lauantai 18. syyskuuta 2010

Juha Siro : Marilynin hiuspinni

Mies ja vaimo elävät melko tavallista elämää: matkustavat, keskustelevat, käyvät ravintoloissa syömässä, teatterissa. Mies on vetäytynyt eläkkeelle liike-elämästä ja nainen työskentelee kirjastossa;)
Mies yrittää kirjoittaa isoisänsä tarinaa, mutta kovin hankalasti se käy. Marilyn kiinnostaa myös ja vaimo ruokkii kiinnostusta näyttely- ja luentovihjein. Marilynin ja Norma Jeanin kautta pohditaan identiteettiä: onko meillä oma minä vai muiden mielikuva meistä? Oliko Marilynillä? Kenen elämää oikein elämme?
Kiinnostava kirja, kiinnostavia kysymyksiä, mutta miksi ihmeessä Vaimo ja Mies ja Nainen! Miksei Maija ja Matti ja Liisa. Yleisnimetty päähenkilö on kuin taulu Nimetön 1, Nimetön 2 jne. Onneksi Marilynillä oli kaksi nimeä ja pinni!

maanantai 13. syyskuuta 2010

Kimpassa Gavaldan tapaan

Anna Gavaldan Kimpassa on vahvistanut hänen asemaansa ranskan nykykirjallisuuden kärkinimenä, jonka teosten julkaisuoikeudet on myyty jo kolmeenkymmeneen maahan. Puhutaan jopa gavaldamaniasta, eikä määre aivan ilman katetta ole, sen kertovat jo Ähtärinkin kirjaston varausjonot. Oma apu oli paras, eli lähimmästä kirjahyllystä napattu Kimpassa oli juuri sellainen kuin pelkäsinkin, unta korville ja sitten mukaan erittäin epätavallisen, mutta silti ihan uskottavan kommuunin elämäään. Ei Paulette hullu ole, hänen aikansa vain on kulumassa umpeen. -Kyllähän sitä nyt elää pitää, kannustaa hänen ystävänsä Yvonne. Uskalluksesta on kysymys Pauletten lisäksi muidenkin kommuunin jäsenten eli Frankin, joka tuntuu olevan kiroilevan siilin inkarnaatio samoin kuin Camillen, joka on aivan totaalisesti eksyksissä itsensä kanssa puhumattakaan honkkelista, mutta ah, niin aatelisesta ja estoisesta Phibertistä. Siinäpä soma seurakunta, joka aikansa yrittää selvitä edes joten kuten, mutta lopulta huomaa, että hei, voisihan tämän toisinkin hoitaa. Ja kuten Frank toteaa, ei heillä ole mitään menetettävää, koska heillä ei ole mitään. Silti lukija ahmii jokaisen repliikin naurun ja itkun kupliessa kurkussa ja miettii, että tuon sakin kanssa olisi mukava hengailla. Sitä paitsi Frank vähättelee. Heillä on toisensa, ja se on paljon, paljon enemmän kuin monella muulla. Pliisuako? Ei. Sen oivaltaminen on lopulta tärkeintä koko hommassa. Gavaldan teksti soljuu kepeästi, kipeästi ja kirpeästi, sitä täytyy saada lisää.

torstai 2. syyskuuta 2010

Äidin pikku pyöveli

Claire Castillonin Äidin pikku pyöveli tuijottaa minua pistävin ja tietävin silmin. Ei auta,vaikka litistän sen kansiensa väliin ja tungen pinon alimmaiseksi. Hus, sanon sille, ja se hymyilee "kuin olisi niellaissut puukon". Siinä missä Stephen Kingin laskelmoitu kauhu ainoastaan pitkästyttää, Castillonin henkilöt tulevat iholle ja sen alle alitajunnan mustia pohjamutia pöyhimään. Rakkaus ilmenee lukuisin eri tavoin, eikä se aina ole kaunista, vihjataan jo kirjan esitteessä. Teksti on kuvottavan uskottavaa, aivan varmasti on olemassa noin vinksahtaneita ihmisiä, mutta enhän minä ole koskaan edes ajatellut noin hirveitä tekeväni. Vai olenko sittenkin? Äidin pikku pyöveli on karmeaa luettavaa, mutta jollain kumman tavalla se ei tunnu ahdistavalta, vaan vapauttavalta. Ellei tunne itseään aivan täydelliseksi äidiksi tai tyttäreksi, voi Castillonin tekstistä jopa nauttia. "Hänen tekisi mieli lyödä minut tohjoksi ja samalla häntä kauhistuttaa ajatus siitä, että tappaisi minut." Äitikö niin sanoi vai tytär? Samantekevää. Paras vain tunnustaa tosiasiat eli ihan aikuisten oikeesti kaikkea sitä sattuu. Ja sehän sattuu.