Suzanne Collins: Nälkäpeli

- Sinä kun luet kaikkea, niin toin sulle nämä, mulla on ne kovakantisina, sanoi lapsenlapsi. "Nämä" olivat pokkareita, Suzanne Collinsin Nälkäpelin kaksi ensimmäistä osaa. Urbaani nuori nainen, jonka äiti oli raahannut viikonlopuksi maalle mummulaan, nappasi tympäännyksissään Hamletin hyllystäni ja häipyi vähin äänin yläkertaan. Vaan kuinkas sitten kävikään. - Saanks mä ottaa tän mukaani, se on vielä vähän kesken, kysyi lähtiessään. Ihanat geenit! Mutta ne Collinsit. Syvästi epäluuloisena tutkin takakansia, joissa Stephen King ylisti kirjojen suurenmoisuutta. Mutta kun näin sain tilaisuuden kurkistaa parikymppisten ajatusmaailmaan, niin olihan siihen tartuttava. Sehän kannatti. Panem, tulevaisuuden maailma, on Collinsilla yhtä lohduton kuin Bradbyryllä ja Orwellilla, mutta kerronnan visuaallisuus ja päähenkilöiden vahva moraali ryyditettynä tunteiden palolla tekivät siitä valmista kamaa myös filmattavaksi. Nälkäpelistä onkin tullut jymymenestys sekä Suomessa että maailmalla. Niin siinä vain kävi, että on pakko saada vielä se trilogian kolmaskin osa hyppysiinsä, niin paljon jäytää epätietoisuus siitä, kumpiko, Peeta vai Gale, on lopulta se oikea Katnissille. Sillä takuulla tulevaisuus on heille ja koko ihmiskunnalle valoisampi kuin siihen asti. Vai onko?

Barbara Demick : Suljettu maa: Elämää Pohjois-Koreassa

Olen aina lukenut lehdistä mielenkiinnolla ne harvat artikkelit, jotka ovat käsitelleet Pohjois-Koreaa eli Korean Tasavaltaa. Maassa vierailijoita vahditaan joka hetki, näytetään vain se, mikä halutaan, kuva maasta on aivan epätodellinen, ihmiset kuin robotteja. Kun lukee tietoja nälänhädästä ja puutteesta, jossa tavalliset kansalaiset elävät, toivoo, että tiedot olisivat liioiteltuja. Mutta, mutta! Demickin kirja valaisee karmivalla tavalla todellisen tilanteen, joka Pohjois-Koreassa vallitsi 1990-luvulla tämän vuosituhannen alkuun. Tilanne ei ilmeisesti ole muuttunut siitä juuri miksikään, vaikka seuraava sukupolvi hirviöitä on astunut vallan kahvaan. On uskomatonta, että tuollainen järjetön, sairas ja julma hallinto voi jatkaa vuodesta toiseen ja vuosikymmenestä toiseen. Järjestelmä on niin rautainen ja kattava, että jokainen yksilö on aivopesty vauvasta alkaen ja pidetään lujassa otteessa pelottelun, nujertamisen ja hirvittävien rangaistusten avulla. Nälänhädän kuvaus etenkin oli karmaisevaa, varsinkin lasten kärsimykset tuntuivat pahalta. Asiat kuvataan kuuden maasta loikanneen henkilön suulla. En epäile kirjoittajan vääristelevän totuutta, mitä hän siitä olisi hyötynyt. Kammottavalta tuntuu kuinka johtajaa pitää palvoa kuin jumalaa, muutenkin termejä on lainattu uskonnoista. Ihmiset on luokiteltu mm syntyperänsä perusteella ja heitä kohdellaan ja rangaistaan sen mukaisesti. Epäpuhdas verenperintö seuraa aina "kolmanteen ja neljänteen polveen" asti... Lukekaa. Olemme todella onnekkaita, kun olemme syntyneet Suomeen.

Karl-Dietrich Bühler: Lumoavat pihat ja puutarhat Suomessa ja Pohjolassa

Oiva-lukukisan innoittamana ja sateen siivittämänä tartuin myös Bühlerin kirjaan. Siitä huolimatta, että oma puutarhani ei juuri nyt varsin lumoakaan. En myöskään siksi, että vaipuisin ekstaasiin Sven-Ingvarin viherveistospuutarhassa lähellä Södra Sanbytä Ruotsissa. Muotoon leikatut puskat ja pensaat ovat yhtä kaukana käsityksestäni sitä mikä tekee hyvää silmälle ja mielelle kuin puutarhatontut. Onneksi tonttuja löysin vain norjalaisen  Gabrielsenin perheen pihapiiristä. Mutta viis siitä, sillä aikamoisen kulttuuripläjäyksen kirja kyllä antoi. Siinä sitä mentiin ristiin rastiin Pohjolaa mainion kuvituksen ja alaan perehtyneen tekstin avittamana Karen Blixenin Rungstedlundista Edvar Griegin Troldhaugeniin ja aina Alvar Aallon Villa Maireaan asti. Sekä moneen muuhun kiehtovaan paikkaan ajatusten lähtiessä vaeltamaan omia polkujaan. Milloinkaan en ole nähnyt niin valtaisia etanoita kuin sillä, joka vei minut vuonna ö Blixenin haudalle. Hartaana siellä seisoin. Sitäkin jäin aprikoimaan, että eivätköhän Karl-Dietrichin geenit periydykin Waldemarilta, sympaattiselta monen alan taitajalta ja esimerkiksi Suuren Askartelukirjan tekijältä. Niin tai näin, hyvin viihdyin K-D:nkin seurassa, vaikka vain kirjallisessa.

Craig Thompson: Habibi

Jos kuulut niihin ihmisiin, jotka ylevästi toteavat, että eivät koskaan lue sarjakuvia, niin olisi ehkä aika päivittää pääkoppasi. Thompsonin Habibi olisi oiva tapa tutustua lajin aivan lumoavaan edustajaan. Kuten oopperoissa, niin sarjakuvissakin on hyviä ja huonoja. Habibi ei ole vain hyvä, se on erinomainen.  Puolitoistakiloinen järkäle on kaunis kuin koru arabiankielisine teksteineen ja kuvituksineen, jotka vievät Tuhannen ja yhden yön maisemiin. Dodolan ja Zamin tarina vie aavikolle hylätystä laivasta sulttaanin hoviin ja lopulta padon yläpuolisille vesille vaikeimman kautta. Kurtisaanin ja eunukin matkassa on turha odottaa tavanomaista rakkaustarinaa ja juuri siksi se onkin niin koskettava. Thompson on sukeltanut syvälle historiaan aina maailman luomiseen asti ja muokannut siitä oman oudon kiehtovan maailmansa, joka pakottaa lukijan palaamaan vielä viimeisenkin sivun jälkeen tarkistamaan Jaakko Hämeen-Anttilan suomentamia koraani-lainauksia. Koko teoksen on suomentanut Ida Takala, jota on työssä tukenut Suomalaisen kirjallisuuden tiedotuskeskus Fili. Like on tehnyt kulttuuriteon julkaistessaan sen. Että semmoinen sarjakuvakirja, joka hyväksi lopuksi muistuttaa meitä,  ettei uskovien motiivi palvella Jumalaa ei ole sen enempää palkinnon toivo kuin rangaistuksen pelko vaan rakkaus.