Enright Anne: Unohdettu valssi

Tämä on kirja rakastumisesta ja hullaantumisista, muttei ole kuitenkaan varsinainen rakkausromaani. Minä-kertoja on naimisissa Conorin kanssa, mutta rakastuu vanhempaan Seaniin, jolla on vaimo ja tytär Evie. Juonikuvio jatkuu vielä senkin jälkeen, kun rakkaussuhde paljastuu ja onnellista loppua saa odottaa. Kirjan vahvuutena on rehellisen oloinen kerronta. Sean ei ole mikään filmitähti, eivätkä salaiset tapaamiset aina onnistu. Vaikeinta on kuitenkin lapsi Evie, joka on isänsä silmäterä. Hän on saanut epileptisiä kohtauksia ja on sen vuoksi elänyt hyvin suojeltua elämää. Evie on uuden suhteen kompastuskivi ja koska tarina kerrotaan toisen naisen näkökulmasta, lapselle ei juuri tule myötätuntoa.

Enright kirjoittaa sujuvasti, koreilemattomasti ja hänen tapansa kertoa miellyttää minua. Vaikka kirjan asetelma on hyvin kliseinen, ei kertomus ole pätkääkään sentimentaalinen. Aika hyvä kirja.****

Donoghue, Emma : Huone

Hyvin erikoinen kirja, koska aihe on hyvin poikkeuksellinen. En kerro siitä tahallani enempää, katsokaa netistä jos tahdotte. Mutta alkuihmettelyn jälkeen kirja kyllä vetää mukaansa ja on luettava loppuun; on saatava tietää, miten päähenkilöt selviytyvät. Lopullista selviytymistä emme saa tietää, voimme vain arvailla. Onneksi kirjailija ei väitä tekstiä "tositapahtumiin pohjautuvaksi", ettei tarvitse surra henkilöiden kohtaloa. Tiedämme kyllä, että maailmalla tapahtuu vastaavanlaisia karmeita tapauksia ihan oikeastikin.                                                                                                                                                                                                                 Omituisten tapahtumien seasta nousee kaunis kuvaus äidin ja pienen pojan rajattomasta rakkaudesta toisiinsa. Moniko nuori äiti jaksaa edes tavallisissa oloissa vastata lapsen kysymyksiin yhtä viisaasti? Kirjan kertoja on 5-vuotias poika, mikä antaa hyvin mielenkiintoisen näkökulman asioihin, hetkittäin jopa hauskan.

Barnes Julian: Kuin jokin päättyisi

Kirjan nimi on dramaattinen ja  tarina myös. Sen lisäksi kirja on jännittävä. Kysymys on ihmissuhteista, mutta silti kustantaja puhuu kirjan takakannessa trilleristä. Palkittukin kirja on: Man Booker -palkinnolla Englannissa, kirjailijan kotimaassa.

Mies, Tony, pohtii elämäänsä. Hän on eläkkeellä, tulee hyvin toimeen ja elää yksin. Hänellä on aikuinen tytär ja hän tapailee silloin tällöin entistä vaimoaan. Nämä kaikki ovat sivuasiota, kulissia hänen todelliselle elämälleen. Keskeistä hänen elämässään on ollut nuoruus, johon kuuluvat poikaporukan yhteiset tekemiset lukioaikana 1960-luvulla Kentissä. Kolmen hengen porukkaan on lukioaikana liittynyt Adrian, heitä kaikkia älykkäämpi ja itsenäisempi poika, jonka taustoista kukaan ei tiedä. Opiskeluaikana Tony on aloittanut seurustelusuhteen Veronican kanssa, käynyt jopa esittäytymässä tämän vanhempien luona. Suhde on laantunut hiljalleen ja Tony on kuvannut Veronican vaimolleen outona tapauksena. Tässä on lähtökohta juonelle ja pohdinnoille, jotka panevat ikääntyneen lukijankin miettimään omaa suhdettaan menneisyyteen. Keskeisenä teemana kirjassa on vastuu ja syyllisyys, mutta näihin ei jäädä piehtaroimaan.

Enempää en kirjasta tai juonesta paljasta. Mielestäni kirja on lukemisen arvoinen, hyvin kirjoitettu ja taiten rakennettu. Ei käänteentekevä lukukokemus, mutta ei sitä kannata ohittaakaan.****

Miss Farkku-Suomi

Luin Kauko Röyhkän Miss Farkku-Suomen heti sen ilmestyttyä 2003. Kun näin sen pohjalta syksyllä 2012 tehdyn samannimisen elokuvan, päätin ottaa kirjan uudelleen työn alle eikä se tuottanut pettymystä toisellakaan lukukerralla lähes kymmenen vuotta myöhemmin.

Kirjan päähenkilö Välde haluaa bändin ja hän haluaa rock-tähdeksi ja etenkin hän haluaa Piken, luokan kauneimman tytön.

Tarina sijoittuu 1970-luvun puolivälin Ouluun, jossa kirjoittaja on itsekin viettänyt nuoruutensa. Pikkukaupungin ilmapiiri rasittaa Väldeä, joka Teddy and Tigersin ja muiden muotibändien sijaan kuuntelee David Bowieta ja ihailee Lou Reedin nihilistisiä ja synkkiä rock-lyriikoita. Punk-rock ja sen myötä koko rockmusiikin mullistuminen ei ole vielä tuolloin aivan ehtinyt Oulun korkeudelle, joten Välde on ympäristössään melkoinen kummajainen. Välde kuitenkin halveksii valtavirtaa ja kotikaupunkinsa pientä eliittiä ja haluaakin pysyä marginaalissa ja siten erottua muista.

Kun Pike osallistuu Suosikin Miss Farkku-Suomi kisaan ja voittaa sen, hän muuttuu Välden silmissä vielä kaukaisemmaksi ja tavoittamattomaksi haaveeksi. Hän ei voi kuitenkaan koskaan unohtaa Pikeä ja tekee tästä lauluja. Samaan aikaan hän hankkii kokemuksia muista naisista ja purkaa kaiken tarmonsa bändiin ja musiikin tekoon, joka kuitenkin on lopulta hänen tärkein ja suurin intohimonsa.

Vaikka kirja ja sen tarina on fiktiivinen, uskon, että siinä on paljon yhtymäkohtia kirjoittajan omaan elämään ja kokemuksiin. Myöskään päähenkilön nimi tuskin on sattumaa vaan se viittaa taiteilijan oikeaan nimeen (Jukka-Pekka Välimaa).

Röyhkän kerronta on selkeää ja suoraviivaista ja hän säästää kielellisen osaamisensa musiikkiinsa ja laulujensa hienoihin lyriikoihin. Kirjassa onkin useita sanoituksia, jotka ovat peräisin pari vuotta kirjaa aiemmin ilmestyneeltä erinomaiselta Miss Farkku-Suomi -levyltä. Vaikka kirja, levy ja elokuva ovat kaikki itsenäisiä teoksia, ne tukevat hienosti toisiaan ja niihin kaikkiin kannattaa tutustua. Kirjana ja musiikkina Miss Farkku-Suomi kuuluu Kauko Röyhkän tuotannossa ehdottomasti hänen parhaimpiinsa.

Lundberg Ulla-Lena : Jää

Nuori pappi saapuu Luodolle pienen perheensä kanssa. Perheeseen kuuluu vaimo ja pieni tytär. Venematka saarelle meren keskelle on kestänyt pitkään, mutta vastaanottajat ovat odottaneet yhtä sitkeästi tulijoita kuin matkalaiset perillepääsyä. Väsymys pyyhkiytyy hetkessä papin mielestä, kun hän pääsee perille. Kaikki tuntuu ihastuttavalta: saari, ihmiset siellä, uusi työ. Papin nuori vaimo, Mona, on ilmeisen innostunut hänkin, mutta hänen innostuksensa suuntautuu taloudenhoitoon ja parasta saarelle asettumisessa on pappilan navetta ja kasvimaa. Maanviljelijän tyttärenä Mona panee pappilan viljelykset kukoistamaan ja hankkii karjaa taloudenpidon avuksi. Tarmokkaan vaimonsa rinnalla pappi Petteri vaikuttaa pehmeältä idealistilta, joka uskoo kaikista ihmisistä hyvää ja tarkkailee innolla kaikkea uutta. Ensi-innostukseen tulee pieniä säröjä, kun Mona asettaa oppimansa maanviljelystavat koetukselle ja pappia vastaan tulee saarelaisten jakaantuminen asuinpaikan mukaan eri leireihin. Ihastus ei kuitenkaan haihdu ja Petteri tähtää pastoraalitutkintoonsa mielessään vakituinen paikka syrjäisellä Luodolla.

Kertomus etenee kuulaasti ja kauniisti. Asiat kehittyvät kuin huomaamatta. Tämä pappi ei ole tuomion julistaja, vaan hänen toimintatapansa on lempeä. Hänelle Luoto on raamatullinen maisema. Hän suhtautuu ympäristöönsä ja työhönsä sellaisella intensiteetillä ja valppaudella, että aikaa pienelle, isää ikävöivälle tyttärelle on liian vähän. Tämä koskettaa myös äitiä, joka tuntuu riuskan taloudenhoitonsa ohella tytöstä ankaralta. Postimies edustaa vanhaa pohjoismaista aasa-uskontoa, jossa jumalille uhrataan ja enteet kertovat oikeat toimintatavat. Pappia tämä uskonto ei puhuttele eikä hänen valppautensa ulotu merenkäyntiin.

Huomaan palaavani mielelläni kirjan tapahtumiin ja kertailevani niitä mielessäni. Huolimatta referaatista jää muille lukijoille loppuratkaisun lisäksi paljon kirjasta ammennettavaa: kyläläisten elämä ja henkilökuvat, töiden kuvaus, pastraalitutkinnon suoritus Porvoossa, kahden saaristolaispapin ystävyys...Ulla-Lena Lundberg on osannut kertoa tarinan taiten - onhan hänellä toki pitkä kirjailijan kokemus takanaan. Muistan lukeneeni muitakin hänen kirjojaan. Aiemminkin niitä on ollut palkintoehdokkaiden joukossa. Oli siis nyt jo korkea aika palkita kirjailija ja tämä kirja ansaitsi Finlandia-palkinnon. Pidin kirjasta ja olen kuullut monen muunkin pitävän.

Jouni Hokkanen: Lävistetyt

Alakultturiguru Jouni Hokkanen on kirjoittanut kirjan kehon haltuun ottamisesta. Ei ollut todellakaan mikään unirätti. - Keho kuuluu sielulle, joka asuu sen sisällä. Ei kenellekään muulle, julistaa Fakir Musafar kirjan esipuheessa. Hokkanen puolestaan on sitä mieltä, että  keho on väline ja leikkikalu, jonka avulla on mahdollista löytää uusia ulottuvuuksia ja syvyyttä elämään ja olemiseen. Kuulostaa ihan hienolta. Hokkanen saa pisteitä myös perehtyneisyydestään alaan. Olen kuitenkin syvästi hämmentynyt tavoista, joilla näihin uusiin ulottuvuuksiin kurkotetaan. Hokkaselle osallistuminen samanistiseen suspensiorituaaliin toi hänen tutkimusmatkaansa todellista historian siipien havinaa. Minusta taas tuntuu, että tiedonjanoni alkoi ehtyä siinä vaiheessa, kun luin suspension tarkoittavan toimitusta, jossa osallistuja nostetaan ilmaan roikkumaan kehoon lävistetyistä lihakoukuista. Turha muorin on kakoa. Kysehän on modernista  primitivismistä, joka perustuu luonnonkansojen siirtymäriitteihin. Nykytekniikka luo niin ällistyttäviä mahdollisuuksia alan kehittämiseen, että parasta unohtaa koko juttu. Mutta tulipahan luettua.

William Shakespeare: Pericles

Pericles oli aikoinaan hyvin suosittu näytelmä, joka poistettiin teattereiden ohjelmistoista klassismin tultua muotiin 1600-luvulla. Siitä kun puuttuivat kaikki tärkeät elementit eli eheys, selkeys ja kuulaus. Pahinta oli, että se oli epäsiveellinen. Noinkohan? Sehän on päinvastoin moraalin korkeaveisu, kertomus perheestä, jonka niin kauneus, viisaus kuin oikeamielisyyskin vain vahvistuivat vaikeuksissa. Ja ne porttola-kohtaukset! Viktoriaanisen ajan eliitti taisi elää kuplassa, johon katuojan löyhkä ei päässyt tunkeutumaan. Mutta, mutta… Minäkin tukin nenäni tosiasioilta tarinan taustalla. Nautin vain riemastuttavasta vuoropuhelusta ja realismista, jolla Willie asiaan paneutuu. Pultti, jonka tehtävänä on hankkia taloon tuoretta lihaa, on sitä mieltä, että kun hän on kerran neuvotellut paistin vartaaseen, voisi hän myös veistää siitä palasen. Vaan eihän se käy, koska Pericleen tytär on, kuten jo kuulimme, erittäin kova luu. Näytelmässä on myös onnellinen loppu, siis mitä parhainta lohtuhuttua tänäänkin meille, jotka emme ole yhtä kirkasotsaisia kuin Pericles ja hänen perheensä. Tarinankertoja Gowerin sanoin: …Jos te, kauan jälkeeni syntyneet, älynlahjoin suuremmin hyväksytte runot vanhuksen, hänen riimeillään suotte hetken mieltänne miellyttää, elonliekkini toivoisin syttyvän, iloksenne valoaan levittävän… Mielihyvin, hyvä Gower.