tiistai 28. joulukuuta 2010

Pizza di Myllykoski

Don Juho on pizzerian omistaja Kymijoen partaalta. Hän on hullaantunut Mafian toimista, verisistä tarinoista ja elokuvasitaateista. Päähenkilö taas on A, toimittaja Palermosta, joka on saanut italialaiselta järjestöltä ehdotuksen, josta ei voi kieltäytyä.

Jari Järvelä tuo lukijan eteen jälleen kerran jotain sellaista, joka kouluttaa lukijaa ja pitää häntä otteessaan pitkään. Zombien tarina jää elämään, teksiti kummittelee lukijan mielessä ja jälleen kerran Järvelä tekee lähtemättömän vaikutuksen .

Italialainen A on kuitenkin rauhan mies. Hän käy töissä pizzeriassa, hän paistaa kuralätkiä, joita tässä kummallisessa maassa kutsutaan pizzoiksi ja hän tarkkailee suomalaista elämänmenoa huuli pyöreänä. Hänellä on ikävä Italiaan, eikä hän löydä tästä maasta mitään, mikä helpottaisi hänen oloaan.

Hän käy katselemassa suomalaista jalkapalloa lumisateisella kentällä, raportoi peleistä, mutta kukaan ei vastaa hänelle, eikä mitään julkaista. Suomalaiset pelit ovat irrationaalista säheltämistä ja absurdia jalkapallon kioskikirjallisuutta. A tuntee elävänsä Ylämaassa, jossain kummallisessa fantasia-valtiossa, jossa kaikki tapahtuu kuin tarussa sormusten herrasta.

Kirja kehittyy vähitellen Don Juhon kehityskertomukseksi. Järvelä on rakentanut tarinan ja juonen yksityiskohdat aika visuaalisiksi, joten ihmettelen, jos kukaan elokuvaohjaaja ei kiinnostu siitä, kuinka kymenlaaksolainen hulivili yhdentyy Eurooppaan, käyttää hyväkseen vahvuuksiaan ja lopulta pääsee parrasvaloihin suomalaisena selviytyjänä.

Don Juho on mies, joka leikkelee sanomalehdestä korvikerahaa lompakkoon pelkästään siksi, että haluaa nähdä, millaiseksi Alamaan konnilla naama menee, kun keikka kusee. Don Juho on mies, joka luokittelee naiset tarpeen vaatiessa sahatavaran vientiluokituksen mukaan. Hän on mies, joka silmää räpäyttämättä pystyy loihtimaan elokuvan toimintakohtauksen pizzatäytteiden avulla. Don Juho on Honkajoki, Koskelan Jussi ja Raidin komisario Jansson, kaikki samassa persoonassa.

Don Juho elää ehkä elokuvakliseiden värittämässä maailmassa, hän ehkä ei pysty muuttamaan historian pyörää, mutta hänen ystävyytensä ja uteliaisuutensa vie lukijan suomalaisen miehen sisimpään. Kaikkea tätä tarkkaillaan himmentimen kautta.

Kun teksti sitten etenee tarpeeksi pitkälle, Järvelä marssittaa esille tämän Iiriksen, vahvan naisensa, joka elää miesten kummallisessa maailmassa, tarkkailee kaikkea, mutta lopulta ottaa ohjat käsiinsä ja selviytyy kaikesta.
Rööri kiipeili kattojen päällä, Miinalan joella seikkaili toinen vahva nainen ja lähes jokaisessa Järvelän tekstissä miehiä ja heidän tekemisiään ohjaa joku, johon ensin rakastutaan, mutta johonka lopulta on pakko suhtautua myös toisin.

Järvelän kirjallisuudessa on vain yksi pieni vika. Kun se uutuus tänään nyt tuli ahmittua yhdellä kertaa, seuraavaa joutuu odottamaan taas vuoden.

sunnuntai 26. joulukuuta 2010

Max Manner vauhdissa

Tunnustan olevani dekkareiden suurkuluttaja. Ilman "unirättiä" en sänkyyn mene. Mutta, mutta... Max Mannerin uusin 72h oli kyllä niin tujua tavaraa, että en todellakaan usko tarvitsevani enempää tätä lajia. Kyllä kirjoittaminen Mannerilta sujuu, ei siinä mitään, mutta tarvitaanko todella näin paljon väkivaltaa ja kuolemia, jotta romaani "murtautuisi pohjoismaisen trillerigenren kuumimpaan ytimeen"? Kun ruvetaan mässäilemään näillä asioilla, niin vanhan rouvan mielipide on, että joku tolkku hommassa pitäisi olla. Entistä poliisia Annika Malmia tulee surku, jos kohta muutakin porukkaa, jota Manner riepottelee kolmen jäätävän kylmän vuorokauden aikana niin Suomessa, Ruotsissa, Norjassa kuin Venäjälläkin. Mutta jos pitää vauhdista ja vaarallisista tilanteista, niin siitä vaan. Itse taidan ottaa loiventavat Rex Stoutin seurassa.

perjantai 10. joulukuuta 2010

Mikko Rimminen : Nenäpäivä

Onks kaikki okei?
Irma lähtee Helsingistä Keravalle hakemaan ilmaista huonekasvia ilmoituksen perusteella, mutta eksyy väärään rappuun. Kun hän tulee soittaneeksi Jokipaltioiden ovikelloa, tekeytyy hän kulutustottumuksia kyseleväksi tutkijaksi. Seuran kaipuu saa hänet jatkamaan kyselyjä, vaikka asiat sotkeutuvat koko ajan yhä pahemmin. Irman elämää ei helpota poikakaan, joka soittelee, kauppaa autoaan Irman käyttöön, koska hänen on lähdettävä pitemmäsi aikaa matkalle.
Irma on hellyttävän hyväntahtoinen ja kirjailija saa lukijan toivomaan päähenkilölle parempaa kuin näyttää olevan luvassa. Lähes kaikki kirjan henkilöt on kuvattu reppanoiksi, jotka koheltavat yksin tai kaksin, mutta eivät halua pahaa kenellekään - paitsi tietysti Hätilän kamala tytär, jolla onkin tasapaino-ongelmia. Silloin tällöin joku muistaa välittää ja kysyä otsikon kysymyksen.
Rimmisen kieli on nautinnollista. Teksti vilisee uusia, ymmärrettäviä suomen kielen sanoja: rouva huohalsi retkiltään, puhelin inisteli ja ynisteli, aprikooseilin, mielenjuolle.. ja vanhoja sanoja uudesti oivallettuina: huokailla herraparatkoonia. Mielestäni kielenkäyttö on raikasta ja upeaa.
Välillä - kaiken itkettävän sotkeutumisen ja surkeuden keskellä on pakko nauraa ääneen eli huumoria, lämmintä ilottelua löytyy.
Vaikka pidin todella paljon Pulkkisen Finlandia-ehdokaskirjasta, ansaitsi tämä kyllä voiton.