Jukkala Eerik: Pitkä matka Pohjanmaalle

Kustannushd on julkaissut hiljan Jorma Eerik Jukkalan esikoiskirjan, joka kertoo eläkkeellä olevasta pikän uran tehneestä matematiikanopettajasta. Jos tähän mennessä ähtäriläiset lukijat luulevat olevansa hyvin perillä kirjan tapahtumista, tästä eteenpäin he eivät sitten olekaan. Tekijäkin on toiminut mataematiikanopettajana paikkakunnalla, kyllä. Lisäksi hän on tunnettu myös kunnallispolitiikassa ja pesäpalloharrastuksesta.

Pesäpallo on vahvasti läsnä myös kirjassa, mutta sitä pelataan vuosina 1963-1964. Pelaajana on 18-vuotias abiturientti Pertti Luhta, joka muistaa tulevaisuutensa opettajanuran jälkeen, mutta paljon huonommin lähimenneisyytensä kesää viettävänä maalaistalon poikana. Omaan entiseen perheeseen aikamatka Pertti Luhdan vie, mutta jotkut asiat eivät täsmää: TV:n merkki, veljen hiusten väri - omat tekemisetkin tuntuvat oudoilta. Kaikkein oudointa on kuitenkin nuori tyttö, Helena, joka tyystin puuttuu Pertin luokkakuvasta, vaikka on Helenan lähes samanlaisessa luokkakuvassa. Helena ja Pertti tapaavat, keskustelevat ja tuntuu jo siltä kuin jotain olisi tapahtumassa, mutta vanhemmat eivät ole siitä innostuneita. Miksi? Tämä on yksi romaanin jännitteistä, aikamatkan, tulevan "ennustamisen" ja muiden ihmissuhdekuvioiden lisäksi.

Taitavasti Jukkala hallitsee eri aikakausien yhteensovittamisen ja kuvaa sotkeutumatta sekä ikääntyneen Pertti Luhdan, että abiturientti Pertin maailmaa ja ajatuksia. Entisyyteen kuulumattomat elementit tuovat kerrontaan sopivasti rosoa. 1960-luvun tapahtumat tulevat taas lähelle heitä, jotka ovat tuon ajan itse eläneet. Varoitus: kirja koukuttaa! Lukemiselle on varattava aikaa, sillä keskeyttäminen voi olla työlästä.

Vigan Delphine de: No ja minä

13-vuotias Lou Bertignac on siirretty suoraan lukioon, koska hän on poikkeuksellisen lahjakas. Hän ei ole kuitenkaan kyvykäs solmimaan sosiaalisia suhteita uudessa luokassa, jossa erilaisuus korostuu. Hän tarkkailee muita luokassa ja Pariisin kaduilla, tutkailee käyttäytymistä ymmärrystä etsiessään. Hänen ainoaksi ymmärtäjäkseen ja kaverikseen tulee vähitellen uuden luokan hunsvotti, komea Lucas. Pojan vanhemmat ovat eronneet ja elävät molemmat tahoillaan omaa elämäänsä huolehtien aikuistuvasta pojastaan vain taloudellisesti. Särötön ei ole Lounkaan perheen elämä: vauvana kuollut pikkusisko on suistanut äidin vakavaan masennukseen ja isä yrittää kantaa vastuuta kaikkien edestä.

Nämä vaikeudet pienenvät, kun Lou tapaa kadulla elävän Non. Tämä nuori nainen ei tiedä seuraavan yön makuusijaansa. Hän raahaa koko omaisuuttaan matkalaukussa mukanaan. Lou haastattelee Nota esitelmäänsä varten ja samalla hänessä herää halu auttaa.

Koiran voi ottaa kotiin, asunnotonta ihmistä ei. Minä ajattelin, että jos jokainen ottaisi kotiin yhden kodittoman, jos jokainen päättäisi huolehtia yhdestä ihmisestä, yhdestä ainoasta, päättäisi auttaa häntä, olla hänen kanssaan, ehkä kadulla olisi vähemmän asunnottomia.(Lainaus)

Tämä idealistinen, lämminhenkinen kirja imaisi minut mukaansa. Minä-kertoja Lou havannoi maailmaa tuorein silmin, ei mielistele, vaan yrittää niin koulussa kuin kotona. Tässä kertomuksessa ei ole nimeksikään pahiksia, mutta silti maailma saa sävyjä. Kirjaa suositellaan nuorille aikuisille, mutta hyvää se tekee vähän vanhemmillekin. Se rakentaa uskoa ihmisyyteen.

Jalonen Olli: Poikakirja

Opettaja opettaa, että mies on selkärankainen eikä lapamato. Elefantin hän ajaa luokasta ulos eikä lihava poika säästy luokkatoverien pilkalta eikä kiusanteolta. Opettajan mieleen ovat jääneet sodan kauhistukset ja hän vaatii alakoulussa sotilaallista kuria oppilailtaan. Kirjan kuvaama koulumaailma 1960-luvulla on nykyistä  paljon rankempi. Tai erilainen...
Näin minä opin että elämää tämä vain on eikä riisiryynipuuroa.(Lainaus kirjasta)
Elämä minäkertojan perheessä on lämminhenkistä. Vanhemmat rakastavat lapsiaan ja sisarukset toisiaan. Isä on mies, joka tekee mitä tahtoo kun muut tekevät mitä osaavat. Aikuisten juhlahetket ja lauantainvietto näyttävät lapsen näkökulmasta hupaisilta. Kirjassa kuvataan myös vastoinkäymisiä: sisaren ei-toivottua raskautta, epäonnistumista oikeinkirjoituskilpailuissa ja Pientä, joka ei kehity normaalisti.
Näin minä opin maailmasta että siinä on asioita joita ei puhuta kenenkään kanssa. (Lainaus)
Tietenkin Jalonen osaa kertoa tarinan, joka perustunee kirjailijan omiin kokemuksiin. Minuun tämä kirja ei jättänyt isoa lukujälkeä. Tuli pikemminkin sellainen olo, että näinhän se meni...
Toisenlaisen jäljen kirja jätti  Pesoseen. Lue tästä.