Ala-Harja Riikka: Maihinnousu

Finlandia-ehdokkaat pyörivät ainakin lukijoiden takaraivossa, sillä tämäkin kirja oli ehdokkaana. Kirja sai julkisuutta jo aiemmin syksyllä. Silloin kiisteltiin siitä, mitä kirjailijalla on oikeus käyttää fiktion pohjana.

Maihinnousun maisema on Normandian rannikko Ranskassa. Päähenkilö Julie elää kriisien keskellä: aviomiehellä on toinen nainen ja 8-vuotias tytär sairastuu leukemiaan. Rankkojen syöpähoitojen aikana on keskityttävä lapsen hyvinvointiin, vaikka  avioliitto natisee ja rikkoutuu. Töitä Normandian maihinnoususta kertovana oppaana Julie jatkaa, minkä ehtii ja pystyy.Kun pahin on ohi, ei kaikki olekaan vielä ohi, vaan elämä jatkuu ja tuo uusia vaikeuksia, ehkä arkisempia, muttei helppoja kuitenkaan.
Lauseet ovat lyhyitä, kieli töksöttelee tuskaisena kuin päähenkilön ajatus ei jaksaisi pitemmälle.  Hyvä näin, mutta melko yllätyksettömäksi ja ohueksi jäi kirjan anti. Tuntui kuin olisin jo lukenut kirjan, kun olin niitä lehtijuttuja silmännyt aiemmin. Ihmetellä täytyy, jos Halonen tämän valitse voittajaksi.

Juha Seppälä: Mr. Smith

Olisin ollutkin hämmästynyt, jos olisin nähnyt Seppälän tönöttämässä kukkapuska sylissään Finlandia-ehdokkaiden julkistamistilaisuudessa. Mies, jonka jo kymmeniä vuosia vanhan kuvan päivittäminen on ollut sitkeässä, ei tunne tarvetta lähteä kaivelemaan napanöyhtäänsä julkisuudessa. Mutta se vimma, jolla hän uusimmassa kirjassaan hyökkää koko nykyistä maailmanmenoa vastaan, saa täyden hyväksyntäni. Ei sen puoleen, etteikö puliveivareita olisi ollut ennenkin, eikä Seppälän Mr. Smith niistä vähäisin. Ei kirjailijan tarvitse analysoida tekstiään, hän vain kirjoittaa, koska se on hänen luontonsa. Hänen sisäinen tekstinkäsittelynsä naputtaa, vaikka hirsipuuhun oltaisiin viemässä.Teksti puhukoon puolestaan, painosmääristä tai kirjailijasta itsestään viis, on Seppälän viesti. Ota tai jätä. Ja minähän otan joka ikinen kerta. Seppälän tylyä tyyliä en voi sanoa rakastavani, mutta koukussa siihen olen. Joku arvostelija sanoikin jotain siihen suuntaan, että Seppälä raahaa ruhjoutuvaa lukijaansa armottomasti tarinansa läpi. Siinä se peijakas on mestari. Hypätkää menoon mukaan, jos arvelelette kuntonne kestävän. Ja se, kenestä tulee Finlandia-voittaja, on yks hailee.

Maarit Verronen: Vanhat kuviot

Maarit Verronen ei ole koskaan noussut mitenkään erityisesti esille. Finlandia-ehdokkaaksi hänen kirjansa on valittu kahdesti ja muitakin palkintoja on ropsahdellut. Arviot ovat kauttaaltaan hyviä, mutta mikään kirja ei ole nostanut suurta hälyä. Laadukasta tekstiä ja mielenkiintoisia aiheita Verrosella kuitenkin piisaa.

Tänä vuonna ilmestynyt novellikokoelma Vanhat kuviot on kiehtova sekoitus tosielämän oloisia kertomuksia ihmisistä, joille elämän varjopuolet ovat tulleet aurinkopuolta tutummiksi. Kirjailija on ilmiselvästi näiden reppanoiden puolella. Outotapaiset ja näköiset ressukat osoittautuvat muita viisaammiksi ja moraalisemmiksi. Verronen osoittaa sen niin vähin elein, että kertomuksista ei tule saarnaa, mutta silti ei jää epäselväksi, kuka on oikeasti  hyvä ja tuoreesti ajatteleva, enemmän ihminen. Näin myös nimikertomuksessa Vanhat kuviot, jossa hyvä saa jonkin verran palkkaa ja ehkä pahakin. Köyhissä oloissa kasvaneen ja lyönteihin tottunut Gary saa kuvausryhmän jäsenistä esiin ominaisuuksia, joita myötätuntoonsa tuudittautuneet kuvaajat eivät uskoneet itsellään edes olevan: alistamista ja julmuutta.

Verrosen kerronta vie usein fantasiaan, mutta näissä tarinoissa pysytään todellisuudessa juuri ja juuri. Tämä rajamaasto mahdollisen ja mahdottoman välillä tekee novelleista kiehtovaa luettavaa. Eikä totisesti tee pahaa sekään, että kirjailijalla on oikeasti sanottavaa.