William Shakespeare: Pericles

Pericles oli aikoinaan hyvin suosittu näytelmä, joka poistettiin teattereiden ohjelmistoista klassismin tultua muotiin 1600-luvulla. Siitä kun puuttuivat kaikki tärkeät elementit eli eheys, selkeys ja kuulaus. Pahinta oli, että se oli epäsiveellinen. Noinkohan? Sehän on päinvastoin moraalin korkeaveisu, kertomus perheestä, jonka niin kauneus, viisaus kuin oikeamielisyyskin vain vahvistuivat vaikeuksissa. Ja ne porttola-kohtaukset! Viktoriaanisen ajan eliitti taisi elää kuplassa, johon katuojan löyhkä ei päässyt tunkeutumaan. Mutta, mutta… Minäkin tukin nenäni tosiasioilta tarinan taustalla. Nautin vain riemastuttavasta vuoropuhelusta ja realismista, jolla Willie asiaan paneutuu. Pultti, jonka tehtävänä on hankkia taloon tuoretta lihaa, on sitä mieltä, että kun hän on kerran neuvotellut paistin vartaaseen, voisi hän myös veistää siitä palasen. Vaan eihän se käy, koska Pericleen tytär on, kuten jo kuulimme, erittäin kova luu. Näytelmässä on myös onnellinen loppu, siis mitä parhainta lohtuhuttua tänäänkin meille, jotka emme ole yhtä kirkasotsaisia kuin Pericles ja hänen perheensä. Tarinankertoja Gowerin sanoin: …Jos te, kauan jälkeeni syntyneet, älynlahjoin suuremmin hyväksytte runot vanhuksen, hänen riimeillään suotte hetken mieltänne miellyttää, elonliekkini toivoisin syttyvän, iloksenne valoaan levittävän… Mielihyvin, hyvä Gower.