Amin Maalouf: Leo Afrikkalainen

Amin Maalouf on niin kulturelli persoona, että on kirjoittanut jopa libretot moneen Kaija Saariahon oopperaan. Kun sitten luin Kodin Kuvalehden suosituksen Leo Afrikkalaisesta, jonka otsikkona oli Älykkönä kahvilassa, olin tasan tarkkaan varma, että tätähän ei ole tarkoitettu meikäläiselle. Eli sehän oli pakko lukea. Eikä sitten ollutkaan yhtään pakko, vaan tuittupäisestä päätöksestä sukeutui mitä upein lukukokemus. Leo Afrikkalainen oli historiallinen henkilö, joka eli 1400 ja 1500-lukujen taitteessa. Hän oli renesanssioppinut muslimi, diplomaatti ja Afrikan kuvaaja, jonka tarinan Maalouf kertoo hengästyttävänä matkana Espanjasta Afrikkaan ja lopulta Rooman pyhään kaupunkiin paavi Leo X:n ottopojaksi. Jösses! "Viisauteni eli Roomassa, kiihkoni Kairossa, pelkoni Fesissä, ja Granadassa elää yhä vielä minun viattomuuteni". Päähenkilö elää murroksen maailmassa, jatkuvien sotien ja juonittelujen keskellä, jossa eri uskontokuntien edustajat mittelevät paremmuuttaan. Eivätkä suinkaan hengen asein, vaan keihäin ja tykein. Leo kertoo tarinansa pojalleen jota hän varoittaa myötäämästä kenenkään ajatuksia, olipa hän sitten muslimi, juutalainen tai kristitty. Jos ihmiset sitten tuntuvat ahdasmielisiltä, on hyvä muistaa, että Jumalan maailma on avara ja Hänellä on suuret kädet ja suuri sydän. Kirjaa lukiessani tulivat mieleeni niin Waltarin Sinuhe kuin helluntalaiset ystäväni, jotka muistuttivat minua, että kaikki uskovaiset eivät ole kristittyjä. Amen.

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

Aikamme suurimpia tarinankertojia, lupasi tiiliskiven kokoisen teoksen takakansi. Enkä pettynyt; jo kirjan alku imaisi mukaansa: vuonna 1959 Erie-järven rantoja kulkee nuori nainen, Rebecca, tehtaalta kotiin, nopeasti, koska siellä odottaa hänen pieni poikansa. Panamahattuinen mies seuraa häntä. Rebecca puristaa kädessään hädissään löytämäänsä terävää esinettä. Kirja kertoo Rebeccan elämästä, elämästä täynnä ilmitulemisen pelkoa, vääriä nimiä, teeskenneltyjä tunteita, oman perheen kieltämistä. " Elämäni on valetta, huono vitsi!" Rebecca on juutalainen. Hänellä on komea, rikollinen ja väkivaltainen aviomies, jota hän pakenee. KIrjan lopussa Rebekka tapaa ihmisen, serkkunsa, jolle hän uskaltaa vihdoin olla aito Rebecca. Kirjan loppu on tyylikäs, kahden aikuisen naisen kirjeenvaihto, joka antaa lukijan aavistaa, miten Rebeccalle käy. Tarina on fiktiivinen, mutta perustuu osin kirjailijan isoäidin kokemuksiin.
Seija

Asko Sahlberg: He

Kun vihdoin tartuin Asko Sahlbergin teokseen He, tiesin heti, että tällä kaverilla on oma ja vahva kertojan ääni. Toimittaja, kustantaja ja hanslankari, joka lapsesta asti oli ollut tietoinen omasta kutsumuksestaan, elää ja kirjoittaa nyt Göteborgissa suojeltuun lehtoalueeseen rajoittuvan tonttinsa perälle kunnostamassaan pikkumökissä. Ensimmäinen kaunokirjallinen teos, Pimeän ääni, ilmestyi vuonna 2000 ja tällä haavaa viimeisin, He, 2010. Hänen tekstiään on kehuttu milloin sillanpääläisistä adjektiiveistaan, milloin shakespearelaisiin mittoihin yltävästä kuvauksestaan, mutta myös moitittu eettisiä kompia tai pannukakkuja lukijan silmille heitteleväksi mukafilosofiksi. Otapa tuosta nyt sitten selvä! Minähän otin. Ja pidin ottamastani. He on kertomus Suomen sodan jälkeisistä tapahtumista maatalossa, jossa perheen keskeiset jännitteet alkavat vähitelle purkautua. Samalla pulpahtelee pintaan tapahtumia, joista "sillä tavalla täällä aina on asioista puhuttu; sanotaan jotakin, kun tarkoitetaan vallan muuta." Janna Kantola Helsingin Sanomissa tajusi oleellisen piirteen Sahlbergin tavassa työskennellä. - Hän on kirjoittanut pienen taideteoksen, jonka lauseita voi kehystää.

Lukiessa ei voikaan ravata sivulta toiselle kuin kirjan hullu hevonen, vaan on ehdittävä nauttia kertojan tavasta kuvata ihmisiään, joita vastatuuli tuntuu jatkuvasti röpyttävän.

Se oma ääni on muuten mystinen juttu. Kun avasin radion aamuvarhaisella, kuulin luettavan jotain romaania. Pakko olla Elina Hirvosta, ajattelin, ja niinhän se oli. Ja minimittakaavassakin homma pätee. Kaupunginvaltuuston kokousjutustakin tutut väittivät aikoinaan tunnistaneensa tekijän!

Albert Cohen : Rakkaani, valittuni

Mieletön rakkaus ja intohimo, täydellisen rakkauden tavoittelu ja rakkauden vankila! Olin oman kirjakauppamme takahuoneessa taas kerran etsimässä aarteita, lahjakirjoja, ja ko. teos herätti uteliaisuuteni. Kannen salaperäinen nainen ja takakannen teksti toivat mieleeni anna kareninat ja romeot ja juliat. En ollut koskaan kuullut Albert Cohenista, mutta luettuani tätä kirjaa jonkin matkaa tunsin todella löytäneeni aarteen, lukuelämyksen, jota en mistään hinnasta halunnut jättää kokematta. 853 sivua vei minulta viikkoja, mutta halusin lukea hitaasti ja nautiskellen.

Tarina sijoittuu 1930-luvun Geneveen. Kansainliiton korkea virkamies Solal ja epäonnistuneessa avioliitossa elävä kaunotar Ariane kokevat hehkuvan intohimon. Heidän ympärilleen rakentuu vähitellen muuri, ja he päätyvät elämään, jossa ovat vain he kaksi. Mitä tapahtuu suurelle rakkaudelle ja intohimolle, jos eletään vain niiden ehdoilla, jos mitään muuta ei enää ole? Tolstoin Anna Karenina koki saman ulkopuolisuuden. Cohenin kerronta on sekä runollista, aistillista että satiirista. Kirjailija oli juutalainen kuten teoksen Solalkin. Teoksen hän kirjoitti ranskaksi. Joiltakin osin kieli kuulostaa vanhahtavalta; jätin Solalin vanhojen juutalaissetien yksinpuhelut pikaluvun varaan, koska ne pitkästyttivät. Huumoriksi ja satiiriksi tarkoitetut luvut tuntuivat nykylukijasta ajan syömiltä. Siitä syystä en antanut kirjalle viittä tähteä. Mutta kirjan loppu: voisiko sitä enää kauniimmaksi kirjoittaa! Uskon, että muutkin lukijat jäävät sen jälkeen istumaan ja toipumaan hitaasti eteerisestä liikutuksestaan!
Seija Hirvonen

Amin Maalouf: Leo Afrikkalainen

Musiikin harrastajat tuntevat libanonilais-ranskalaisen Amin Maaloufin säveltäjä Kaija Saariahon oopperoiden libristinä, hänhän on kirjoittanut libretot Saariahon oopperoihin Kaukainen rakkaus, Adriana Mater ja Émilie.
Kirjailijana Maalouf on jäänyt meille suomalaisille vieraammaksi, mutta nyt viime vuosina on saatu hyviä käännöksiä Maaloufin teoksista myös suomeksi. Pari vuotta sitten ilmestyi värikylläinen Lähi-idän ja Persian historiaa valottava romaani Samarkand ja tänä vuonna mielenkiintoinen 1400- ja 1500-lukujen taitteeseen sijoittuva Leo Afrikkalainen. Molemmilla teoksilla on vankka todellisuuspohja, ja Maaloufin säihkyvä mielikuvitus saa historian elämään jännittävästi ja mukaansa tempaavasti. Leo Afrikkalaisen esikuva on renessanssiajan arabioppinut Al Hassan Ibn Muhammad Ibn Ahmad Al Wazzan.
Leo Afrikkalainen lähtee liikkeelle 1400-lopun Espanjasta, Granadasta, joka vuosisatoja on ollut arabien, "maurien", asuttama. Kun kristityt v. 1492 valloittavat Granadan, joutuvat arabit pakenemaan Marokkoon. Tässä vaiheessa päähenkilö, lahjakas arabipoika, on vielä nimeltään Hasan. Mutta pojan kasvaessa mieheksi nimi muuttuu moneen kertaan, kuten jo kirjan alku kertoo:
"Minä Hasan, Muhammad vaakamestarin poika, minä Johannes Leo de´ Medici, jonka parturin käsi ympärileikkasi ja paavin käsi kastoi, kuljen nykyisin nimellä Afrikkalainen, mutta en ole sen paremmin Afrikasta, Euroopasta kuin Arabiastakaan. Minua nimitetään myös Granadalaiseksi, Fasiksi ja Zayyatiksi, mutta minulla ei ole kotimaata, ei kotikaupunkia, ei omaa heimoa."
Leo Afrikkalaisen ihmeellinen tarina Fasin sulttaanin lähettiläästä paavi Leo X:n kirjastonhoitajaksi ja neuvonantajaksi on kiinnostanut ja kiehtonut monia tutkijoita ja kirjailijoita. Maalouf on valinnut teoksensa lajiksi lähes veijariseikkailun, mutta tämä lajivalinta ei estä syvällisiä filosofisia ja uskonnollisia pohdintoja, varsinkin kun kuvataan Hasanin ja paavin keskusteluja. Lukija saa paljon mietittävää ja pohdittavaa. Teos on ilmestynyt jo melkein kolmekymmentä vuotta sitten, mutta islamin ja kristityn maailman vuoropuhelu on edelleenkin ajankohtainen.
Leo Afrikkalaista tulee etsimättä mieleen Mika Waltarin samoihin aikoihin, samoille seuduille sijoittuva teos Mikael Hakim. Molempien teosten teemat ovat samoja, uskontojen vuoropuhelu on tärkeässä asemassa, ja molemmat kirjailijat kertovat tarinaa värikkäästi, mukaansa tempaavasti. Molemmat teokset antavat lukijalle seikkailun lisäksi paljon ajateltavaa.
Leo Afrikkalaiselle antaisin viisi tähteä, sillä myös suomennos on erittäin onnistunut.
Eliina

Cecilia Samartin: Nora ja Alicia

Cecilia Samartinin teos Nora ja Alicia alkaa 1950-luvun Kuubasta, ajasta ennen Fidel Castron johtamaa vallankumousta. Erityisen kiinnostavaksi tarinan tekee se, että se perustuu löyhästi tositapahtumiin: Samartin on itse syntynyt Havannassa 1961 ja joutunut muuttamaan Yhdysvaltoihin perheen paetessa Kuuban sotilashallintoa.
Nimihenkilöt Nora ja Alicia ovat samanikäiset serkukset, jotka viettävät huolettoman lapsuuden ja nuoruuden Havannassa varakkaan perheensä ja sukunsa turvallisessa huomassa. Tytöt ovat erittäin läheiset toisilleen ja jakavat kaikki ilot, surut ja salaisuudet. Salaisuuksista vaarallisin on kauniin Alician rakastuminen tummaihoiseen Tonyyn, sillä tätä suhdetta valkoinen, "espanjalainen" suku ei hyväksy.
Tyttöjen ja koko suvun maailma järkkyy, kun Fidel Castron johtama vallankumous mullistaa yhteiskuntarakenteen. Tyttöjen isät, veljekset, suhtautuvat mullistuksiin hyvin eri tavalla; Alician isä nousee vastavallankumoukselliseksi ja haluaa jäädä Kuubaan, Noran isä katsoo parhaimmaksi viedä perheensä turvaan Yhdysvaltoihin.
Pääosa romaanista rakentuu nuoriksi naisiksi varttuvien tyttöjen kirjeenvaihdolle, jossa hyvin käy ilmi Kuuban kaoottinen tilanne ja Yhdysvaltoihin muuttaneiden kuubalaisten suunnaton koti-ikävä. Kuuban oloista lukiessa täytyy kuitenkin muistaa, että Samartin ei varmastikaan pysty olemaan täysin objektiivinen kuvauksessaan. Toisaalta, Alician ja hänen perheensä kokemia kohtaloita Kuubassa varmasti tuolloin oli.
Kirjan loppu kääntyy suorastaan jännitysromaaniksi Noran palatessa Kuubaan auttamaan Aliciaa ja tämän perhettä ja yrittäessä saada serkkunsa sairaalahoitoon Yhdysvaltoihin.
Mielenkiintoinen ja koskettava lukukokemus.
　
Eliina