutta lukemisen ja miettimisen arvoinen. Lukeminen jättää kuitenkin harmaan ja ankean olon.

Gustave Flaubert: Bibliomania

Flaubert, Gustave
Bibliomania - kertomus
Hannu Salmi ja Antti Nylén - esseet
Faros 2012
119 sivua

Mä haluun! Taannuin välittömästi nelivuotiaan tasolle nähdessäni tuon pienen ja punaisen kirjan. Onneksi rakkauteni kirjoihin ei ole bibliomanian tasolla, vaan tyydyin kiltisti vain lainaamaan sen. Flaubert oli vuonna 1837 14-vuotias kirjoittaessaan tarinan barcelonalaisesta Ciacomosta, miehestä, jonka ainoa intohimo oli omistaa harvinaisia kirjoja. Ei lukeakseen niitä, vaan vaaliakseen niitä kuin saituri aarrettaan. Se, että ne koituivat hänen kohtalokseen, ei häntä surettanut, ainoastaan se, kuka pitäisi huolta hänen kirjoistaan, jos hänet tuomittaisiin tuhopoltoista ja puukotuksista. Hän oli ollut munkki, joka oli luopunut Jumalastaankin tämän kaiken kattavan manian vuoksi. Pipopäähän miesraukka oli, mutta Flaubertin taidokkaasti kuvaamana sai lukijan toivomaan, että häntä vastaan nostetuissa syytteissä ei olisi ollut perää.
Tarinan taustoista kertoo Hannu Salmi esseessään Kirjojen narrit ja orjat. Antti Nylén pohtii puolestaan asiaa tämän päivän näkökulmasta. Erilaisia sisältöjä voidaan tuottaa heittämällä kuoret menemään niin, että vain henki tai sielu on jäljellä. Lukutoukalle eli himolukijalle se on ok, mutta bibliofiilille, kirjan rakastajalle, sähkökirja on käsitteellinen mahdottomuus.
Olen itse tykönäni huomannut, että pieni kirja onkin usein salakavala syötti, jonka nielaistuaan alkaa hamuta lisää tietoa. Niin nytkin. Mutta bibliofiilin ja lukutoukan risteytymänä etsin hyllystäni asiaan liittyviä teoksia siinä kuin lisätietoja netistä. Siinä puuhassa aika on hupaa.

Mooses Mentula: Isän kanssa kahden

WSOY:n graafinen suunnittelija Mika Tuominen on monen muunkin kirjan kannen tekijä, tämän kannen innoittamana tutustuin hiukan suunnittelijan työprosessiin, millä keinoin kuvittaja hakee oikeaa tunnelmaa kanteen. Kaunis kirja muutenkin, niin kuin nuotiosta olisi nokea pöllähtänyt kirjan sivuille.

Seppo ”Mooses” Mentula (s.1976 Tuupovaarassa) vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Kainuun syrjäseudulla Kuhmossa, asui seitsemän vuotta Lapissa ja on tällä hetkellä kyläkoulun rehtorina Tuusulassa. Kokemusta on töistä monipuolisesti myös uutistoimittajana, vanhainkodista, valokuvaajana, puhelinmyyjänä.

Esikoisteos novellikokoelma Musta Timantti oli Helsingin Sanomien esikoiskirjailijapalkinto- ehdokkaana. Hannelehan tämän jo lukikin ja piti.  

Pidin aidosta pohjoisen murteesta, sen avulla oli hyvin helppo tuntea Lapin meininki. Tarina kertoo vaikeista päätöksistä, joita on tehtävä, vaikka siinä on pikkupoika jäädä jalkoihin. Lenne ja isänsä Jouni ovat mettäläisiä, viihtyvät Lapissa. Äiti Marianne kaipaa takaisin etelään, sieltä saapuu Jyri opettajaksi, kaipa se on jonkinmoinen pelastus. Eikä ainoastaan murteesta, viehätyin kirjan vahvasta tunteesta ja henkilöistä itsestään. He yrittävät heikkouksineen selviytyä, ja selviytyvätkin kukin omalla tavallaan.

Lenne- poika pukeutuu poropojaksi, kun oikein ahdistaa: mustaan haalariin, kommandopipoon, jääkiekkokypärään, jossa on pienet sarvet. ”Voinko mie pluuvanilla käydä välillä kattomassa äitiä.”

Miska Rantanen (toim.): Kukkiva syyspervo ruukussa (Schildts & Söderström 2013)

Ihan kiva kirja tämä. Se sisältää hyviä kirjoitusmokia. Olen pikkukriitikko, ikä 11v., enkä tiennyt, mitä sana pervo tarkoittaa. Googlasin sen ja sehän on semmoinen, joka on syönyt liikaa väriliituja. Tarkoittaa se jotain muutakin, mutta tämä on parempi selitys minun mielestäni. Miska Rantanen on stadilainen tietokirjailia ja toimittaja. Hän on kerännyt mokia tähän kirjaan lehdistä, mainoksista, ilmoituksista ja kylteistä. Hyviä on paljon ja Keskiseltäkin yksi. Sen tunsi heti niiden tavasta tehdä mainoksia. Aikas tyhmä oli se varoitus, jossa sanottiin, että olet avaamassa dokumenttia, joka vaatii sinua painamaan OK-painiketta. Ja sitten neuvottiin, että paina OK jatkaaksesi. Vitsikirjoja on hauska lukea, mutta peruskirjat ovat kanssa hyviä. Luen paljon ja eniten iltaisin sängyssä. Päivisin minä aika usein pelaan.

Vuosiksi tien päälle

Jukka Salminen
 Polkupyörällä maailman ympäri (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2013)

 Matti Rämön pyöräilyseikkailut milloin Aasian maissa, milloin Islannissa ovat tuntuneet urotöiltä niistä lukiessa. Nyt nuori kaveri on pistänyt kerralla pakan sekaisin ja kolunnut viidessä maanosassa kuuden vuoden aikana. Kävi hän toki välillä koti-Suomessa lepäämässä ja parantumassa selkävaivoistaan, mutta pyöräily ja liikkuminen oli hänelle koko elämä noiden vuosien ajan. Eihän tuollaiseen urakkaan ”tavallinen” liikkuja ryhtyisikään, Jukka on kuntoilunsa ja kroppansa tarkkailun kanssa suorastaan fanaattinen, menee äärimmäisyydestä toiseen; ajaa hirvittävän rankkoja jaksoja viikkokausia, saa kroppansa tukkoon ja joutuu lepäämään pitkiä aikoja. Kait se on hänen juttunsa, joku toinen ajaisi lyhyempiä päivämatkoja ja pitäisi säännöllisiä lepopäiviä. Mutta pitemmät oleskelut milloin missäkin kylässä ovat myös henkisesti tärkeitä, silloin hän tutustuu paremmin ihmisiin ja saa koottua ajatuksiaan. Kokemuksista kirjoittamisen on täytynyt olla iso urakka jo matkan varrella, sillä kirja on täynnä tarkkoja kuvauksia monen vuoden ajalta. Niitä ei voisi kirjaksi muokata ilman hyviä muistiinpanoja. Toki hän kirjoitti matkan aikana nettiinkin, mutta ne sivut ovat joko poistettu tai ovat aika hajanaisia.

 Kirjan kuvitusta on netissä sekä haukuttu että kehuttu, minusta ne ovat ihan kelvollisia. Salminen kirjoittaa paljon fyysisen kuntonsa muutoksista, jotka vähän kyllästyttävät, samoin yritykset filosofointiin tuntuvat vähän väkinäisiltä. Mutta kuvaukset kylistä ja ihmisten elämästä, paikallisten asukkaiden kohtaamisista ovat kivoja lukea. Välillä ahdistavaakin: kummallista on esimerkiksi tapa kivittää ohi ajavaa pyöräilijää, jollaista tapahtui niin Aasiassa kuin Afrikassakin ja yllätys, yllätys kerran jopa Amerikassa. Ystävällisyyttä ja avuliaisuutta löytyi kaikkialla, toki myös outoja hiippareita ja epärehellisyyttä. Kirja on aika järkäle, 367 sivua, mutta voihan lukea vain itseään kiinnostavat osat, eri maanosat ovat omissa luvuissaan.

Mooses Mentula: Musta timantti

Mentula, Mooses
Musta timantti - novelleja
WSOY 2011
163 sivua
Vastaa sie etelänmies kuule yhteen kysymykseen. Jos mies on yksin metsässä eikä naisia ole lähimailla, niin onko se silti joka asiassa väärässä? 

En muista enää, kuulinko nämä Mentulan kirjasta peräisin olevat lauseet radiosta vai luinko kirja-arvion. Lauseet riittivät vakuuttamaan ja etsin käsiini kirjailijan teoksen. Tästä novellikokoelmassa nuo lauseet eivät olleet, mutta Mentulan toinen kirja : Isän kanssa kahden alkaa noin.

Viihdyin oikein hyvin näiden novellien parissa. Oli alakuloa ja huumoria, lämmintä mieltä ja ymmärrystä - kaikkea sopivassa suhteessa. Pidin kirjailijan tavasta kuvata. Keskiössä on suomalainen, vähän jörö mies, hänen naisensa ja parisuhde. Novelleissa sivutaan lapsettomuutta, avioeroa, ei-toivotun lapsen saamista, uskottomuutta, sekä paljastumisen pelon kautta että lapsen näkökulmasta. Niminovellissa tärkeä kivilöydös ja sen avulla rikastuminen jäävät toissijaiseksi, kun Sami joutuu näkemään aikuisten maailman petollisuuden. Thaimaalaisten marjanpoimijoiden ankea todellisuus kerrotaan huumorin maustein novellissa Eksoottinen kosketus.

Kun mies sitten vielä puhuu   variksen pojan katseesta naisen silmissä , olen vakuuttunut, että sanankäyttö on hallussa laidasta laitaan ja kannattaa lukea vielä se toinenkin kirja.

Ernest Cline: Ready Player One

Tulipa taas käytyä mukavuusalueensa äärirajoilla. Clinen Ready Player One on takuuvarma nörttikoukutin, mutta minulle siitä tuli pahat fibat. Romaanissa eletään vuotta 2044 ja maailma on kurjistunut siihen pisteeseen, että päähenkilö Wade Wattskin asuu surkeassa pinossa kuten päällekkäin kasattuja hökkeleitä kutsutaan. Sen sijaan, että käärisivät hihansa, ihmiset pakenevat virtuaalimaailmaan. Siellä he jahtaavat seikkailupelissä munaa, joka tulee muuttamaan kaiken taas ah niin hyväksi. Kilpailu ulottuu kuitenkin pelottavalla tavalla myös todellisuuteen. Mutta niin sitä vaan mennään valon nopeudella yli viisisataa sivua 1980-luvun populaarikulttuurin siivittämänä kohti onnellista loppua. Hupsis, eihän minun sitä pitänyt paljastaa. Mutta kun on nyt vähän herpaantunut olo kaiken sen tietokonepelislangisanojen ryöpytyksen jälkeen. Ymmärtääkseni ei olekaan niin nokon nuukaa, miten juoni tässä polveilee. Tärkeintä on testata omaa tietämystään sellaisista tärkeistä asioista kuin Pac-Man-pelistä ja Monty Pythonin vuorosanoista. En olisi niin huolissani kirjan sanomasta, jos voisin olla varma, että se on vain peliä ja utopiaa. Mutta kun tiedän, että Cline osti kirjastaan saamilla ja siitä tehtävän elokuvan sopimustuloilla oitis 1982-mallisen DeLorean-auton ja asennutti siihen muun muassa Ritari Ässän autosta tuttuja lisälaitteita, niin kyllä minua ihan totta mietityttää, että onks tässä kaikessa järkee vai ei.

Khaled Hosseini: Leijapoika

Khaled Hosseinin esikoisromaani Leijapoika on vuodelta 2003, siitä on tehty myös elokuva. Khaled Hosseini on Kabulissa syntynyt, vuonna 1980 diplomaattivanhempiensa kanssa Yhdysvaltoihin paennut, nykyään Kaliforniassa toimiva lääkäri.

 Amir ja Hassan ovat afganistanilaisia poikia, taustojensa eroista huolimatta parhaat ystävykset, he lennättävät leijoja yhdessä. Amirin isä on rikas mahtimies, Hassan taas palvelijan, hazaran poika. Tämä ero vaikuttaa heidän ystävyyteensä, herra ja palvelija, ystävinä he eivät voi olla tasaveroisia.

Julma väkivallanteko muuttaa kaiken. Ystävyys ja petturuus kulkevat rinnakkain. Amir kantaa syyllisyyttä koko ikänsä, lopulta hän saa mahdollisuuden ”olla taas hyvä”.

Afganistanin sotaa edeltävää loiston aikaa, neuvostomiehitystä, talibanien hirmuhallintoa kuvataan peittelemättä läpi kirjan.

Tarina on hieno, yllätyksellinen ja kaunis.

”Sinun vuoksesi vaikka tuhat kertaa.”

Kai Ekholm: Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava

Iholla tuntui miellyttävää kihelmöintiä, kun sain käsiini Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitajan kirjoittaman DEKKARIN! Jokohan tämän jälkeen uskotaan, että dekkarikin voi olla ihan kelpo kirjallisuutta, jos se täyttää hyvän tekstin tunnusmerkit. Ja tottahan Ekholmin teksti sen tekee. Suurin toivein avasin television, kun näin ohjelmatiedoista, että Ekholm on Puoli seitsemän-ohjelman vieraana. Siinä kyllä petyin, jos luulin, että siinä paneuduttaisiin tähän Atenan kustantamaan teokseen. Vahvistuin kyllä uskossani, että pitää vakavasti harkita mihin aikansa käyttää. Olisin halunnut tietää mitä mietti mies, joka työkseen perehtyy toisten tekemiin teoksiin, ennen kuin itse ryhtyi toimeen. Oliko kynnys tavallista korkeammalla ja miksi juuri dekkari eikä jotain salonkikelpoisempaa? Vai siksikö juuri? En saanut vastauksia, mutta se ei lukunautintoani vähentänyt. Rahan, vallan ja sodan säälimätön historia avautuu lukijalle Kansalliskirjaston kupolisalista löytyvän palsamoidun pikkutytön tarinan myötä. Tyttö on asetettu kirjameren keskelle, ja arvoituksen ratkaisu vilisee kirjallisia viitteitä, joita etsiväkaksikko Kalju ja Kihara ryhtyvät selvittämään komisario Reinikan apuna. Reinikka on poliisiksi ihan hyvä ihminen, jota hänen vaimonsa rakastaa kuin vanhaa kattilaa. Kaljulla oli takanaan keveät yliopisto-opinnot ja chileläinen Kihara oli oppinut elämän ankarat lait jo kotimaassaan. Karatea ja vuorikiipeilyä harrastava Kihara onkin tässä porukassa se varsinainen macho, mutta yhteistä kolmikolle on korkea moraali, joka monelta muulta henkilöhahmolta on totaalisesti hukassa. Kirjassa pohditaan menneisyyden taakkaa ja moraalisia valintoja, viljellään karua huumoria ja ripotellaan tekstiin hienoja oivalluksia. Mietin miten tutulta tuo Kansalliskirjasto tuntuu, vaikka en ole siellä koskaan käynytkään. Ekholm ratkaisi senkin ongelman kiitoksissaan ja huomautuksissaan. Jo vuonna 1914 talon kirjastoamanuenssi Henning Söderhjelmin yhdessä Emil Hasselblattin ja Olaf Hómenin kanssa pisti etsivä Corpwiethin jahtaamaan rosvoja kirjaston saleissa. Teko, jota silloinen ylikirjastonhoitaja Schauman syvästi paheksui. Corpwiethin tarinoista tuli siitä huolimatta menestys, jotka ovat nyt arvostettuja harvinaisuuksia. Mutta hyvin varustetusta Ähtärin kirjastosta nekin löytyvät! Antoisia lukuhetkiä.

Shlomo Venezia: Sonderkommando - Tarinani Auschwitzista

Shlomo Venezia (s.1923) kreikanjuutalainen, joka joutui toisen maailmansodan aikaan keskitysleirille, menetti äitinsä ja kaksi pikkusiskoaan leirillä. Hän päätyi Auschwitzissa sonderkommandoon, kuljetti ruumiita kaasukammioon ja sieltä krematorion polttouuneihin, joukossa myös omia tuttaviaan. Hän oli harvoja keskitysleireiltä elossa selvinneistä sonderkommandoon kuuluneista vangeista.

Eihän tämä mitään leppoista kesälukemista ollut, mutta ei sen tarvitse sitä ollakaan. Olen lukenut useita keskitysleirikuvauksia, tämä eroaa jotenkin realistisuudellaan, tuntuu siltä, että kertojan on pakko kertoa aivan kaikki.

Kirja on tehty haastattelumuotoon eli kamaluudet kokeneen kylmän toteavasti kertomana.

Sitä tuntee itsensä niin pieneksi näin isojen asioiden rinnalla, suosittelen.

Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus

Siegfried Lenz (s.1926) kirjoittaa kauniisti rakkaudesta. Kirja alkaa muistohetkellä pienessä saksalaisessa koulussa. Stella, nuori englanninkielen opettaja on kuollut veneilyonnettomuudessa. Teos on 18- vuotiaan oppilaan Christianin ja Stellan rakkaustarina yhden kesän ajalta. Tapahtumat vaihtelevat muistotilaisuuden ja rakastuneiden kokemusten välillä.

Mutta Lenz kirjoittaa ehkä myös itsestään ja vaimostaan. Kirjaa kirjoittaessa Lenzin oma vaimo kuolee yli 50 avioliittovuoden jälkeen, kirjoittaminen keskeytyi vuosiksi. Lopputulos on vakuuttava.

Hanna Hauru: Paperinarujumala

Hanna Hauru (s.1978) on oululainen kirjailija, Paperinarujumala hänen seitsemäs teoksensa. Lyhytromaanin teksti on aseteltu sivuille kauniin runomaisesti- ja sitä on itse tekstikin.

Juonessa on ajatus heinoslaisesta herätysliikkeestä Oulussa 60- luvulla. Herätysliikettä johtivat Laila Heinonen ja hänen sisarensa Aune. Kirjassa Laina Heinonen saa puhelun Jumalalta työpaikalleen kaupunginkansliaan. Hänen on määrä koota 800 uskovaista hengelliseen liikkeeseen tai huonosti käy kaikille. Laina ryhtyy toimeen siskonsa Lianan avulla.

Viehättävästi kirjoitettu hauska kirja.

”Jumala lupaa soittaa uudelleen. Minulla ei ole puhelinta, joten otan laatikosta sakset ja leikkaan paperinarujohdon tyvestä irti ja laitan luurin johtoineen käsilaukkuuni.”

James Joyce: Odysseus/Ulysses

No nyt tuli kyllä ylitettyä itsensä, kun kerran jo lainat uusittuani olen saanut kahlattua läpi sekä Pentti Saarikosken kääntämän Odysseuksen että tarkistettua lukemattomia alaviitteitä Leevi Lehdon Ulysses-järkäleestä. Saarikoski on käyttänyt työhönsä rapiat 700 sivua tiukkaan ja pienellä fontilla ladottua tekstiä ja Lehto kaikkine liitteineen 857 vähän väljempää sivua. Yhteensä tietopaketti painaa kaksi ja puoli kiloa. Henk.koht. pidän ehdottomasti enemmän Saarikosken kielestä, vaikka ymmärrän toki Lehdonkin mittavan urakan arvon. Kääntäjät ovat olleet paljon vartijoina hauduttaessaan Joycen papupataa suomalaisenkin lukijan nautittavaksi, eikä vain vatsanväänteitä aiheuttavaksi. Itse koin olevani täysi tollo, kun puutteellinen yleissivistykseni kompuroitti minua sivulta toiselle. Vähän lohdutti, kun tiesi kirjailijan todenneen teoksessaan riittävän kirjallisuuden professoreillekin puuhaa vuosisadoiksi, ennen kuin ovat saaneet kaikki siihen sisältyvät arvoitukset ratkaistuiksi. Niin tai näin, kun on seurannut Leopold ja Molly Bloomin sekä Stephen Dedaluksen elämää yhden päivän ajan Dublinissa kesäkuussa 1904, on samalla saanut rautaisannoksen historiaa, taidetta, seksualisuutta ja ihmisenä olemisen ehtoja. Eikä vähiten kielellistä ilotulitusta. Mutta ei, ei, ei, en kyllä aio ainakaan hetkeen paneutua runsaan kommenttikirjallisuuden pariin tämän urakan jälkeen. Suositella teoksia  kyllä voin, mutta ruuhkavuosia elävälle en. On se sellaista menoa "heikun keikun kivisellä Dublinin tiellä", että saattavat arkiaskareet unohtua siinä sanallisessa rynkytyksessä. "Matkaan kirjani joutuisaan rahvas paatunut kohtaamaan…"

16 tarinaa toivosta

16 suomalaista naiskirjailijaa kirjoittaa toivosta. Toiset kirjoittavat siitä, kun toivo löytyy elämän tuomien koettelemusten keskellä ja toiset siitä, kun toivo pettää. Toiset kirjoittavat tietoisesta toivon etsimisestä, joissakin tarinoissa toivo pilkahtaa kuin sattumalta. Onneksi asiaa ei käsitellä mitenkään alleviivaten aina-on-toivoa-kliseillä. Novelleissa on myös hauskoja kertomuksia.

Näiden tarinoiden äärellä pohdin taas kerran sitä, miksi joillakin päähenkilöillä on nimi ja jotkut ovat vain naisia. Hannele Huovin kertomuksessa käytiin läpi lähes koko naisen elämä ilman että tätä nimettiin. Maarit Verrosen novellin päähenkilöt antavat nimensä kertomuksellekin. Jo edesmennyt taitava novellisti Raija Siekkinen jätti muisaakseni useimmiten henkilönsä vaille nimeä. Nimi tuo henkilön lähemmäksi. Ei se kuitenkaan ehkä ole aina tarpeen.

Itse pidin  Leena Lehtolaisen Sukellus - novellista, koska siinä tärkeässä osassa oli meri, uiminen ja vesi. Pidin myös Maarit Verrosen Nella ja Minna -novellista, koska pidän yleensä Maarit Verrosen tavasta kertoa. Vaikuttavin ja vavahduttavin oli kuitenkin Annamari Marttisen Viimeinen huone - aiheensa takia.

Pekka Matilainen: Kupoli

Kupolissa eletään vuoden 1423 Firenzessä ja se alkaa kuten kunnon dekkarin tuleekin. Samalla saadaan ensimmäinen vihje ajasta ja paikasta eli kuolleen miehen ruumis syrjäkujalla ei silloin ollut mikään harvinaisuus. Juoni polveilee ihan kelvollisesti kadonneen käsikirjoituksen jäljillä, mutta mielenkiintoiseksi kirjan tekevät kehykset, joihin Matilainen on tarinansa sijoittanut. Kirjan jälkisanoissa tekijä kertoo noudattaneensa historiallisia tosiasioita niin hyvin kuin se romaanissa on mahdollista. Klassista filologiaa opiskelleena ja renesanssin Firenzeä tutkineena Matilainen viekin lukijan hyvin uskottavalle aikamatkalle tuomiokirkon rakennustyömaalle, tavernoihin, ilotaloihin ja palatseihin sekä oikeudenkäyntiä seuraamaan. Nichts neues unter der Sonne! Tieto on aina ollut valtaa, olipa se tiedostossa tai konkreettisena käsikirjoituksena. Aina sitä on myös vuodettu ja sen saamiseksi oltu valmiita vaikka murhaamaan. Samanlaista juonittelua, politikointia ja sotimista ajasta aikaan. Mutta kun Matilainen ei mässäile väkivallalla, on hänen mukanaan suht´koht turvallista kulkea niillä sivukujillakin.   Ne pahukset tuntuvat vaan taas kerran johtavan lopulta omaan 2000-luvun kirjastoon. Niin paljon vihjeitä tiedon hankintaan kirja sisältää.  Ja lisää sitä yhä hamuan, vaikka kuten autuasti edemennyt ystäni muistuttikin sen lisäävän tuskaa. Mutta tuskan kvaliteetti hienostuu, hän lohdutti.Yhtä Alfa-koodeksia tämä lukijankin elämä.

Haruki Murakami: Sputnik -rakastettuni

Mikä vahinko, että olen tuhlannut niin paljon ylistäviä sanoja edellisiin arvioihini luetuista kirjoista. Murakamin kirjaan tarttuessani uskalsin jo odottaa paljon, sillä olen jo tutustunut Norwegian wood -kirjaan - ja ihastunut. Tämä aiemmin, vuonna 2003  suomeksi ilmestynyt Sputnik -rakastettuni oli mielestäni vielä parempi.

Kirja kertoo kahden yksinäisen sielun saumattomasta ymmärryksestä, joka sallii kirjailijaksi aikovan Sumire-tytön soitella opettajaksi valmistuvalle kertojalle keskellä yötä puhelinkopista pitkiä puheluita. Sumire opettaa öisin ja päivisin puhumalla jo yksinäisyyteensä tottuneelle kertojalle, kuinka toisen ajatukset ja keskustelut auttavat löytämään jotain omasta itsestä.

Kun keskustelin hänen kanssaan tai luin hänen tekstejään, ajatusmaailmani laajeni hiljalleen ja näin asioita, joita en ollut koskaan aikaisemmin tajunnut. Mitenkään erityisesti yrittämättä meistä tuli läheisiä

Kertoja rakastuu Sumireen, mutta läheisyydestä huolimatta Sumire rakastuu toiseen, vanhempaan Miu-nimiseen naiseen. Tämän hän kertoo avoimesti ja toinen hyväksyy sen, että he kiertävät eri avaruusradoilla... Miu palkkaa avukseen Sumiren ja naiset lähtevät Eurooppaan työmatkasta lomailuksi muuttuvalle matkalle. Enempää en aio juonesta paljastaa, vaikka se ei olekaan pääasia kirjassa. Kirjan sivuilta välittyy lämmin ymmärrys elämän monimutkaista kulkua ja erilaisia ihmisiä kohtaan. Ja kuinka upeasti tämä kaikki onkaan kuvattu - keveästi, alleviivaamatta... Niin - ne sanat loppuvat minulta. Onneksi eivät kuitenkaan tältä Japanin tunnetuimmalta nykykirjailijalta. Onhan tänä vuonna suomeksi ilmestynyt 1Q84 melkoinen järkäle: 782 sivua. Epäilen, että siihen on tuhlattu liikaa sanoja, kun Sputnikin 252 sivulla sanotaan jo niin paljon...Luultavasti epäilen turhaan. Mainio kirjailija!

Irene Némirovsky: Veren polte 2008

Vanha mies palaa kotiseudulleen. Hän tuntee elämänsä olevan jo ohi ja keskittyy arjen hetkiin ja nautintoihin. Hän katselee nuoria kuin jotain vierasta heimoa. Nämä rakastuvat ja kuuntelevat sydämensä ääntä järjen äänen jälkeen, antautuvat intohimolle ja tunteille ja katuvat ja häpeävät- aivan kuten sukupolvet ennen heitä. Kaikki tapahtuu ranskalaisessa maalaismaisemassa 1900-luvun alkupuolella.

Kirja on hyvin kirjoitettu ja vanhan miehen näkökulma tekee kertomuksen kiinnostavaksi. Jotenkin kalpeaksi tämä kuitenkin jäi, kun vertaan edellisiin, väkevämpiin lukukokemuksiini. Ehkäpä Eurooppa on liian tuttua tai Ranska liian hienoa ja vierasta minulle. Kun kielitaito on Edith Piafin laulujen ärrän sorautuksen tasolla, ei kai voi olettaa enempää.

Némirovskyn kirjallinen ura oli ylistetty, mutta päättyi liian aikaisin Auschwitzin keskitysleirissä. Hänen keskeneräiseksi jäänyt teoksensa Ranskalainen sarja kosketti aikoinaan lujemmin - ehkäpä juuri siksi, että sen lopussa oli merkintöjä pidättämisestä ja tieto kirjailijan kohtalosta. Tämä kirja oli helppo lukea, mutta kepeä anniltaan.

Adichie Chimamanda Ngozi: Huominen on liian kaukana, 2011

Kirjallisella maailmanvaellusreissullani olen Afrikassa. Mielelläni olen viipynyt siellä tämän kirjan novellien parissa. Välillä tosin poikkean Amerikan mantereella päähenkilöiden mukana. Kielivaikeuksia on hieman käännöksenkin parissa, sillä nimissä on aina yksi tavu ja yksi konsonantti enemmän kuin oletan ja ruokalajit ovat  outoja ja pippurisia.

Ruokalajien outous on kuitenkin pientä verrattuna niihin sopeutumiskäytäntöihin, joihin Nigeriasta muutanut pakottautuu yrittäessään hankkia itselleen tai lapsilleen amerikkalaisen tulevaisuuden. Ihonvärin, tapojen, ruokien, historian ja kulttuurin erilaisuus ei kuitenkaan tasoitu, vaan sopeutujista tulee teeskentelijöitä, joista ei pidä kukaan. Kuitenkin, huolimatta valkoisen miehen lähetystyön jyräyksestä, löytyy lapsenlapsesta isoisän henki, joka pakottaa tutkimaan ja tallentamaan nigerialaisen suvun historiaa. Näin käy suosikkinovellissani Härkäpäinen historioitsija, jonka alku on mielestäni kaunis:

Vielä vuosien kuluttua aviomiehensä kuolemasta Nwagmba pani toisinaan silmät kiinni, jotta saattoi elää uudelleen miehensä jokaöiset käynnit majassaan ja niiden jälkeiset aamut, joina hän hyräili, ajatteli miehensä savuista tuoksua ja liikkumatonta painoa - ikiomia salaisuuksiaan - ja tunsi kulkevansa yltä päältä valossa kävellessään joelle.

Pari ensimmäistä novellia luin hieman kakistellen, mutta sitten kertomukset veivät mukanaan. Ne avasivat jälleen aivan uusia maailmoja valkoihoiselle, joka on kuvitellut oman ympäristönsä oikeaksi todellisuudeksi. Nyt jos koskaan on syytä ihmetellä, miksi USA:ssa katupartiossa on oikeus tappaa mustia, aseettomia teinipoikia. Tämä kirja selittää niin tätä ristiriitaa kuin uskonnon ja rahan valtaakin.

Kirjan on kääntänyt Sari Karhulahti englanninkielisestä  alkuteoksesta The Thing Around Your Neck. Suomenkielinen nimi tarkoittaa myrkyllistä käärmettä echi etekaa - kirjan mukaan. Voisiko englanninkielinen nimi merkitä  myös sitä?

Shafak Elif: Kirottu Istanbul

Nyt olen löytänyt uuden, minulle aiemmin tuntemattoman kirjailijan, jonka teoksia aion jatkossakin lukea. Kirjailija kirjoittaa sekä englanniksi että turkiksi ja Kirotun Istanbulin on Maria Erämaja suomentanut englanninkielisestä laitoksesta. Kirja on sekä koukuttava että mielestäni myös helppolukuinen, vaikkakin armenialaisen ja turkkilaisen sukujen historiat sisältävät melkoisen määrän oudosti kalskahtavia nimiä. Sukutarina tämä on ja tarina ulottuu 1900-luvun alkupuolelta nykyaikaan. Kronologisesti kerronta ei etene ja välillä Istanbulista siirrytään seurailemaan armenialaista sukua Arizonaan. Taitavasti juonen säikeet solmitaan yhteen eikä pätkittäin lukevakaan putoa matkasta. Jokainen luku on saanut nimensä ruoka-aineesta tai -lajista, jota kyseisessä luvussa käsitellään. Armenialaisen ja turkkilaisen keittiön tuotteet ovat toistensa kaltaisia ja molemmissa kulttuureissa yhdessä syömisellä on keskeinen sija - ainakin tästä kirjasta päätellen.

Kirja alkaa siitä, kun nuorin ja kaunein Kazancin tyttäristä hakee aborttia, joka ei kuitenkaan onnistu. Maailmaan syntyy Asya, joka kasvaa tätiensä ja isoäitinsä hoivissa. Perheen ainoa poika, hemmoteltu ja sulkeutunut Mustafa, on lähtenyt Amerikkaan välttääkseen suvun miespuolisia jäseniä vainoavan kirouksen kuolla nuorena. Sulkeutunut Mustafa tapaa Rosen, joka haluaa kostaa miehensä armenialaiselle suvulle (mitä? ohjeistusta ja opastusta kenties?) ja mennä naimisiin turkkilaisen Mustafan kanssa. Mustafasta tulee Rosen pienen tyttären, Armanoushin isäpuoli. Kun tämä amerikkalaistyttö lähtee opiskelijana Istanbuliin, kehkeytyy Armanoushin ja Asyan tapaamisesta loppua kohden kiihtyvä tarina, jossa sukujen salaisuudet paljastuvat.

Olen huonosti tutustunut kirjoihin, jotka kertovat minulle vieraista kulttuureista. Tämä kirja houkuttaa jatkamaan perehtymistä ja suomennoksiakin kirjailijan muista teoksista tuntuu riittävän.

César Aira: Aaveet/Kirjailijakokous

Suurin toivein tartuin kehutun Airan tekstiin. Kuten kirjailija itse on sanonut, kirjojen kautta voi nähdä ja kokea mitä vain. Kun vielä kustantajana on Siltala, olin varma, että lukunautinto on taattu. Ei se nyt ihan niin mennyt. Epätoivoisesti paarustin sivulta toiselle tajuamatta puoliakaan kaikista metafyysisistä tai dadaistisista pohdiskeluista. Mutta kun pääsin loppuun, näin taakse päin tiiraillen, että kannatti sittenkin nallepuhaivoisenkin tehdä tämä kirjallinen retki. Chileläisen perheen uudenvuoden viettoon keskeneräisessä rakennuksessa osallistuvat aaveet ja kirjailijakokous muuttuu hullun tiedemiehen koelaboratorioksi.  Olisiko Airan nerous juuri siinä, että lukija väkisinkin joutuu pohtimaan, josko toinen eksistenssin taso olisi sittenkin olemassa.

Kyllikki Villan ystäville

Kyllikki ja Saara Villa : Äidin lokikirja

Jos Antti Tuuri on vannoutunut junalla matkustaja, niin kääntäjä/kirjailija Kyllikki Villa oli vastaavast laivoilla matkustaja. Vieläpä rahtilaivoilla matkustaja.

Saara Villa on poiminut äitinsä Kyllikki Villan matkapäiväkirja-aarteistosta tekstejä niiltä matkoilta, jotka he tekivät yhdessä. Tytär on täydentänyt tekstejä omilla muisteluksillaan ja huomautuksillaan. Mukavaa luettavaa, ainakin heille, jotka ovat vihkiytyneet aiheeseen aiemmin.

Kuinka hieno ja lämmin suhde äidillä ja lapsella on ollutkaan: toisiaan kunnioittava, toisensa huomioon ottava, opittavaksi muillekin. Vähän toistavalta tuntuu huolehtiminen aikatauluista ja matkalipuista.  Mutta 60- ja 70-luvuilla elettiin niin erilaisessa maailmassa, yhteydenpito tapahtui kirjeitse ja sähkeitse ja kaikenlaisten toimistojen tiskeillä. Nykyään naputellaan päätteillä varauksia vaikka puiston penkiltä. Ja ollaan muka-muka kiireisiä, on päästävä nopeasti paikasta toiseen. Villojen kiireetön matkateko tuntuu ihanan erilaiselta. Jos vain olisi aikaa...Vieläkö rahtilaivat ottavat matkustajia?

Tuuri Antti: Matkoilla Euroopassa - matkakertomuksia

Antti Tuuri matkustaa junalla. Hän on matkustanut junalla jo nuorena mennessään kesätöihin Kölniin. Samoja jälkiä mies seuraa nyt eläkeläisenä, muistelee osin aiempia matkoja ja sattumuksia. Matkakohteina on usein Italia, joskus Norja, Ranska ja Espanja. Paikat ovat tuttuja ja vieraampia,  tuttuja ihmisiäkin tavataan matkoilla. Pariisissa Tuuri yöpyy samassa hotellissa, jossa on kerran saanut erityiskohtelun. Italiassa hän asuu vaimonsa kanssa pitempään, ihmettelee Angelon verkkaisuutta pesukoneen kuntoon saamisessa. Tuuri kohtaa matkoillaan muitakin vaikeuksia, kun hänet ryöstetään Sveitsissä asemalla. Pääosin matkat sujuvat kuitenkin suunnitelmien mukaan, verkkaisesti, aamuisin töitä tehden, illalla hyvin syöden.

Ihan mielikseen näitä kuitenkin lukee, vaikka mitään isoja asioita ei matkoilta kerrota. On kuin olisi mukana reissulla. Jaan myös Tuurin mielipiteen lentokoneella liikkumisen vaivalloisuudesta. Kun saan enemmän aikaa matkustaa, siirryn maan ja vesien päälle Tuurin tavoin, jos vain matkakohde on siten saavutettavissa.

Tämän tahdon Tuurin kirjasta muistaa silloin ja nyt:
Koska tiedämme, että matkustaisimme tällä matkalla junissa pitkään, katselemme maisemia rauhassa emmekä odota, että juna olisi perillä. Olimme tulleet junamatkalle emmekä pääsemään perille mihinkään; perillä olisimme aina, kun olisimme junassa.

Simukka Salla: Punainen kuin veri

Lumikki Andesson käy ilmaisutaidon lukiota Tampereella. Hän asuu yksin kämpässä, jota hänen mielestään on turha sisustaa kodiksi, koska se on vain väliaikainen turvapaikka. Lumikki on tyytyväinen, että vanhemmat asuvat Riihimäellä ja sinne on myös jäänyt koulu ja koulutoverit, joita Lumikki kaipaa vielä vähemmän. Uudessakaan koulussa hän ei ole luokan suosikkien joukossa, mutta on jo oppinut tekemään itsensä huomaamattomaksi.

Lumikki viettää aamuisin rauhoittumis- ja voimienkeräämishetken koulun pimiössä. Eräänä aamuna pimiöön on  ilmestynyt mielettömästi rahaa, verisiä seteleitä. Hetken Lumikki miettii, pitäisikö asiasta kertoa jollekin. Hän miettii kuitenkin liian kauan ja paljastaa nähneensä rahat Tuukalle, joka tuli seteleitä hakemaan. Tuukka, Elisa ja Kasper ovat löytäneet rahat Elisan pihalta edellisenä yönä ja huumepöllyissä nuorten mielestä veristen rahojen pesu tuntui hyvältä idealta. Kun Elisa selvänä taas muistaa, että hänen isänsä on huumepoliisi ja kun joku muukin tuntuu kiinnostuneen rahoista ja tytöistä, haluaisivat sekä Elisa että Lumikki koko sotkusta eroon.

Lumikki -satuun Salla Simukka on punonut hyvän dekkarin, jota voi seurata myös ihmissuhteiden kehittymisen näkökulmasta. Kirja koskettaa monella tasolla ja kerronta imee mukaan. Lumikki rankkoine kokemuksineen on kirjan päähenkilö ja selviäjä, jonka kehitystä ja kasvua seuraa yhtä suurella mielenkiinnolla kuin juonen käänteitä.

Lumikin vaiheita pääsee jatkossa seuraamaan vielä kirjoissa Valkea kuin lumi ja Musta kuin eebenpuu. Toinen kirjoista ilmestyy jo tämän vuoden elokuussa.

Pancol Katherine : Krokotiilin keltaiset silmät

Nyt olen lukenut 697 sivua aikuisten satua ja saippuaa. Olen siis tuhlannut aikaani, jos pitää lukea vain merkityksellisä kirjoja. Olisin voinut jättää kirjan kesken ensimmäiset 50 sivua luettuani tai monta kertaa sen jälkeenkin. Minä vaan jatkoin. Miksi?
Aavistin kyllä, että satu päättyy hyvin: hyvät ja pahat palkitaan. Käänteissä oli yllätyksiä, joihin nimikin jo viittaa, loppuratkaisussa ei. Josephine heittää työttömän ja uskottoman miehensä pihalle ja ottaa vastuun kahden tyttären (hyvä tytär, paha tytär) elatuksesta ja kasvatuksesta. Josephinella on rikas (ja paha) sisko Iris, joka haluaa kirjailijan statuksen ja sen mukanaan tuomaa kuuluisuutta. Hän houkuttelee Josephinen kirjoittamaan historiallisen romaanin 1100-luvulta, joka on ollut Josephinen tutkimuskohde. Iris esiintyy kirjailijana ja Josephine saa kipeästi tarvitsemaansa rahaa.

Tällä välin toisaalla ja monessa kohtaa tapahtuu. Sisarusten isäpuoli rakastaa sihteeriään, Josephinen ex-mies kasvattaa krokotiilejä Afrikassa ja tyttäretkin seikkailevat. Monta juonenpäätä solmitaan yhteen ja rakkaus pilkahtelee siellä täällä ennen ennalta aavistettavaa loppua. Ehkä tapahtumien hulvattomuus sai minut jatkamaan lukemista: halusin tietää, miten krokotiilit kasvatetaan. Olihan kerrontakin ihan sujuvaa. Kansikuvakin miellytti;)

Tällä kirjalla on yhtä paksuja jatko-osia: Kilpikonnien hidas valssi ja Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin. Kirjojen nimet ovat mielestäni houkuttavia. Kaikki sarjan kirjat ovat kovin suosittuja ja niitä on käännetty useille kielille Kirjailija kertoi haastattelussaan, että hän haluaa saada ihmiset hyvälle mielelle.

Tuleeko kirjasta hyvälle mielelle vai pahalle tuulelle? Pitääkö kirjalla olla onnellinen loppu? Testatkaa!

Väisänen, Hannu Taivaanvartijat

Hannu Väisänen osaa kuvata. En juurikaan tunne hänen teoksiaan kuvataiteilijana, mutta kirjat, jotka kertovat Anterosta paljastavat kuvailun lahjan. Antero on kirjailijan alter ego ja hänestä kasvaa taiteilija. Taivaanvartijat on ainakin kolmas tarina sarjassa, joka alkoi Vanikanpaloista ja jatkui Toisilla kengillä. Tässä kirjassa Antero on jo valmis taiteilija, joka pitää näyttelyn Tukholmassa ja tekee kirkkomaalauksia. Seurakuntaneuvostot ovat Anteron uran kompastuskivi, sillä siellä hengellistä valtaa käyttävät eivät hevin luovu perinteestä. Vaikka olen lukenut ja kuullut, miten kirjailija-taiteilija Hannu Väisänen toimi vastaavassa tilanteessa seurakuntaneuvoston edessä, on tilanne Anteron näkökulmasta kuvattuna herkullinen. Hän näkee vaivaisukon näköisiä miehiä, jotka ristivät puiset kouransa - puhumattakaan kutojista ja tuuheatukkaisista insinööreistä. Näissä tilanteissa Antero ymmärtää aina jotaiin itsestään. Kyseessä on siis kasvutarina, tarina jatkuvasta kasvusta itsensä ymmärtämiseen muiden havainnoinnin kautta. Kun päähenkilö vielä pitää syntisestä keltaisesta väristä, olen vakuuttunut kirjailijan laadusta ja osaamisesta.****

Santiagon tiellä on taas kuljettu

VEKKELI, PIRKKO : TÄTINÄ TAIPALEELLA, erilainen vaellus Santiago de Compostelaan
Kymmenisen vuotta sitten alkoi tämä vaelluskirjojen buumi; lähes  joka vuosi on ilmestynyt kuvauksia kulkemisesta pohjois-Espanjan pyhiinvaelluspolulla. Vaikka aihe on ollut periaatteessa sama, matkan kuvaus ja kokemuksen tulkinta on jokaisella erilainen. Yksi vaeltaa virsiä veisaten, toinen seurustelee vilkkaasti kanssakulkijoiden kanssa. Joku syventyy miettimään omaa elämäänsä. Mielenkiintoisia kokemuksia kaiken kaikkiaan.
                                                Nämä tädit osoittautuivat rennoiksi ja huumorintajuisiksi vaeltajiksi, jotka eivät epäröineet tilata taksia, silloin kun kulkeminen kävi liian rasittavaksi sairastumisen tai sään vuoksi. Päivämatkat olivat vaatimattomia totisiin menijöihin verrattuna, mutta matkanteko oli sitä antoisampaa. Heillä oli aikaa ja kiinnostusta tutustua nähtävyyksiin, kuvata maisemia niin kameralla kuin piirtämälläkin. Kivoja valokuvia ja piirroksia on kirjassakin.
                                                Rouvat ovat toimittajia, joten sana on heillä hallussa. Ihan kelvollinen lukuelämys niille, jotka ovat aiheeseen vihkiytyneet. Varoituksen sana: matkakuume saattaa nousta, ainakin minulla kävi niin.
                                               

Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää

Nyt tuli luettua niin järkyttävää tekstiä, että sitä ei tee mieli edes kommentoida saati analysoida. Heberlein on teologian tohtori, etiikan tutkija, esitelmöitsijä ja tietokirjailija sekä kolmilapsisen perheen äiti. Mutta… Hän on myös sairastanut 20 vuotta kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Hän siis tietää, mistä puhuu, kun sanoo kirjassaan, ettei tahdo kuolla, ei vain jaksa elää. Mikään tieto tai lääkitys ei ole päästänyt häntä eikä hänen perheettään tai ystäviään vapaaksi ahdistuksen karusellista, jossa he joutuvat pyörimään vuodesta toiseen. Heberlein auttaa meitä kuitenkin ymmärtämään tätä sairautta, joka saa potilaan yliaktiivisten jaksojen jälkeen sulkeutumaan kylpyhuoneeseen itkemään tietäen, että rakastaa, vaikka ei tunne mitään.

Hoffman Alice : Punainen puutarha

Hallie Brady päätyy 1700-luvun alussa aviomiehensä ja muutaman muun mielettömän etsijän kanssa vaikeuksien jälkeen ankeriaita vilisevän joen rannalle Massachusettiin. Näistä uudisasukkaista saa alkunsa Blackwellin kaupunki. Aluksi kaupunkia kutsuttiin tosin Bearsvilleksi, mutta nimi ei saanut asukaslukua kasvamaan. Karhu oli kuitenkin pelastanut ensimmäiset asukkaat nälkäkuolemalta, mutta apuun tarvittiin myös Hallieta, joka ei karhua pelännyt.

Hallien jälkeläiset rakentavat ja laajentavat Blackwellin kaupunkia. Heidän elämäänsä seurataan 1960-luvulle asti. Kaupungin ja sen asukkaiden historiaan tulee uusi luku  runsaan kymmenen vuoden välein, mutta mitään kuivaa historiaa tämä ei ole. Jokainen tarina tuo uuden asukkaan  kerronan keskiöön, mutta samalla lukija näkee yhteyden muihin tarinoihin ja kaupungin perustajiin. Onhan nimittäin niin, että Hallie Brady istutti punamultaiseen puutarhaan Elämänpuun, josta ei saanut taittaa oksia. Kaupunkilaisten silmissä tämä puu sai taianomaisen merkityksen elämänsuojelijana, mutta varmuuden vuoksi siitä taitettiin pistokkaita, jos puulle sattuisi jotain...

Kirja on viehättävä sekoitus mytologiaa, mystiikkaa ja ihmissuhteita oloissa, jotka panevat ihmisen käyttäytymisen koetukselle. Pidin kirjasta kovasti.*****

Byatt A.S. Pieni musta kirja

Kirjailija on kiinnostanut siitä asti , kun hänen teoksiaan alettiin suomeksi kääntää. Vuonna 1936 syntynyt englantilainen kirjailija on palkittu ja arvostettu. Käännetyt kirjat ovat olleet vaan kovin paksuja ja siksi olen empinyt niihin tarttua. Riivausta tavailin, mutten oikein päässyt kyytiin. Kun siis nimikin lupaa pientä ja 203 sivua sen todistaa, oli tilaisuuteni tutustua Byattiin tullut.

Kirjan lupaus mustasta piti myös paikkansa. Pieni musta kirja sisältää viisi pitkähköä ja karmeaa tarinaa. Niissä on outoja ja pelottavia olentoja ja niissä tapahtuu murhia. Kirjan sivuilta voi haistaa löyhkän, joka lähtee hirviöstä kirjan sivuilla, vaikka kirjaston kirja on ihan siisti. Oudosti tempaa mukaansa myös tarina naisesta, joka alkaa vähitellen kivettyä. Koko ajan kuvataan eurooppalaista reaalimaailmaa, jossa vain tapahtuu kovin outoja asioita. Materiaalia kertoo elähtäneestä luovan kirjoittamisen opettajasta, joka löytää todellisen kyvyn kaikkien itseään ja traagisuuttaan täynnä olevien kynäilijöitten joukosta. Hän lähettää salaa kirjoittajan työn kirjoituskilpailuun, mutta kokee kauhean yllätyksen, kun menee ilmoittamaan voitosta.

Nämä kertomukset viehättivät minua. Ne oli kerrottu hyvin, jännite säilyi, mitään ei ollut liikaa. Kaikissa ei ollut perinteistä yllätystä, joissakin oli. Miksi ihmeessä pidin näin oudoista ja kummallisista tarinoista? En tiedä. Lukekaa ja kertokaa se minulle. *****

Pesonen Raimo Automies

Automies katselee Sprintterin ikkunan läpi auringonnousuja ja -laskuja, teitä etelässä ja pohjoisessa ja huoltoasemia. Huoltoasemilla on tuttuja, siellä tankataan niin mies kuin auto. Mies käy munkkikahvilla,  lämmin ateria on harvinaista herkkua. Automies kuljettaa jaettavia lehtiä. Hän nukkuu usein autossa ja huonosti. Hänellä on naistuttavia Vantaalla, Hämeenlinnassa ja Tampereella, mutta paras ja uskollisin nainen Taru kulkee mukana eikä pane välejä poikki, kuten muut naiset silloin tällöin. Tarukin vaikenee, jollei automies seuraa annettuja ohjeita. Taru kuitenkin leppyy pian ja kehottaa tekemään u-käännöksen.

Automies tulee toimeen vähällä eikä paljon saakkaan, ei rahaa eikä huomiota. Nokkakärryn takana kulkeva muuttuu herkästi näkymättömäksi. Kirjan henkilögalleria on suuri ja jokaiselle löytyy oma rooli ja tehtävä kirjan juonen kuljettelussa: Puntti, Hullu-Hanna, Luupää, Lentojätkä, Narttu-Erkki... Klasu on aluksi työnantaja ja Seppo tarjoaa vaimonsa avustuksella silloin tällöin ruokaa ja yösijan automiehelle. Lukijalle Sepon esittäytyminen kirjassa tarjoaa tragedian ja komedian samoilla sivuilla. Juuri siksi pidin kirjasta, juuri tämmöisistä kirjoittajan taidoista pidän: suru ja ilo kulkevat lähekkäin ja molemmat tavoittavat lukijan yhtäaikaa. Pieni kirja ei ole pelkkä äijäromaani - se antaa enemmän kuin lupaa.****+

J.K. Ihalainen: Ainoa ainoa ainoa elämä

Piankos minä tuon lukaisen, ajattelin, kun tartuin Ihalaisen pikkuruiseen opukseen. Löytyisikö siitä näppärä avain kuolemattoman kulkurin Arthur Rimbaudin ymmärtämiseen? 11 x 16 sm ja 102 sivua tuntui juuri sopivalta annokselta natustella tämän lapsineron toilauksia ja huumehöyryisten  runojen taustoja. Vaan kerrankos sitä ihminen erehtyy. Siitähän alkoikin taas kerran varsinainen kirjallinen seikkailuretki. Sammakon syy, Sammakon syy!!! Tuon turkulaisen kustantamon, joka kustantamat kirjat ovat aina lupaus jostakin kihelmöivästä elämyksestä. Ja käynti Sammakon kirjakaupassa! Vävynretaleen oli suurin piirtein revittävä muori sieltä ulos. Ihalaisen teos olikin salakavala portti  varsinaiseen mikä-mikä-maahan. Jo yksin kulttirunon  Humaltuneen venheen eli Juopuneen purren eli Kännisen paatin eri käännösten jälkiä seuratessa tuli mietittyä kääntäjienkin sielunelämää. No joo, hypähteli siinä ajatus myös Toivasen Auran tokaisuun Uuno Kailaasta, joka oli siis Kaarlo Sarkian ystävä, joka puolestaan teki yhden parhaista Rimbaud-käännöksistä… Aura kun oli sitä mieltä, ettei Kailas mitään naisista ymmärtänyt. Ja Aura taas oli Einar Reuterin, monen tulenkantajan kaverin pikkupiika, jolla oli tarkat silmät. Ja niin päästiinkin taas Turusta Ähtärin Peränteelle. Vieläkään en ymmärrä Rimbaudin suuruutta, mutta yritinpähän ainakin. Ja kyllä, kyllä minä viihdyin hyvin noiden maestrojen seurassa.

Enright Anne: Unohdettu valssi

Tämä on kirja rakastumisesta ja hullaantumisista, muttei ole kuitenkaan varsinainen rakkausromaani. Minä-kertoja on naimisissa Conorin kanssa, mutta rakastuu vanhempaan Seaniin, jolla on vaimo ja tytär Evie. Juonikuvio jatkuu vielä senkin jälkeen, kun rakkaussuhde paljastuu ja onnellista loppua saa odottaa. Kirjan vahvuutena on rehellisen oloinen kerronta. Sean ei ole mikään filmitähti, eivätkä salaiset tapaamiset aina onnistu. Vaikeinta on kuitenkin lapsi Evie, joka on isänsä silmäterä. Hän on saanut epileptisiä kohtauksia ja on sen vuoksi elänyt hyvin suojeltua elämää. Evie on uuden suhteen kompastuskivi ja koska tarina kerrotaan toisen naisen näkökulmasta, lapselle ei juuri tule myötätuntoa.

Enright kirjoittaa sujuvasti, koreilemattomasti ja hänen tapansa kertoa miellyttää minua. Vaikka kirjan asetelma on hyvin kliseinen, ei kertomus ole pätkääkään sentimentaalinen. Aika hyvä kirja.****

Donoghue, Emma : Huone

Hyvin erikoinen kirja, koska aihe on hyvin poikkeuksellinen. En kerro siitä tahallani enempää, katsokaa netistä jos tahdotte. Mutta alkuihmettelyn jälkeen kirja kyllä vetää mukaansa ja on luettava loppuun; on saatava tietää, miten päähenkilöt selviytyvät. Lopullista selviytymistä emme saa tietää, voimme vain arvailla. Onneksi kirjailija ei väitä tekstiä "tositapahtumiin pohjautuvaksi", ettei tarvitse surra henkilöiden kohtaloa. Tiedämme kyllä, että maailmalla tapahtuu vastaavanlaisia karmeita tapauksia ihan oikeastikin.                                                                                                                                                                                                                 Omituisten tapahtumien seasta nousee kaunis kuvaus äidin ja pienen pojan rajattomasta rakkaudesta toisiinsa. Moniko nuori äiti jaksaa edes tavallisissa oloissa vastata lapsen kysymyksiin yhtä viisaasti? Kirjan kertoja on 5-vuotias poika, mikä antaa hyvin mielenkiintoisen näkökulman asioihin, hetkittäin jopa hauskan.

Barnes Julian: Kuin jokin päättyisi

Kirjan nimi on dramaattinen ja  tarina myös. Sen lisäksi kirja on jännittävä. Kysymys on ihmissuhteista, mutta silti kustantaja puhuu kirjan takakannessa trilleristä. Palkittukin kirja on: Man Booker -palkinnolla Englannissa, kirjailijan kotimaassa.

Mies, Tony, pohtii elämäänsä. Hän on eläkkeellä, tulee hyvin toimeen ja elää yksin. Hänellä on aikuinen tytär ja hän tapailee silloin tällöin entistä vaimoaan. Nämä kaikki ovat sivuasiota, kulissia hänen todelliselle elämälleen. Keskeistä hänen elämässään on ollut nuoruus, johon kuuluvat poikaporukan yhteiset tekemiset lukioaikana 1960-luvulla Kentissä. Kolmen hengen porukkaan on lukioaikana liittynyt Adrian, heitä kaikkia älykkäämpi ja itsenäisempi poika, jonka taustoista kukaan ei tiedä. Opiskeluaikana Tony on aloittanut seurustelusuhteen Veronican kanssa, käynyt jopa esittäytymässä tämän vanhempien luona. Suhde on laantunut hiljalleen ja Tony on kuvannut Veronican vaimolleen outona tapauksena. Tässä on lähtökohta juonelle ja pohdinnoille, jotka panevat ikääntyneen lukijankin miettimään omaa suhdettaan menneisyyteen. Keskeisenä teemana kirjassa on vastuu ja syyllisyys, mutta näihin ei jäädä piehtaroimaan.

Enempää en kirjasta tai juonesta paljasta. Mielestäni kirja on lukemisen arvoinen, hyvin kirjoitettu ja taiten rakennettu. Ei käänteentekevä lukukokemus, mutta ei sitä kannata ohittaakaan.****

Miss Farkku-Suomi

Luin Kauko Röyhkän Miss Farkku-Suomen heti sen ilmestyttyä 2003. Kun näin sen pohjalta syksyllä 2012 tehdyn samannimisen elokuvan, päätin ottaa kirjan uudelleen työn alle eikä se tuottanut pettymystä toisellakaan lukukerralla lähes kymmenen vuotta myöhemmin.

Kirjan päähenkilö Välde haluaa bändin ja hän haluaa rock-tähdeksi ja etenkin hän haluaa Piken, luokan kauneimman tytön.

Tarina sijoittuu 1970-luvun puolivälin Ouluun, jossa kirjoittaja on itsekin viettänyt nuoruutensa. Pikkukaupungin ilmapiiri rasittaa Väldeä, joka Teddy and Tigersin ja muiden muotibändien sijaan kuuntelee David Bowieta ja ihailee Lou Reedin nihilistisiä ja synkkiä rock-lyriikoita. Punk-rock ja sen myötä koko rockmusiikin mullistuminen ei ole vielä tuolloin aivan ehtinyt Oulun korkeudelle, joten Välde on ympäristössään melkoinen kummajainen. Välde kuitenkin halveksii valtavirtaa ja kotikaupunkinsa pientä eliittiä ja haluaakin pysyä marginaalissa ja siten erottua muista.

Kun Pike osallistuu Suosikin Miss Farkku-Suomi kisaan ja voittaa sen, hän muuttuu Välden silmissä vielä kaukaisemmaksi ja tavoittamattomaksi haaveeksi. Hän ei voi kuitenkaan koskaan unohtaa Pikeä ja tekee tästä lauluja. Samaan aikaan hän hankkii kokemuksia muista naisista ja purkaa kaiken tarmonsa bändiin ja musiikin tekoon, joka kuitenkin on lopulta hänen tärkein ja suurin intohimonsa.

Vaikka kirja ja sen tarina on fiktiivinen, uskon, että siinä on paljon yhtymäkohtia kirjoittajan omaan elämään ja kokemuksiin. Myöskään päähenkilön nimi tuskin on sattumaa vaan se viittaa taiteilijan oikeaan nimeen (Jukka-Pekka Välimaa).

Röyhkän kerronta on selkeää ja suoraviivaista ja hän säästää kielellisen osaamisensa musiikkiinsa ja laulujensa hienoihin lyriikoihin. Kirjassa onkin useita sanoituksia, jotka ovat peräisin pari vuotta kirjaa aiemmin ilmestyneeltä erinomaiselta Miss Farkku-Suomi -levyltä. Vaikka kirja, levy ja elokuva ovat kaikki itsenäisiä teoksia, ne tukevat hienosti toisiaan ja niihin kaikkiin kannattaa tutustua. Kirjana ja musiikkina Miss Farkku-Suomi kuuluu Kauko Röyhkän tuotannossa ehdottomasti hänen parhaimpiinsa.

Lundberg Ulla-Lena : Jää

Nuori pappi saapuu Luodolle pienen perheensä kanssa. Perheeseen kuuluu vaimo ja pieni tytär. Venematka saarelle meren keskelle on kestänyt pitkään, mutta vastaanottajat ovat odottaneet yhtä sitkeästi tulijoita kuin matkalaiset perillepääsyä. Väsymys pyyhkiytyy hetkessä papin mielestä, kun hän pääsee perille. Kaikki tuntuu ihastuttavalta: saari, ihmiset siellä, uusi työ. Papin nuori vaimo, Mona, on ilmeisen innostunut hänkin, mutta hänen innostuksensa suuntautuu taloudenhoitoon ja parasta saarelle asettumisessa on pappilan navetta ja kasvimaa. Maanviljelijän tyttärenä Mona panee pappilan viljelykset kukoistamaan ja hankkii karjaa taloudenpidon avuksi. Tarmokkaan vaimonsa rinnalla pappi Petteri vaikuttaa pehmeältä idealistilta, joka uskoo kaikista ihmisistä hyvää ja tarkkailee innolla kaikkea uutta. Ensi-innostukseen tulee pieniä säröjä, kun Mona asettaa oppimansa maanviljelystavat koetukselle ja pappia vastaan tulee saarelaisten jakaantuminen asuinpaikan mukaan eri leireihin. Ihastus ei kuitenkaan haihdu ja Petteri tähtää pastoraalitutkintoonsa mielessään vakituinen paikka syrjäisellä Luodolla.

Kertomus etenee kuulaasti ja kauniisti. Asiat kehittyvät kuin huomaamatta. Tämä pappi ei ole tuomion julistaja, vaan hänen toimintatapansa on lempeä. Hänelle Luoto on raamatullinen maisema. Hän suhtautuu ympäristöönsä ja työhönsä sellaisella intensiteetillä ja valppaudella, että aikaa pienelle, isää ikävöivälle tyttärelle on liian vähän. Tämä koskettaa myös äitiä, joka tuntuu riuskan taloudenhoitonsa ohella tytöstä ankaralta. Postimies edustaa vanhaa pohjoismaista aasa-uskontoa, jossa jumalille uhrataan ja enteet kertovat oikeat toimintatavat. Pappia tämä uskonto ei puhuttele eikä hänen valppautensa ulotu merenkäyntiin.

Huomaan palaavani mielelläni kirjan tapahtumiin ja kertailevani niitä mielessäni. Huolimatta referaatista jää muille lukijoille loppuratkaisun lisäksi paljon kirjasta ammennettavaa: kyläläisten elämä ja henkilökuvat, töiden kuvaus, pastraalitutkinnon suoritus Porvoossa, kahden saaristolaispapin ystävyys...Ulla-Lena Lundberg on osannut kertoa tarinan taiten - onhan hänellä toki pitkä kirjailijan kokemus takanaan. Muistan lukeneeni muitakin hänen kirjojaan. Aiemminkin niitä on ollut palkintoehdokkaiden joukossa. Oli siis nyt jo korkea aika palkita kirjailija ja tämä kirja ansaitsi Finlandia-palkinnon. Pidin kirjasta ja olen kuullut monen muunkin pitävän.

Jouni Hokkanen: Lävistetyt

Alakultturiguru Jouni Hokkanen on kirjoittanut kirjan kehon haltuun ottamisesta. Ei ollut todellakaan mikään unirätti. - Keho kuuluu sielulle, joka asuu sen sisällä. Ei kenellekään muulle, julistaa Fakir Musafar kirjan esipuheessa. Hokkanen puolestaan on sitä mieltä, että  keho on väline ja leikkikalu, jonka avulla on mahdollista löytää uusia ulottuvuuksia ja syvyyttä elämään ja olemiseen. Kuulostaa ihan hienolta. Hokkanen saa pisteitä myös perehtyneisyydestään alaan. Olen kuitenkin syvästi hämmentynyt tavoista, joilla näihin uusiin ulottuvuuksiin kurkotetaan. Hokkaselle osallistuminen samanistiseen suspensiorituaaliin toi hänen tutkimusmatkaansa todellista historian siipien havinaa. Minusta taas tuntuu, että tiedonjanoni alkoi ehtyä siinä vaiheessa, kun luin suspension tarkoittavan toimitusta, jossa osallistuja nostetaan ilmaan roikkumaan kehoon lävistetyistä lihakoukuista. Turha muorin on kakoa. Kysehän on modernista  primitivismistä, joka perustuu luonnonkansojen siirtymäriitteihin. Nykytekniikka luo niin ällistyttäviä mahdollisuuksia alan kehittämiseen, että parasta unohtaa koko juttu. Mutta tulipahan luettua.

William Shakespeare: Pericles

Pericles oli aikoinaan hyvin suosittu näytelmä, joka poistettiin teattereiden ohjelmistoista klassismin tultua muotiin 1600-luvulla. Siitä kun puuttuivat kaikki tärkeät elementit eli eheys, selkeys ja kuulaus. Pahinta oli, että se oli epäsiveellinen. Noinkohan? Sehän on päinvastoin moraalin korkeaveisu, kertomus perheestä, jonka niin kauneus, viisaus kuin oikeamielisyyskin vain vahvistuivat vaikeuksissa. Ja ne porttola-kohtaukset! Viktoriaanisen ajan eliitti taisi elää kuplassa, johon katuojan löyhkä ei päässyt tunkeutumaan. Mutta, mutta… Minäkin tukin nenäni tosiasioilta tarinan taustalla. Nautin vain riemastuttavasta vuoropuhelusta ja realismista, jolla Willie asiaan paneutuu. Pultti, jonka tehtävänä on hankkia taloon tuoretta lihaa, on sitä mieltä, että kun hän on kerran neuvotellut paistin vartaaseen, voisi hän myös veistää siitä palasen. Vaan eihän se käy, koska Pericleen tytär on, kuten jo kuulimme, erittäin kova luu. Näytelmässä on myös onnellinen loppu, siis mitä parhainta lohtuhuttua tänäänkin meille, jotka emme ole yhtä kirkasotsaisia kuin Pericles ja hänen perheensä. Tarinankertoja Gowerin sanoin: …Jos te, kauan jälkeeni syntyneet, älynlahjoin suuremmin hyväksytte runot vanhuksen, hänen riimeillään suotte hetken mieltänne miellyttää, elonliekkini toivoisin syttyvän, iloksenne valoaan levittävän… Mielihyvin, hyvä Gower.