Sven Pahajoki: Dominick Arduin Seikkailijan salaisuus

Muistattekos sen pienen ranskalaisen naisen, joka jostain kumman syystä asettui asumaan Suomen Lappiin. Ja lähti sitten hiihtämään, pyrkimyksenään maailman ensimmäisenä naisena saavuttaa maantieteellinen pohjoisnapa ja yksin. Sitten tuli tieto hänen katoamisestaan.

Toimittaja ja kirjailija Sven Pahajoki oli yhdistyksessä, joka rahoitti viimeisen etsintäpartion. Dominickia ei koskaan löydetty. Tämän jälkeen Pahajoki alkoi selvittää Arduin taustoja, matkusti Etelä-Ranskaan ja kuuli kummia. Moni Arduin kertoma asia oli toisin, äidin veli jopa uskoo, että Dominick elää ja ilmestyy vielä jostain, ehkä Venäjältä.

Pahajoen kirja on täynnä aavistuksia ja arvailuja. Haukkasiko pieni nainen liian ison haaveen, usko ja rahat loppuivat. Vai suunnitteliko hän katoamisen ja kuoleman alusta saakka. Kummallinen juttu joka tapauksessa.
Mutta eikös ne Pahajoen omatkin jutut kuulu tähän samaan kastiin, uskoo ken haluaa. Mutta jos itse uskoo, se on vähän huonompi homma.

Sven Pahajoki sanoo esipuheessaan suopeasti: - Dominick Arduinista ei tullut sankaria, mutta tietyllä tavalla legenda, joka muistetaan vielä pitkään. Meillä jokaisella on myös omat salaisuutemme. Ja jokaisella on oikeus elää oma kertakäyttöinen elämänsä niin kuin sen itse parhaaksi näkee.

Harry Harrison: Ruostumaton teräsrotta

Kun syyskiireet ovat sitä luokkaa, ettei ehdi kirjastoon, eikä edes kaivelemaan omia hyllyjään, saavat tieteiskirjat kelvata uniräteiksi. Harrison suoltaa hilpeää hömppää, jonka kuplivan pinnan alla on vankka yhteiskuntakriittinen pohja. Hän kuoli 87-vuotiaana elokuussa, ja tieto antoi kimmokkeen palata Ruostumaton Teräsrotta-sarjaan. Olivatko ne niin hyviä kuin millaisina muistin niitä aikoja sitten pitäneeni. Eivät ihan. Nyt kiinnosti enemmänkin tekijä, Suomessakin vieraillut ja monissa maissa asunut sekä ilmavoimissa palvellut mies. Aloin ymmärtää teosten armeijakriittisyyttä enkä pähkäillyt enää tarinoiden yleiskieltä esperantoa. Mikäs muu se olisi, kun tekijä oli kansainvälisen esperatoyhdistyksen kunniajäsen ja hallitsi homman. Joku viisas on sanonut, että mitä ikinä kirjailija pystyy luomaan, se saattaa jonain päivänä ollakin faktaa eikä fiktiota. Kuten Harrisonin vuonna 1966 ilmestynyt dystopiakertomus väestöräjähdyksestä todistaa. Rotta on antisosiaalinen lainrikkoja, jonka koko perhe on samaa maata. Jesuiittamaisesti heille tarkoitus pyhittää keinot. Ja tarkoitus, sehän on pelastaa maailma. Jospa sekin fiktio vielä muuttuu faktaksi!

LEIRI 14: PAKO POHJOIS-KOREASTA

Kirja on kaikessa karmeudessaan niin järkyttävä, ettei siitä oikein osaa sanoa mitään. Jos tavallisella pohjois-Korealaisella on elämä lähes helvettiä, niin vankileireillä se on juuri sitä moninkertaisesti. Hyvä kirja, mutta ei herkkähermoisille eikä mielellään illalla viimeksi luettavaksi.


 Esimerkki leirin säännöitä: Älä yritä paeta; joka saadaan kiinni paosta ammutaan heti. Joka varastaa tai kätkee elintarvikkeita, ammutaan heti. Joka kantaa kaunaa vartijaa kohtaan, ammutaan heti.Joka ei pyydä vartijalta lupaa useamman kuin kahden vangin tapaamiseen, ammutaan heti.

Veikka Gustafsson, Eino Leino: Kohti huippua

10. toukokuuta 1993 Veikka Gustafsson nousi ensimmäisenä suomalaisena Mount Everestille - Tsomo-Lungmalle eli Maan jumaläidille, kuten tiibetiläiset alkuasukkaat sitä kutsuvat.

Kirja on kiehtova henkilökuva ja matkakertomus, mutta myös tietoteos vuorikiipeilyyn tarvittavista fysiologisista ja psyykkisistä ominaisuuksista. Vuorilla tehtyjä muistiinpanoja ja saneluita on käytetty pohjana, välillä teksti tuntuu kankealta, mutta kyllähän niissä olosuhteissa ajatus välillä pätkii.

Tämä on kai sitä kotisohvan extremeä lukea armottomasta viimasta ja pakkasesta. Ja siitä, että yhteisellä kiipeilijöiden sopimuksella ystävä jätetään. "Hiljaisessa saatossa kannettiin Steveä parikymmentä metriä alaspäin. Hilattiin ruumis säkkiin. Kiinnitettiin valjaat ja valjaisiin sulkurengas, johon kiinnitettiin köysi. Käveltiin railon reunaan. Laskettiin ruumista alas varovasti, ettei se mätkähtäisi jääseinämiin. Kun viisikymmentä metriä pitkä köysi loppui, ruumis päästettiin irti."

Katja Kettu: Kätilö

Minun arvoasteikollani Katja Ketun Kätilö hivuttautuu pikkuhiljaa Sofi Oksasen Puhdistuksen ohi. Johtuneeko osin tuosta mediamylläkästä, jonka pyörittäminen käy Oksaselta kovin taitavasti. Mutta on siinä muutakin. On Ketun kuvaus Lapin sodasta on sen verran tymäkkää tavaraa. Suomalaisen kätilön ja  SS-upseerin rakkaustarinan "kieli iskee kuin vasara ohimoon", kuten Laura Koljonen sitä kuvasi Suomen Kuvalehdessä. Sen alkuvoimainen vimma tuo mieleen Reidar Särestöniemen ja Rosa Liksomin työt. Kyllä nuo lappilaiset ovat perältäkin maahisten sukua. Koljonen tiivistää oman arvionsa Ketun tyylistä paremmin kuin itse osaisin sen muotoilla eli Kettu näyttää harmittomalta hipiltä, mutta kirjoittaa kuin perkele. Kätilö ei sovi herkkähipiäisille eikä henkisesti yksisilmäisille, sillä kuten Näkkälän Aune kirjassa sanoo, jos kakssattaatuhatta jullia jolkkaa irrallaan ympäri kairaa niin siitä ei kellekään hyvä seuraa. Teuraskarja siinä hupenee ja siveät neidot. Kirjassa fakta ja fiktio sulautuvat saumattomasti toisiinsa, ja voi vain kuvitella, miten paljon taustatyötä teos on vaatinut. Lopputulos on mykistävä. Kun melkein kaikki kauhut on koettu ja roolit riisuttu, hiukset kasvavat, mutta hampaat eivät, kysyy sotaneuroosista kärsivä SS-upseeri Johann Angelhurst Villisilmältään, kätilöltä Jumalan armosta, että "haluaks sie rakastaa tämmöstä miestä?" Ja Villisilmä vastaa, ettei halua, mutta rakastaa. Niin yksinkertaista ja samalla vaikeaa elämä voi olla. Kiitos kirjasta, Katja Kettu.