Väisänen, Hannu Taivaanvartijat

Hannu Väisänen osaa kuvata. En juurikaan tunne hänen teoksiaan kuvataiteilijana, mutta kirjat, jotka kertovat Anterosta paljastavat kuvailun lahjan. Antero on kirjailijan alter ego ja hänestä kasvaa taiteilija. Taivaanvartijat on ainakin kolmas tarina sarjassa, joka alkoi Vanikanpaloista ja jatkui Toisilla kengillä. Tässä kirjassa Antero on jo valmis taiteilija, joka pitää näyttelyn Tukholmassa ja tekee kirkkomaalauksia. Seurakuntaneuvostot ovat Anteron uran kompastuskivi, sillä siellä hengellistä valtaa käyttävät eivät hevin luovu perinteestä. Vaikka olen lukenut ja kuullut, miten kirjailija-taiteilija Hannu Väisänen toimi vastaavassa tilanteessa seurakuntaneuvoston edessä, on tilanne Anteron näkökulmasta kuvattuna herkullinen. Hän näkee vaivaisukon näköisiä miehiä, jotka ristivät puiset kouransa - puhumattakaan kutojista ja tuuheatukkaisista insinööreistä. Näissä tilanteissa Antero ymmärtää aina jotaiin itsestään. Kyseessä on siis kasvutarina, tarina jatkuvasta kasvusta itsensä ymmärtämiseen muiden havainnoinnin kautta. Kun päähenkilö vielä pitää syntisestä keltaisesta väristä, olen vakuuttunut kirjailijan laadusta ja osaamisesta.****