Äitinä ja tyttärenä

Anniina Holmbergin Kaiku -kirja on peittelemättömästi omaelämäkerrallinen, mutta tirkistelijät saavat nenilleen. Anniina Holmberg kertoo taiteilijaperheen tyttärenä olemisesta, matkoista, teatterielämyksistä, joita hän on lapsesta saakka kokenut ja myös omasta elämästään aikuisena ja äitinä. Kirjassa ei romantisoida eikä valiteta, syyttelyistä puhumattakaan. Kirjailija toteaa kotinsa olleen erilaisen kuin kaverien kotien. Joka riviltä paistaa kuitenkin rakkaus ja lojaalius omia vanhempia kohtaan - silloinkin kun hän kertoo isänsä alkoholismivuosista. Tämä oli kirjan vahvuus. Mieleen on jäänyt kirjoittajan äidin perustelu, miksi tyttären tulisi viettää kesä etäisten sukulaisten luona maalla: Agraarielämään tutustuminen kuuluu yleissivistykseen.

Tylsän päivän pelastus

Kun on tylsää, eikä mitään tekemistä ja kolmen hengen seurueesta vain yksi täysin lukutaitoinen, on aika avata Thomas Marentin Maailman sademetsät sekä kuunnella cd-levyltä apinoitten karjuntaa ja sateen kohinaa. Sitten ei ole yhtään tylsää, vaan on joko ihanaa tai sitten yäk, mutta tunnin päästä ei kukaan tajua, miten nopsasti hetket kuluivat elämän ainutlaatuista rikkautta kuvin ja äänin aistiessa. Marentin kuudentoista vuoden työ on tuottanut uskomattoman upean teoksen. Miten paljon työtä ja vähältäpiti-tilanteita tuohon ajanjaksoon sisältyy, siitäkin Marent teoksessaan kertoo. Tuliharjakotingan soidintanssia mies kuvasi satoja ruutuja ja sai aikaan kymmenkunta terävää otosta. Jäljitettyään simpansseja neljä päivää hän unohti tarvittavan kahdeksan metrin turvavälin ja silloin nousi hirmuinen meteli. Seisomalla ihan hiljaa katse maahan luotuna Marent vietti elämänsä ehkä pisimmän minuutin, ennen kuin tilanne laukesi. Kun luimme orankien huolehtivan poikasistaan niiden kahdeksan ensimmäistä elinvuotta, vaipui seurueemme miespuolinen jäsen, 7v., syviin aatoksiin. – Ei, ei se minulle kyllä riitä, hän totesi sitten päättäväisesti. Ainoa asia, joka meitä jäi vaivaamaan, oli kuvista puuttuva mittakaava. Kun muutaman sentin mittainen Boophis-lehtisammakko oli kuvattu monikymmenkertaisena, niin olihan se vaikuttava, mutta toisaalta oli huojentavaa ajatella, että ei tuo aplatacris coloratankaan taida ihan oikeasti sentään olla kissan kokoinen, vaikka siltä näytti.

NEKTARIINIA JA JÄLKIMEHUA

Carlos Ruiz Zafon myy nyt hyvin. Ensin ilmestyi Tuulen varjo ja sitten Enkelipeli. Luin molemmat samaan syssyyn, mutta saadakseni mieleni tasapainoon sen 1200-sivuisen urakan jälkeen, etsin hyllystäni William Saroyanin kellastuneen pienen pokkarin, Ihmisiä elämän näyttämöllä, ja heijasin sillä itseni uneen. Pidin Tuulen varjosta, siinä oli kaikki hyvän lukuromaanin osatekijät, jännitystä, rakkautta ja kauhua. Välillä piti poimia tekstistä parhaita paloja ja lukea uudelleen ajatuksen kanssa kuten sivuilta 14, 37, 49, 84, 87, 94, 100, 102, 114, 117 jne. Se oli kirjan ystävälle kuin tonkallinen nektariinia. Mutta se Enkelipeli! Koska jokainen saa olla asiasta kuin asiasta mitä mieltä haluaa, niin minä olen sitä mieltä, että se on mehevästä hedelmämäskistä puristettu jälkimehu, jonka makua oli yritetty parantaa liian isolla lorauksella mystiikkaa. Niin että haluaisiko joku esittää eriävän mielipiteensä, joku niistä tuhansista, jotka rakastavat Zafonia?

Lampén, Erkki : Neljä retkeä läpi Suomen

Tänä vuonna ilmestynyt matkapäiväkirja kertoo neljästä eri matkasta koto-Suomessa. Kulkija on kirjoittamisen ammattilainen, hänen kolumnejaan on voinut lukea Kodin Kuvalehdestä jo vuosien ajan. Kaveri on tosiaan tehnyt 4 eri matkaa läpi Suomen, joista hiihtäen ja meloen tehdyt reissut lienevät aika erikoisia. Kävellen ja pyöräillen kuljettujen matkojen kuvaukset kiinnostivat minua siinä määrin, että seurasin välillä aika nihkeääkin matkantekoa alusta loppuun. Hiihtoon en koske edes virtuaalisesti, eikä melontakaan innostanut.

Kartat tai edes jonkinlainen piirros kuljetusta matkasta olisi ollut paikallaan, kuviakin oli aika niukalti. Kysytte tietty mielessänne, miksi mies teki nämä matkat - ja vielä kummallisempia on tehnyt näiden jälkeen nettisivujen mukaan - ja sitä hän on itsekin kysynyt itseltään. Jossain vaiheessa hän oli vain tuntenut, ettei mikään oikein tuntunut miltään. No, saloilla rahjustaessaan mäkäräiset jaloissa ja paarmapilvi päässä mahtoi jo tuntua joltain.

Miksi ihmiset yleensä lähtevät matkaan? Halutaan pois arjesta ja rutiineista, luultavasti. Matkallaolon ammattilainen Kyllikki Villa on sanonut:
ON MATKUSTETTAVA KAUAS TÄSTÄ KAIKESTA, MATKUSTETTAVA ITSEENSÄ.