Vuosiksi tien päälle

Jukka Salminen
 Polkupyörällä maailman ympäri (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2013)

 Matti Rämön pyöräilyseikkailut milloin Aasian maissa, milloin Islannissa ovat tuntuneet urotöiltä niistä lukiessa. Nyt nuori kaveri on pistänyt kerralla pakan sekaisin ja kolunnut viidessä maanosassa kuuden vuoden aikana. Kävi hän toki välillä koti-Suomessa lepäämässä ja parantumassa selkävaivoistaan, mutta pyöräily ja liikkuminen oli hänelle koko elämä noiden vuosien ajan. Eihän tuollaiseen urakkaan ”tavallinen” liikkuja ryhtyisikään, Jukka on kuntoilunsa ja kroppansa tarkkailun kanssa suorastaan fanaattinen, menee äärimmäisyydestä toiseen; ajaa hirvittävän rankkoja jaksoja viikkokausia, saa kroppansa tukkoon ja joutuu lepäämään pitkiä aikoja. Kait se on hänen juttunsa, joku toinen ajaisi lyhyempiä päivämatkoja ja pitäisi säännöllisiä lepopäiviä. Mutta pitemmät oleskelut milloin missäkin kylässä ovat myös henkisesti tärkeitä, silloin hän tutustuu paremmin ihmisiin ja saa koottua ajatuksiaan. Kokemuksista kirjoittamisen on täytynyt olla iso urakka jo matkan varrella, sillä kirja on täynnä tarkkoja kuvauksia monen vuoden ajalta. Niitä ei voisi kirjaksi muokata ilman hyviä muistiinpanoja. Toki hän kirjoitti matkan aikana nettiinkin, mutta ne sivut ovat joko poistettu tai ovat aika hajanaisia.

 Kirjan kuvitusta on netissä sekä haukuttu että kehuttu, minusta ne ovat ihan kelvollisia. Salminen kirjoittaa paljon fyysisen kuntonsa muutoksista, jotka vähän kyllästyttävät, samoin yritykset filosofointiin tuntuvat vähän väkinäisiltä. Mutta kuvaukset kylistä ja ihmisten elämästä, paikallisten asukkaiden kohtaamisista ovat kivoja lukea. Välillä ahdistavaakin: kummallista on esimerkiksi tapa kivittää ohi ajavaa pyöräilijää, jollaista tapahtui niin Aasiassa kuin Afrikassakin ja yllätys, yllätys kerran jopa Amerikassa. Ystävällisyyttä ja avuliaisuutta löytyi kaikkialla, toki myös outoja hiippareita ja epärehellisyyttä. Kirja on aika järkäle, 367 sivua, mutta voihan lukea vain itseään kiinnostavat osat, eri maanosat ovat omissa luvuissaan.

Mooses Mentula: Musta timantti

Mentula, Mooses
Musta timantti - novelleja
WSOY 2011
163 sivua
Vastaa sie etelänmies kuule yhteen kysymykseen. Jos mies on yksin metsässä eikä naisia ole lähimailla, niin onko se silti joka asiassa väärässä? 

En muista enää, kuulinko nämä Mentulan kirjasta peräisin olevat lauseet radiosta vai luinko kirja-arvion. Lauseet riittivät vakuuttamaan ja etsin käsiini kirjailijan teoksen. Tästä novellikokoelmassa nuo lauseet eivät olleet, mutta Mentulan toinen kirja : Isän kanssa kahden alkaa noin.

Viihdyin oikein hyvin näiden novellien parissa. Oli alakuloa ja huumoria, lämmintä mieltä ja ymmärrystä - kaikkea sopivassa suhteessa. Pidin kirjailijan tavasta kuvata. Keskiössä on suomalainen, vähän jörö mies, hänen naisensa ja parisuhde. Novelleissa sivutaan lapsettomuutta, avioeroa, ei-toivotun lapsen saamista, uskottomuutta, sekä paljastumisen pelon kautta että lapsen näkökulmasta. Niminovellissa tärkeä kivilöydös ja sen avulla rikastuminen jäävät toissijaiseksi, kun Sami joutuu näkemään aikuisten maailman petollisuuden. Thaimaalaisten marjanpoimijoiden ankea todellisuus kerrotaan huumorin maustein novellissa Eksoottinen kosketus.

Kun mies sitten vielä puhuu   variksen pojan katseesta naisen silmissä , olen vakuuttunut, että sanankäyttö on hallussa laidasta laitaan ja kannattaa lukea vielä se toinenkin kirja.

Ernest Cline: Ready Player One

Tulipa taas käytyä mukavuusalueensa äärirajoilla. Clinen Ready Player One on takuuvarma nörttikoukutin, mutta minulle siitä tuli pahat fibat. Romaanissa eletään vuotta 2044 ja maailma on kurjistunut siihen pisteeseen, että päähenkilö Wade Wattskin asuu surkeassa pinossa kuten päällekkäin kasattuja hökkeleitä kutsutaan. Sen sijaan, että käärisivät hihansa, ihmiset pakenevat virtuaalimaailmaan. Siellä he jahtaavat seikkailupelissä munaa, joka tulee muuttamaan kaiken taas ah niin hyväksi. Kilpailu ulottuu kuitenkin pelottavalla tavalla myös todellisuuteen. Mutta niin sitä vaan mennään valon nopeudella yli viisisataa sivua 1980-luvun populaarikulttuurin siivittämänä kohti onnellista loppua. Hupsis, eihän minun sitä pitänyt paljastaa. Mutta kun on nyt vähän herpaantunut olo kaiken sen tietokonepelislangisanojen ryöpytyksen jälkeen. Ymmärtääkseni ei olekaan niin nokon nuukaa, miten juoni tässä polveilee. Tärkeintä on testata omaa tietämystään sellaisista tärkeistä asioista kuin Pac-Man-pelistä ja Monty Pythonin vuorosanoista. En olisi niin huolissani kirjan sanomasta, jos voisin olla varma, että se on vain peliä ja utopiaa. Mutta kun tiedän, että Cline osti kirjastaan saamilla ja siitä tehtävän elokuvan sopimustuloilla oitis 1982-mallisen DeLorean-auton ja asennutti siihen muun muassa Ritari Ässän autosta tuttuja lisälaitteita, niin kyllä minua ihan totta mietityttää, että onks tässä kaikessa järkee vai ei.