KUNNIAVÄKIVALTAA JA VÄKIVALTAA
Kirjoittaja kertoo omasta elämästään, joka on ollut niin raskasta, että sanattomaksi vetää. Syntyä tytöksi intialaiseen maalaiskylään on jo sinällään kova kohtalo, tällä tytöllä on lisäksi väkivaltainen isä ja siksi koko perhe on sairas. He asuvat Norjassa, mutta elävät perhe-elämää perinteisin intialaisin säänöin. Mutta niin vain Satwant, myöhemmin Sarita jaksaa irrottautua perheen ja suvun vankilasta ja aloittaa uuden elämän, vapaana kuten hän itse sanoo.
Tiedämme varmaan kaikki jotain kunniaväkivallasta ja intialaisten kulttuurista, jossa poikalasten arvostus on kohtuutonta, tyttöjen kohtelu täysin rikollista. Silti kirjan kuvaus intialaisista tavoista kylmäsi. Tuhatvuotiset epäinhimilliset perinteet jatkuvat edelleen ja tulevat jatkumaan tulevaisuudessakin. Jokainen sukupolvi aivopesee seuraavan ja kierre jatkuu. Se tuntuu pahalta. Siirtolaisina länsimaissa asuvat intialaiset pitävät kiinni vanhoista perinteistä, huolimatta uuden asuinmaan laeista. Ainakin tässä kirjassa ja varmaan aika yleisesti muutoinkin.
Hesarissaa on ollut nyt helmikuun lopussa ja 1.3. kirjoituksia kunniaväkivallasta, otsikoita: Väkivalta on syvällä kulttuurin rakenteissa, Poliisi puuttuu kunniaväkivaltaan ja Miesten kotouttaminen auttaisi kunniaväkivallan kitkemisessä (noinkohan?). Rikosylikomisari Kari Tolvasen mukaan Suomessa ei ole tehty yhtään kunniamurhaa. Vielä. Ruotsissahan tästä on jo kokemuksia.
Kirja on raskas, ei tekstinäkään kovin kaunokirjallista, enemmän raportoivaa. Mutta onhan tämä tärkeä aihe, tämä on tärkeä kirja.
Suomennoksen myyntivoitot menevät Plan-Suomen KOSKA OLEN TYTTÖ-kampanjalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti