Ahdistaa, oksettaa ja ruumis tärisee. Luin nimittäin Äsken Olli Jalosen Poikakirjan. Kirja kertoo Pikku - Ollista, joka käy koulua ja elää 1960-luvun alkua.
Asiat ovat minulle hyvin tuttuja. Ollaan kirjailijan kanssa ikätovereita. Olisi ehkä ollut viisasta jättää koko kirja lukematta ja antaa lapsuutensa ahdistusten jäädä sinne edelleen, vain osittain prosessoituneina. Joka tapauksessa, olkaa varovaisia, kun luette tätä kirjaa. Jos olet yli 50 vuotias, tämä kirja kaivaa sisältäsi paljon asioita, jotka eivät helpolla uudelleen piiloon mene. Tämä kirja kaivaa kokonaisen aikakauden esille.
Jos olet nuorempi, saatat vähän kauhistella, saatat tykästyä juoneen, mutta aivan varmasti tykästyt Jalosen kieleen. Nuori poika käy siis koulua. Hän käy sitä kaupungissa, jossa tuoksuu voimakkaasti aserasvalta, sotatraumoilta ja , yllätys, yllätys, jotenkin myös Veijo Mereltä. Perhe Ollin ympärillä ei ole kuitenkaan mitenkään erityisen hajalla. On vain niin paljon kummallisia asioita.
Olli elää nuoruuttaan neljän siskonsa kanssa. Hän rakentaa pala palalta tietojaan ja ymmärrystään ympäröivästä maailmasta. Asiat näyttävät kummallisilta, mutta lopulta aina Olli pystyy tekemään niistä synteesin itselleen. Nuorin sisko on autisti. Sitä sanaa ei vielä sanota, ei ehkä tiedetäkään. Nuorin on Pieni. Se on hänen nimensä. Hän on siinä suhteessakin pienin. Kukaan ei tarvitse nimeä.
Ollin isä on vasemmistolainen, mutta kuitenkin yrittäjä. Äiti käy pätkätöissä. Yhden ihmisen palkalla tullaan toimeen, ainakin suureksi osaksi. Eletään toista aikaa, televisiokin on vasta tuloillaan.
Koulu ahdistaa ja on samalla kummallinen ja arvaamaton. Sellainen se oli 1960- luvun alussa. Kiertelevä sirkus räjäyttää tajunnan, mutta omatekoiset pommit saattavat viedä näönkin. Toiset oppilaat kiusaavat joitakin, mutta se on reilua väkivaltaa. Ahdistavaksi väkivalta tulee vain silloin, kun sitä ryhtyy harrastamaan koulu ja opettaja, väkivallan ammattilainen.
Jalonen kuvaa 60 – luvun erinomaisen hyvin. Täsmällisesti ja oivallisesti. Tunne tuoksut ja tunteet pelkän tekstin välityksellä.
Jalosen kieli on runollista, hengästyttävää ja maalailevaa. Hänen tekstinsä imee mukaansa huomaamatta. Teksti kertoo julman kauniisti rumatkin hetket pienen pojan elämästä. Abortti on hetki elämässä, kuolema vähän pitempi ja luokkatoverin tuhoutuminen korkeintaan kummeksuttava asia. Sodasta oli kulunut tuskin 20 vuotta. Kuolemaa ei vielä ollut tullut ihmisille vieraaksi ja kauhistuttavaksi. Eikä Jalonen sitä sellaiseksi kirjoitakaan.
Pienen pojan elämässä kuolema, kummallisuudet ja kasvaminen ovat asioita, joita miehen on vain kohdattava, opettajan antamin konstein, jos ei sitten muutoin. Pieni poika kokee kauhistuttavaksi elämän, jonka kiemuroihin hän ei tunnu saavat patenttiratkaisuja, vaan jonka kiemurat hänen on itse selvitettävä ja muotoiltava.
Ja hyvin hän muotoilee. Kirjan viimeisillä sivuilla Jalonen muotoilee pojan ajatuksiin juhannusyönä sen kaltaista runollisuutta, kaihoa, kasvamisen tuskaa ja jännittävyyttä, että lukija joutuu kertaamaan viimeiset sivut monta kertaa, tutkimaan lauseenrakennetta ja ajatuksen kulkua.
Jalosen Poikakirja toivon mukaan filmatisoidaan joskus. Ohjaaja joutuu loppukohtauksen kohdalla suoriutumaan uskomattomasta tehtävästä. Niin paljon pitää saada mahtumaan viimeiseen 3 minuuttiin.
Minua vähän kummeksuttaa se asia, miksi tämä kirja ei ole ollut ehdokkaana suuriin kirjapalkintoihin. Minua vähän kummeksuttaa se, että kirjasta ei ole lyöty rumpua enempää.
Jos, ja kun joku innostuu lukemaan, muistakaa varoa , muistakaa säännöstellä, ja muistakaa säästää kirjan viimeiset 50 sivua tilanteeseen, jossa olette omasta mielestänne vahvoilla. Silloin on hyvä kohdata lukukokemusmyrsky. Jalonen tulee vielä sekoittamaan tällä kirjalla monen ihmisen mielen ja muistot pahemman kerran.
Asiat ovat minulle hyvin tuttuja. Ollaan kirjailijan kanssa ikätovereita. Olisi ehkä ollut viisasta jättää koko kirja lukematta ja antaa lapsuutensa ahdistusten jäädä sinne edelleen, vain osittain prosessoituneina. Joka tapauksessa, olkaa varovaisia, kun luette tätä kirjaa. Jos olet yli 50 vuotias, tämä kirja kaivaa sisältäsi paljon asioita, jotka eivät helpolla uudelleen piiloon mene. Tämä kirja kaivaa kokonaisen aikakauden esille.
Jos olet nuorempi, saatat vähän kauhistella, saatat tykästyä juoneen, mutta aivan varmasti tykästyt Jalosen kieleen. Nuori poika käy siis koulua. Hän käy sitä kaupungissa, jossa tuoksuu voimakkaasti aserasvalta, sotatraumoilta ja , yllätys, yllätys, jotenkin myös Veijo Mereltä. Perhe Ollin ympärillä ei ole kuitenkaan mitenkään erityisen hajalla. On vain niin paljon kummallisia asioita.
Olli elää nuoruuttaan neljän siskonsa kanssa. Hän rakentaa pala palalta tietojaan ja ymmärrystään ympäröivästä maailmasta. Asiat näyttävät kummallisilta, mutta lopulta aina Olli pystyy tekemään niistä synteesin itselleen. Nuorin sisko on autisti. Sitä sanaa ei vielä sanota, ei ehkä tiedetäkään. Nuorin on Pieni. Se on hänen nimensä. Hän on siinä suhteessakin pienin. Kukaan ei tarvitse nimeä.
Ollin isä on vasemmistolainen, mutta kuitenkin yrittäjä. Äiti käy pätkätöissä. Yhden ihmisen palkalla tullaan toimeen, ainakin suureksi osaksi. Eletään toista aikaa, televisiokin on vasta tuloillaan.
Koulu ahdistaa ja on samalla kummallinen ja arvaamaton. Sellainen se oli 1960- luvun alussa. Kiertelevä sirkus räjäyttää tajunnan, mutta omatekoiset pommit saattavat viedä näönkin. Toiset oppilaat kiusaavat joitakin, mutta se on reilua väkivaltaa. Ahdistavaksi väkivalta tulee vain silloin, kun sitä ryhtyy harrastamaan koulu ja opettaja, väkivallan ammattilainen.
Jalonen kuvaa 60 – luvun erinomaisen hyvin. Täsmällisesti ja oivallisesti. Tunne tuoksut ja tunteet pelkän tekstin välityksellä.
Jalosen kieli on runollista, hengästyttävää ja maalailevaa. Hänen tekstinsä imee mukaansa huomaamatta. Teksti kertoo julman kauniisti rumatkin hetket pienen pojan elämästä. Abortti on hetki elämässä, kuolema vähän pitempi ja luokkatoverin tuhoutuminen korkeintaan kummeksuttava asia. Sodasta oli kulunut tuskin 20 vuotta. Kuolemaa ei vielä ollut tullut ihmisille vieraaksi ja kauhistuttavaksi. Eikä Jalonen sitä sellaiseksi kirjoitakaan.
Pienen pojan elämässä kuolema, kummallisuudet ja kasvaminen ovat asioita, joita miehen on vain kohdattava, opettajan antamin konstein, jos ei sitten muutoin. Pieni poika kokee kauhistuttavaksi elämän, jonka kiemuroihin hän ei tunnu saavat patenttiratkaisuja, vaan jonka kiemurat hänen on itse selvitettävä ja muotoiltava.
Ja hyvin hän muotoilee. Kirjan viimeisillä sivuilla Jalonen muotoilee pojan ajatuksiin juhannusyönä sen kaltaista runollisuutta, kaihoa, kasvamisen tuskaa ja jännittävyyttä, että lukija joutuu kertaamaan viimeiset sivut monta kertaa, tutkimaan lauseenrakennetta ja ajatuksen kulkua.
Jalosen Poikakirja toivon mukaan filmatisoidaan joskus. Ohjaaja joutuu loppukohtauksen kohdalla suoriutumaan uskomattomasta tehtävästä. Niin paljon pitää saada mahtumaan viimeiseen 3 minuuttiin.
Minua vähän kummeksuttaa se asia, miksi tämä kirja ei ole ollut ehdokkaana suuriin kirjapalkintoihin. Minua vähän kummeksuttaa se, että kirjasta ei ole lyöty rumpua enempää.
Jos, ja kun joku innostuu lukemaan, muistakaa varoa , muistakaa säännöstellä, ja muistakaa säästää kirjan viimeiset 50 sivua tilanteeseen, jossa olette omasta mielestänne vahvoilla. Silloin on hyvä kohdata lukukokemusmyrsky. Jalonen tulee vielä sekoittamaan tällä kirjalla monen ihmisen mielen ja muistot pahemman kerran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti