Olipa maukas keitos Hannu Väisäsen Apupadassa. Luulin jo tähän ikään ehtineenä päässeeni kateuden synnistä, vaan en. On se niin väärin, että joku on noin monipuolisesti lahjakas, marmatin, mutta... Ellei tuommoisia Väisäsiä olisi, jäisimme paljosta paitsi. Kirja on pieni ja sievä kuin nenänpää ja sisältö niin tömäkkää, että parhaita paloja täytyy sulatella pitkään. Melkein toivoo olevansa lehmä, että pitkään voisi nautiskellen märehtiä totuuksia sellaisia kuin että totuuden kylkiluita sopii venyttää, että se hengittäisi paremmin. Riemastuttava on myös tapa, jolla tämä perin juurin kulttuurin kyllästämä kaveri panee asiat paikalleen. - Miten uskallan ryhtyä erotuomariksi missään hyvän ja huonon maun kysymyksissä? Onhan minullakin ihan kunniapaikalla lasinen bambi, joka määkii Zarah Leanderin äänellä.Siitäs saitte tyylikyylät! Väisänen tarkkailee ranskalaisen pikkukylän elämää lempeän ymmärtäväisesti, mutta myös ilkikurisesti, unohtamatta ottaa välillä kantaa omiin ennakkoluuloihinsa. Kuten silloin, kun pari vuotta vanha läppäri heittää henkensä ja sitä korjaamaan tulee gootti puhkottuine huulineen ja kolisevine helyineen. Ikimuistoinen tapaaminenhan siitä sukeutuu. Kun ihminen suhtautuu elämään avoimin mielin ja hyväksyy erilaisuutemme rikkautena eikä riesana, on hänellä jo selvästi näppituntuma elämän tarkoitukseen. Sekä luja luottamus siihen, että jos eksyy erämaahan hanhenmaksa ainoana eväänään, niin kyllä korppi tuo hänelle leipäpalan, jolle sitä levittää. Nostakaa Apupata pöytään ja nauttikaa.
