Suzanne Collins: Nälkäpeli

- Sinä kun luet kaikkea, niin toin sulle nämä, mulla on ne kovakantisina, sanoi lapsenlapsi. "Nämä" olivat pokkareita, Suzanne Collinsin Nälkäpelin kaksi ensimmäistä osaa. Urbaani nuori nainen, jonka äiti oli raahannut viikonlopuksi maalle mummulaan, nappasi tympäännyksissään Hamletin hyllystäni ja häipyi vähin äänin yläkertaan. Vaan kuinkas sitten kävikään. - Saanks mä ottaa tän mukaani, se on vielä vähän kesken, kysyi lähtiessään. Ihanat geenit! Mutta ne Collinsit. Syvästi epäluuloisena tutkin takakansia, joissa Stephen King ylisti kirjojen suurenmoisuutta. Mutta kun näin sain tilaisuuden kurkistaa parikymppisten ajatusmaailmaan, niin olihan siihen tartuttava. Sehän kannatti. Panem, tulevaisuuden maailma, on Collinsilla yhtä lohduton kuin Bradbyryllä ja Orwellilla, mutta kerronnan visuaallisuus ja päähenkilöiden vahva moraali ryyditettynä tunteiden palolla tekivät siitä valmista kamaa myös filmattavaksi. Nälkäpelistä onkin tullut jymymenestys sekä Suomessa että maailmalla. Niin siinä vain kävi, että on pakko saada vielä se trilogian kolmaskin osa hyppysiinsä, niin paljon jäytää epätietoisuus siitä, kumpiko, Peeta vai Gale, on lopulta se oikea Katnissille. Sillä takuulla tulevaisuus on heille ja koko ihmiskunnalle valoisampi kuin siihen asti. Vai onko?