Maarit Verronen ei ole koskaan noussut mitenkään erityisesti esille. Finlandia-ehdokkaaksi hänen kirjansa on valittu kahdesti ja muitakin palkintoja on ropsahdellut. Arviot ovat kauttaaltaan hyviä, mutta mikään kirja ei ole nostanut suurta hälyä. Laadukasta tekstiä ja mielenkiintoisia aiheita Verrosella kuitenkin piisaa.
Tänä vuonna ilmestynyt novellikokoelma Vanhat kuviot on kiehtova sekoitus tosielämän oloisia kertomuksia ihmisistä, joille elämän varjopuolet ovat tulleet aurinkopuolta tutummiksi. Kirjailija on ilmiselvästi näiden reppanoiden puolella. Outotapaiset ja näköiset ressukat osoittautuvat muita viisaammiksi ja moraalisemmiksi. Verronen osoittaa sen niin vähin elein, että kertomuksista ei tule saarnaa, mutta silti ei jää epäselväksi, kuka on oikeasti hyvä ja tuoreesti ajatteleva, enemmän ihminen. Näin myös nimikertomuksessa Vanhat kuviot, jossa hyvä saa jonkin verran palkkaa ja ehkä pahakin. Köyhissä oloissa kasvaneen ja lyönteihin tottunut Gary saa kuvausryhmän jäsenistä esiin ominaisuuksia, joita myötätuntoonsa tuudittautuneet kuvaajat eivät uskoneet itsellään edes olevan: alistamista ja julmuutta.
Verrosen kerronta vie usein fantasiaan, mutta näissä tarinoissa pysytään todellisuudessa juuri ja juuri. Tämä rajamaasto mahdollisen ja mahdottoman välillä tekee novelleista kiehtovaa luettavaa. Eikä totisesti tee pahaa sekään, että kirjailijalla on oikeasti sanottavaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti