Haruki Murakami: Sputnik -rakastettuni

Mikä vahinko, että olen tuhlannut niin paljon ylistäviä sanoja edellisiin arvioihini luetuista kirjoista. Murakamin kirjaan tarttuessani uskalsin jo odottaa paljon, sillä olen jo tutustunut Norwegian wood -kirjaan - ja ihastunut. Tämä aiemmin, vuonna 2003  suomeksi ilmestynyt Sputnik -rakastettuni oli mielestäni vielä parempi.

Kirja kertoo kahden yksinäisen sielun saumattomasta ymmärryksestä, joka sallii kirjailijaksi aikovan Sumire-tytön soitella opettajaksi valmistuvalle kertojalle keskellä yötä puhelinkopista pitkiä puheluita. Sumire opettaa öisin ja päivisin puhumalla jo yksinäisyyteensä tottuneelle kertojalle, kuinka toisen ajatukset ja keskustelut auttavat löytämään jotain omasta itsestä.

Kun keskustelin hänen kanssaan tai luin hänen tekstejään, ajatusmaailmani laajeni hiljalleen ja näin asioita, joita en ollut koskaan aikaisemmin tajunnut. Mitenkään erityisesti yrittämättä meistä tuli läheisiä

Kertoja rakastuu Sumireen, mutta läheisyydestä huolimatta Sumire rakastuu toiseen, vanhempaan Miu-nimiseen naiseen. Tämän hän kertoo avoimesti ja toinen hyväksyy sen, että he kiertävät eri avaruusradoilla... Miu palkkaa avukseen Sumiren ja naiset lähtevät Eurooppaan työmatkasta lomailuksi muuttuvalle matkalle. Enempää en aio juonesta paljastaa, vaikka se ei olekaan pääasia kirjassa. Kirjan sivuilta välittyy lämmin ymmärrys elämän monimutkaista kulkua ja erilaisia ihmisiä kohtaan. Ja kuinka upeasti tämä kaikki onkaan kuvattu - keveästi, alleviivaamatta... Niin - ne sanat loppuvat minulta. Onneksi eivät kuitenkaan tältä Japanin tunnetuimmalta nykykirjailijalta. Onhan tänä vuonna suomeksi ilmestynyt 1Q84 melkoinen järkäle: 782 sivua. Epäilen, että siihen on tuhlattu liikaa sanoja, kun Sputnikin 252 sivulla sanotaan jo niin paljon...Luultavasti epäilen turhaan. Mainio kirjailija!

Irene Némirovsky: Veren polte 2008

Vanha mies palaa kotiseudulleen. Hän tuntee elämänsä olevan jo ohi ja keskittyy arjen hetkiin ja nautintoihin. Hän katselee nuoria kuin jotain vierasta heimoa. Nämä rakastuvat ja kuuntelevat sydämensä ääntä järjen äänen jälkeen, antautuvat intohimolle ja tunteille ja katuvat ja häpeävät- aivan kuten sukupolvet ennen heitä. Kaikki tapahtuu ranskalaisessa maalaismaisemassa 1900-luvun alkupuolella.

Kirja on hyvin kirjoitettu ja vanhan miehen näkökulma tekee kertomuksen kiinnostavaksi. Jotenkin kalpeaksi tämä kuitenkin jäi, kun vertaan edellisiin, väkevämpiin lukukokemuksiini. Ehkäpä Eurooppa on liian tuttua tai Ranska liian hienoa ja vierasta minulle. Kun kielitaito on Edith Piafin laulujen ärrän sorautuksen tasolla, ei kai voi olettaa enempää.

Némirovskyn kirjallinen ura oli ylistetty, mutta päättyi liian aikaisin Auschwitzin keskitysleirissä. Hänen keskeneräiseksi jäänyt teoksensa Ranskalainen sarja kosketti aikoinaan lujemmin - ehkäpä juuri siksi, että sen lopussa oli merkintöjä pidättämisestä ja tieto kirjailijan kohtalosta. Tämä kirja oli helppo lukea, mutta kepeä anniltaan.

Adichie Chimamanda Ngozi: Huominen on liian kaukana, 2011

Kirjallisella maailmanvaellusreissullani olen Afrikassa. Mielelläni olen viipynyt siellä tämän kirjan novellien parissa. Välillä tosin poikkean Amerikan mantereella päähenkilöiden mukana. Kielivaikeuksia on hieman käännöksenkin parissa, sillä nimissä on aina yksi tavu ja yksi konsonantti enemmän kuin oletan ja ruokalajit ovat  outoja ja pippurisia.

Ruokalajien outous on kuitenkin pientä verrattuna niihin sopeutumiskäytäntöihin, joihin Nigeriasta muutanut pakottautuu yrittäessään hankkia itselleen tai lapsilleen amerikkalaisen tulevaisuuden. Ihonvärin, tapojen, ruokien, historian ja kulttuurin erilaisuus ei kuitenkaan tasoitu, vaan sopeutujista tulee teeskentelijöitä, joista ei pidä kukaan. Kuitenkin, huolimatta valkoisen miehen lähetystyön jyräyksestä, löytyy lapsenlapsesta isoisän henki, joka pakottaa tutkimaan ja tallentamaan nigerialaisen suvun historiaa. Näin käy suosikkinovellissani Härkäpäinen historioitsija, jonka alku on mielestäni kaunis:

Vielä vuosien kuluttua aviomiehensä kuolemasta Nwagmba pani toisinaan silmät kiinni, jotta saattoi elää uudelleen miehensä jokaöiset käynnit majassaan ja niiden jälkeiset aamut, joina hän hyräili, ajatteli miehensä savuista tuoksua ja liikkumatonta painoa - ikiomia salaisuuksiaan - ja tunsi kulkevansa yltä päältä valossa kävellessään joelle.

Pari ensimmäistä novellia luin hieman kakistellen, mutta sitten kertomukset veivät mukanaan. Ne avasivat jälleen aivan uusia maailmoja valkoihoiselle, joka on kuvitellut oman ympäristönsä oikeaksi todellisuudeksi. Nyt jos koskaan on syytä ihmetellä, miksi USA:ssa katupartiossa on oikeus tappaa mustia, aseettomia teinipoikia. Tämä kirja selittää niin tätä ristiriitaa kuin uskonnon ja rahan valtaakin.

Kirjan on kääntänyt Sari Karhulahti englanninkielisestä  alkuteoksesta The Thing Around Your Neck. Suomenkielinen nimi tarkoittaa myrkyllistä käärmettä echi etekaa - kirjan mukaan. Voisiko englanninkielinen nimi merkitä  myös sitä?

Shafak Elif: Kirottu Istanbul

Nyt olen löytänyt uuden, minulle aiemmin tuntemattoman kirjailijan, jonka teoksia aion jatkossakin lukea. Kirjailija kirjoittaa sekä englanniksi että turkiksi ja Kirotun Istanbulin on Maria Erämaja suomentanut englanninkielisestä laitoksesta. Kirja on sekä koukuttava että mielestäni myös helppolukuinen, vaikkakin armenialaisen ja turkkilaisen sukujen historiat sisältävät melkoisen määrän oudosti kalskahtavia nimiä. Sukutarina tämä on ja tarina ulottuu 1900-luvun alkupuolelta nykyaikaan. Kronologisesti kerronta ei etene ja välillä Istanbulista siirrytään seurailemaan armenialaista sukua Arizonaan. Taitavasti juonen säikeet solmitaan yhteen eikä pätkittäin lukevakaan putoa matkasta. Jokainen luku on saanut nimensä ruoka-aineesta tai -lajista, jota kyseisessä luvussa käsitellään. Armenialaisen ja turkkilaisen keittiön tuotteet ovat toistensa kaltaisia ja molemmissa kulttuureissa yhdessä syömisellä on keskeinen sija - ainakin tästä kirjasta päätellen.

Kirja alkaa siitä, kun nuorin ja kaunein Kazancin tyttäristä hakee aborttia, joka ei kuitenkaan onnistu. Maailmaan syntyy Asya, joka kasvaa tätiensä ja isoäitinsä hoivissa. Perheen ainoa poika, hemmoteltu ja sulkeutunut Mustafa, on lähtenyt Amerikkaan välttääkseen suvun miespuolisia jäseniä vainoavan kirouksen kuolla nuorena. Sulkeutunut Mustafa tapaa Rosen, joka haluaa kostaa miehensä armenialaiselle suvulle (mitä? ohjeistusta ja opastusta kenties?) ja mennä naimisiin turkkilaisen Mustafan kanssa. Mustafasta tulee Rosen pienen tyttären, Armanoushin isäpuoli. Kun tämä amerikkalaistyttö lähtee opiskelijana Istanbuliin, kehkeytyy Armanoushin ja Asyan tapaamisesta loppua kohden kiihtyvä tarina, jossa sukujen salaisuudet paljastuvat.

Olen huonosti tutustunut kirjoihin, jotka kertovat minulle vieraista kulttuureista. Tämä kirja houkuttaa jatkamaan perehtymistä ja suomennoksiakin kirjailijan muista teoksista tuntuu riittävän.

César Aira: Aaveet/Kirjailijakokous

Suurin toivein tartuin kehutun Airan tekstiin. Kuten kirjailija itse on sanonut, kirjojen kautta voi nähdä ja kokea mitä vain. Kun vielä kustantajana on Siltala, olin varma, että lukunautinto on taattu. Ei se nyt ihan niin mennyt. Epätoivoisesti paarustin sivulta toiselle tajuamatta puoliakaan kaikista metafyysisistä tai dadaistisista pohdiskeluista. Mutta kun pääsin loppuun, näin taakse päin tiiraillen, että kannatti sittenkin nallepuhaivoisenkin tehdä tämä kirjallinen retki. Chileläisen perheen uudenvuoden viettoon keskeneräisessä rakennuksessa osallistuvat aaveet ja kirjailijakokous muuttuu hullun tiedemiehen koelaboratorioksi.  Olisiko Airan nerous juuri siinä, että lukija väkisinkin joutuu pohtimaan, josko toinen eksistenssin taso olisi sittenkin olemassa.