Pizza di Myllykoski

Don Juho on pizzerian omistaja Kymijoen partaalta. Hän on hullaantunut Mafian toimista, verisistä tarinoista ja elokuvasitaateista. Päähenkilö taas on A, toimittaja Palermosta, joka on saanut italialaiselta järjestöltä ehdotuksen, josta ei voi kieltäytyä.

Jari Järvelä tuo lukijan eteen jälleen kerran jotain sellaista, joka kouluttaa lukijaa ja pitää häntä otteessaan pitkään. Zombien tarina jää elämään, teksiti kummittelee lukijan mielessä ja jälleen kerran Järvelä tekee lähtemättömän vaikutuksen .

Italialainen A on kuitenkin rauhan mies. Hän käy töissä pizzeriassa, hän paistaa kuralätkiä, joita tässä kummallisessa maassa kutsutaan pizzoiksi ja hän tarkkailee suomalaista elämänmenoa huuli pyöreänä. Hänellä on ikävä Italiaan, eikä hän löydä tästä maasta mitään, mikä helpottaisi hänen oloaan.

Hän käy katselemassa suomalaista jalkapalloa lumisateisella kentällä, raportoi peleistä, mutta kukaan ei vastaa hänelle, eikä mitään julkaista. Suomalaiset pelit ovat irrationaalista säheltämistä ja absurdia jalkapallon kioskikirjallisuutta. A tuntee elävänsä Ylämaassa, jossain kummallisessa fantasia-valtiossa, jossa kaikki tapahtuu kuin tarussa sormusten herrasta.

Kirja kehittyy vähitellen Don Juhon kehityskertomukseksi. Järvelä on rakentanut tarinan ja juonen yksityiskohdat aika visuaalisiksi, joten ihmettelen, jos kukaan elokuvaohjaaja ei kiinnostu siitä, kuinka kymenlaaksolainen hulivili yhdentyy Eurooppaan, käyttää hyväkseen vahvuuksiaan ja lopulta pääsee parrasvaloihin suomalaisena selviytyjänä.

Don Juho on mies, joka leikkelee sanomalehdestä korvikerahaa lompakkoon pelkästään siksi, että haluaa nähdä, millaiseksi Alamaan konnilla naama menee, kun keikka kusee. Don Juho on mies, joka luokittelee naiset tarpeen vaatiessa sahatavaran vientiluokituksen mukaan. Hän on mies, joka silmää räpäyttämättä pystyy loihtimaan elokuvan toimintakohtauksen pizzatäytteiden avulla. Don Juho on Honkajoki, Koskelan Jussi ja Raidin komisario Jansson, kaikki samassa persoonassa.

Don Juho elää ehkä elokuvakliseiden värittämässä maailmassa, hän ehkä ei pysty muuttamaan historian pyörää, mutta hänen ystävyytensä ja uteliaisuutensa vie lukijan suomalaisen miehen sisimpään. Kaikkea tätä tarkkaillaan himmentimen kautta.

Kun teksti sitten etenee tarpeeksi pitkälle, Järvelä marssittaa esille tämän Iiriksen, vahvan naisensa, joka elää miesten kummallisessa maailmassa, tarkkailee kaikkea, mutta lopulta ottaa ohjat käsiinsä ja selviytyy kaikesta.

Rööri kiipeili kattojen päällä, Miinalan joella seikkaili toinen vahva nainen ja lähes jokaisessa Järvelän tekstissä miehiä ja heidän tekemisiään ohjaa joku, johon ensin rakastutaan, mutta johonka lopulta on pakko suhtautua myös toisin.

Järvelän kirjallisuudessa on vain yksi pieni vika. Kun se uutuus tänään nyt tuli ahmittua yhdellä kertaa, seuraavaa joutuu odottamaan taas vuoden.

Max Manner vauhdissa

Tunnustan olevani dekkareiden suurkuluttaja. Ilman "unirättiä" en sänkyyn mene. Mutta, mutta... Max Mannerin uusin 72h oli kyllä niin tujua tavaraa, että en todellakaan usko tarvitsevani enempää tätä lajia. Kyllä kirjoittaminen Mannerilta sujuu, ei siinä mitään, mutta tarvitaanko todella näin paljon väkivaltaa ja kuolemia, jotta romaani "murtautuisi pohjoismaisen trillerigenren kuumimpaan ytimeen"? Kun ruvetaan mässäilemään näillä asioilla, niin vanhan rouvan mielipide on, että joku tolkku hommassa pitäisi olla. Entistä poliisia Annika Malmia tulee surku, jos kohta muutakin porukkaa, jota Manner riepottelee kolmen jäätävän kylmän vuorokauden aikana niin Suomessa, Ruotsissa, Norjassa kuin Venäjälläkin. Mutta jos pitää vauhdista ja vaarallisista tilanteista, niin siitä vaan. Itse taidan ottaa loiventavat Rex Stoutin seurassa.

Mikko Rimminen : Nenäpäivä

Onks kaikki okei?
Irma lähtee Helsingistä Keravalle hakemaan ilmaista huonekasvia ilmoituksen perusteella, mutta eksyy väärään rappuun. Kun hän tulee soittaneeksi Jokipaltioiden ovikelloa, tekeytyy hän kulutustottumuksia kyseleväksi tutkijaksi. Seuran kaipuu saa hänet jatkamaan kyselyjä, vaikka asiat sotkeutuvat koko ajan yhä pahemmin. Irman elämää ei helpota poikakaan, joka soittelee, kauppaa autoaan Irman käyttöön, koska hänen on lähdettävä pitemmäsi aikaa matkalle.
Irma on hellyttävän hyväntahtoinen ja kirjailija saa lukijan toivomaan päähenkilölle parempaa kuin näyttää olevan luvassa. Lähes kaikki kirjan henkilöt on kuvattu reppanoiksi, jotka koheltavat yksin tai kaksin, mutta eivät halua pahaa kenellekään - paitsi tietysti Hätilän kamala tytär, jolla onkin tasapaino-ongelmia. Silloin tällöin joku muistaa välittää ja kysyä otsikon kysymyksen.
Rimmisen kieli on nautinnollista. Teksti vilisee uusia, ymmärrettäviä suomen kielen sanoja: rouva huohalsi retkiltään, puhelin inisteli ja ynisteli, aprikooseilin, mielenjuolle.. ja vanhoja sanoja uudesti oivallettuina: huokailla herraparatkoonia. Mielestäni kielenkäyttö on raikasta ja upeaa.
Välillä - kaiken itkettävän sotkeutumisen ja surkeuden keskellä on pakko nauraa ääneen eli huumoria, lämmintä ilottelua löytyy.
Vaikka pidin todella paljon Pulkkisen Finlandia-ehdokaskirjasta, ansaitsi tämä kyllä voiton.

Doris Lessing: Ihon alla

En olisi arvannut, että yli viisisataa sivua muistelmaa minulle vieraasta lapsuus-nuoruusympäristöstä pitää otteessaan. Niin vain kävi Doris Lessingin Ihon alla : omaelämänkerran ensimmäisen osan kohdalla. Teos kattaa vuodet 1919-1949. Onhan kirjailija toki arvioitu Nobelin arvoiseksi, joten muistelultakin sopii odottaa jotain. Kerronta on värikästä, ympäristö- ja henkilökuvaus vetävää ja osuvaa. Lessing analysoi hienosti esim. vanhempiensa pyrkimyksiä ja kohtaloa. Lukiessani sitä suomeksi englanninkielisessä ympäristössä Afrikassa, sain kirjasta nimiä puille ja eläimille: helmikana, jakaranda... Tylsin osio kirjassa oli nuoruuden järjestöelämän kuvaus, mutta kattoihan poliittinen aktiivivaihe ison osan Lessingin nuoruutta.

Paratiisi ei taida sittenkään olla ihan nurkan takana

Nobelisti Mario Vargas Llosa oli jäädä minulle vähän sellaiseksi hyvää päivää kirvesvartta-kokemukseksi luettuani puoleen väliin Maytan tarinaa. Epäonnisen vallankaappausyrityksen kuvaus, jossa käytäntö ja teoria ottavat yhteen päät kolisten, ei jaksanut pitää vanhan rouvan mielenkiintoa yllä loppuun asti. Mutta kuinkas sitten kävikään Paratiisi on nurkan takana-teoksen kanssa. 550 vimmaisesti suollettua sivua kahdesta ah niin erilaisesta, mutta yhtä kutsumustietoisesta ihmisestä, taidemaalari Paul Gauguinista ja hänen isoäidistään Flora Tristanista oli melkoinen lukukokemus. Pelkään sen panevan etsimään ainakin Gauguinista vielä lisää tietoa, mutta tuskin sentään hätistävän haudalleen. Halu tietää ja kokea enemmän ja syvemmin käy vielä päinsä, jos hauta on Kööpenhaminan liepeillä kuten Karen Blixenin, mutta Tahitille on turhan pitkä ja kuoppainen taival. Mutta että pääsisi pällistelemään Gauguinin tauluja ja lunttaamaan omista muistiinpanoistaan, miten Llosan luovuus läpivalaisee niiden syntyhistoriaa! Olisi se onnea. Paratiisi on nurkan takana on leikki, jota lapset leikkivät eri puolilla maailmaa. Flora ja Paul uskoivat sen olevan heti seuraavan nurkan takana eli sitkun. Eihän homma siten toimi, mutta päämääräänsä pyrkiessään kumpikin eli täydesti ja intohimoisesti niin kauan kuin eli. Flora rakensi työläisten ja naisten paratiisia, Paul etsi barbariaa ilman sosiaalisia tai moraalisia paineita. Llosa kertoo heidän tarinansa sulauttaen faktan ja fiktion niin saumattoman sileästi toisiinsa, että lukijan on turha pohtia, miten kaikki ihan aikuisten oikeasti tapahtui. Uskoisin myös, että Sulamit Hirvaksen suomennos tekee oikeutta espanjankieliselle alkuteokselle.

Riikka Pulkkisen Totta puhuttelee

Hotkin Riikka Pulkkisen toisen romaanin, Totta-teoksen, tuntien niskassani varausjonon painon. Siksi analyysi jääköön. Riittäköön toteamus, että johan on tyttö 30-vuotiaaksi kypsän oloinen. Ja sanantaitajana aivan omannäköinen.

Franny ja Zooey eli apua narsismiin

J.D. Salingerin Franny ja Zooey tuntui ensin vähän, että hei, missäs nyt mennään. Mutta sitten olin älyävinäni, että narsismistahan tässä on kysymys. Siis minä, minä, minä ja toisista viis. Raamattunsa lukeneille ja "hoida leiviskääsi"- opetuksen sisäistäneille tekstissä ei ole mitään uutta, mutta vähänkin narsismiin päin oleville sangen terveellistä luettavaa. Eli jos kerran olet niin tavattoman etevä ja pätevä, että kuvittelet voivasi lakaista tietä edelläsi käyttämäll lähimmäisiäsi varsiluutana, niin tartu välillä Frannyn ja Zooeyn tarinaan. Istu pyrstöllesi ja pidä tuumaustuokio. Ainakin minä olin hetken hiljaa, kun Zooey sai saarnansa loppuun ja kysyi Frannylta, että etkö sinä tiedä, kuka se Lihava Rouva todellisuudessa on? - Kuule Franny. Se on Kristus. Kristus eikä kukaan muu. Varsinainen evankelista tämä Salinger, joka muistetaan parhaiten teoksestaan Sieppari ruispellossa.

Juha Siro : Marilynin hiuspinni

Mies ja vaimo elävät melko tavallista elämää: matkustavat, keskustelevat, käyvät ravintoloissa syömässä, teatterissa. Mies on vetäytynyt eläkkeelle liike-elämästä ja nainen työskentelee kirjastossa;)
Mies yrittää kirjoittaa isoisänsä tarinaa, mutta kovin hankalasti se käy. Marilyn kiinnostaa myös ja vaimo ruokkii kiinnostusta näyttely- ja luentovihjein. Marilynin ja Norma Jeanin kautta pohditaan identiteettiä: onko meillä oma minä vai muiden mielikuva meistä? Oliko Marilynillä? Kenen elämää oikein elämme?
Kiinnostava kirja, kiinnostavia kysymyksiä, mutta miksi ihmeessä Vaimo ja Mies ja Nainen! Miksei Maija ja Matti ja Liisa. Yleisnimetty päähenkilö on kuin taulu Nimetön 1, Nimetön 2 jne. Onneksi Marilynillä oli kaksi nimeä ja pinni!

Kimpassa Gavaldan tapaan

Anna Gavaldan Kimpassa on vahvistanut hänen asemaansa ranskan nykykirjallisuuden kärkinimenä, jonka teosten julkaisuoikeudet on myyty jo kolmeenkymmeneen maahan. Puhutaan jopa gavaldamaniasta, eikä määre aivan ilman katetta ole, sen kertovat jo Ähtärinkin kirjaston varausjonot. Oma apu oli paras, eli lähimmästä kirjahyllystä napattu Kimpassa oli juuri sellainen kuin pelkäsinkin, unta korville ja sitten mukaan erittäin epätavallisen, mutta silti ihan uskottavan kommuunin elämäään. Ei Paulette hullu ole, hänen aikansa vain on kulumassa umpeen. -Kyllähän sitä nyt elää pitää, kannustaa hänen ystävänsä Yvonne. Uskalluksesta on kysymys Pauletten lisäksi muidenkin kommuunin jäsenten eli Frankin, joka tuntuu olevan kiroilevan siilin inkarnaatio samoin kuin Camillen, joka on aivan totaalisesti eksyksissä itsensä kanssa puhumattakaan honkkelista, mutta ah, niin aatelisesta ja estoisesta Phibertistä. Siinäpä soma seurakunta, joka aikansa yrittää selvitä edes joten kuten, mutta lopulta huomaa, että hei, voisihan tämän toisinkin hoitaa. Ja kuten Frank toteaa, ei heillä ole mitään menetettävää, koska heillä ei ole mitään. Silti lukija ahmii jokaisen repliikin naurun ja itkun kupliessa kurkussa ja miettii, että tuon sakin kanssa olisi mukava hengailla. Sitä paitsi Frank vähättelee. Heillä on toisensa, ja se on paljon, paljon enemmän kuin monella muulla. Pliisuako? Ei. Sen oivaltaminen on lopulta tärkeintä koko hommassa. Gavaldan teksti soljuu kepeästi, kipeästi ja kirpeästi, sitä täytyy saada lisää.

Äidin pikku pyöveli

Claire Castillonin Äidin pikku pyöveli tuijottaa minua pistävin ja tietävin silmin. Ei auta,vaikka litistän sen kansiensa väliin ja tungen pinon alimmaiseksi. Hus, sanon sille, ja se hymyilee "kuin olisi niellaissut puukon". Siinä missä Stephen Kingin laskelmoitu kauhu ainoastaan pitkästyttää, Castillonin henkilöt tulevat iholle ja sen alle alitajunnan mustia pohjamutia pöyhimään. Rakkaus ilmenee lukuisin eri tavoin, eikä se aina ole kaunista, vihjataan jo kirjan esitteessä. Teksti on kuvottavan uskottavaa, aivan varmasti on olemassa noin vinksahtaneita ihmisiä, mutta enhän minä ole koskaan edes ajatellut noin hirveitä tekeväni. Vai olenko sittenkin? Äidin pikku pyöveli on karmeaa luettavaa, mutta jollain kumman tavalla se ei tunnu ahdistavalta, vaan vapauttavalta. Ellei tunne itseään aivan täydelliseksi äidiksi tai tyttäreksi, voi Castillonin tekstistä jopa nauttia. "Hänen tekisi mieli lyödä minut tohjoksi ja samalla häntä kauhistuttaa ajatus siitä, että tappaisi minut." Äitikö niin sanoi vai tytär? Samantekevää. Paras vain tunnustaa tosiasiat eli ihan aikuisten oikeesti kaikkea sitä sattuu. Ja sehän sattuu.

Williessä on sitä jotakin

William Shakespearen (1564-1616) tuotanto tunnetaan, mutta miehestä itsestään ei saa tolkkua, ei, vaikka monet ovat yrittäneet. Tai ehkäpä vika onkin siinä, että Willien jälkiä seuranneilla on melkein yhtä vilkas mielikuvitus kuin Hamletin tekijällä. Siis kenellä? So what. Tekstejäkin on ajan myötä käännelty ja väännelty, mutta edelleen niissä on vahvasti sitä jotakin. Viimeksi Willien salaisuutta ja yhtä kadonnutta käsikirjoitusta on jäljittänyt Jennifer Lee Carrell, joka "halusi kirjoittaa vetävän jännärin, joka viihdyttäisi sekä Shakespearen tuntijoita että niitä lukijoita, jotka eivät tunne Shakespearen tuotantoa kovin hyvin". Shakespearen salaisuuden mukana mennään sujuvasti ja vauhdilla maasta toiseen ja fakta ja fiktio ovat taas kerran niin toistensa näköisiä, että pohdiskelut lopullisesta totuudesta voi huoletta unohtaa. Paras vain nauttia hyvästä seurasta siihen päästyään, ja kaivella muistinsa pohjalta kuva toukokuisesta illasta Thamesin rannalla. Oli vuosi 1997 ja seisoin Globe-teatterin rakennustyömaalla aivan autuaana. Kas kun Willie hyppyytti jo silloin minuakin aivan mielensä mukaan. Tuoreesta ikiaikaisesta tammesta, tiilistä, kaisloista ja vuohenkarvoista oli muotoutumassa keski-aikainen teatteri lähes sellaisena kuin se oli ollut Shakespearen aikana. Parin viikon kuluttua näyttämöllä esitettäisiin Richard Oliverin ohjaama Henry V. Ollapa siellä silloin! Carreliakin puistattaa tapa, jolla Shakespearen tekstejä on käsitelty matkan varrella, mutta tuskin hänkään tietää, miten Matti Rossi ja Kalle Holmberg halusivat Suomen Turussa vuonna 1972 tehdä Learista ajassa toimivan ja varsinkin muuttaa sen surkean lopun. Silloin teki mieli kysyä Rossilta kuten Lear narriltaan: - Milloin sinusta on tuollainen laulurastas tullut? Eli ei tunnu missään Carrelin 500 sivua. Lisää tietoa on saatava. Mitä tuumi Den Leightonin romaanihenkilö Bret Rensselaer, ärsyttävä käppyräfriikki, tuijotellessan Thamesia omakotitalonsa ikkunasta? Mikä houkutti Erica Jongia kuvittelemaan itsensä Willien kanssa saman peiton alle? Ei kun hyvää lukusyksyä!

Ihanasti naiivi Naisten etsivätoimisto nro 1

Mma Ramotswe on botswanalainen etsivä, jolla on perinteinen ruumiinrakenne, kosolti tervettä järkeä ja hyvä sydän. Hänen sihteerinsä Mma Makutsi ei liioin yllä missimittoihin, hänellä on liian suuret lasit ja vaikea iho, mutta hän kompensoi nämä puutteet vertaansa vailla olevalla tehokkuudella. Mma Ramotswen mies, autokorjaaamon omistaja J.L.B. Matekoni on puolestaan mitä hyväluontoisin ja ystävällisin mies, joka näkee unia jarruista ja kytkimistä. Mma Ramotswella ja J.L.B. Matekonilla on kaksi ottolasta, Puso, joka on terve vintiö ja Motholeli, moottoreista kiinnostunut vammainen tyttö. Siinä tärkeimmät henkilöt, jotka viihdyttävät lukijaa Naisten etsivätoimisto nro 1:stä kertovissa tarinoissa. Niissä ei ammuta kovilla, litkitä viskiä eikä kaahata kahdella renkaalla, vaan pohditaan elämänmenoa sekä ihmisten ongelmia rooibois-teetä juoden ja ajetaan varovasti pienellä vanhalla autolla. Naiivia, mutta niin sydämeenkäyvää että ihan. Mies jo kymmenosaisen sarjan takana on Alexander MC Call Smith, monipuolinen ja tuottelias oikeustieteen professori. Smith on skotlantilainen, joka on syntynyt ja asunut vuosia Afrikassa ja hänen kuvaamanaan maanosasta tulee oudon kiehtova. Kuva on realistinen, mutta uutisten välittämää tietoa niin paljon monipuolisempi, että se lohduttaa ja antaa toivoa. Sodat ja sorto eivät kai koskaan lopu, mutta niitä ajattelemalla ei itkustakaan tule loppua. Silloin pitää nostaa kunniaan pienet asiat, miettii Mma Ramotswe. Miten toisia saattaa auttaa kykyjensä mukaan, miten omaa elämäänsä saattaa parantaa. Se onnistuu rakkaudella, teellä ja naurulla. Smith on muuten sen näköinen velikulta, että panee miettimään, josko hänenkin on yhtä vaikea luopua rispaantuneista housuistaan kuin J.L.B. Matekonin. Se kun onnistuu vain naisellisella oveluudella.

Katoamispiste

Mieslääkäri tapaa sateisessa Helsingissä kadulla ranskalaisen naisen. Naisen sateenvarjo lähtee liitämään myrskytuulessa ja rusikoituu auton alle keskellä katua. Tarina lähtee liikkeelle ja mieslääkäri joutuu mukaan monitasoiseen kudokseen, jossa totuus ja faktat sekoittuvat fiktioon ja unelmiin sadunhohteisessa ja usvamaisessa kertomuksessa.

Lääketieteen lisenssiaatti Joel Hahtelan on helppo kirjoittaa lääkäri-päähenkilön seikkailusta. Faktat ovat kohdallaan ja tarinan loimena ollut kirjailija Raija Siekkinen todella kuollut ja tästä maailmasta kadonnut.

Ranskalainen nainen johdattaa lääkärin miehensä jäljille ja sen jälkeen kävellään jo Kotkan kaupunkia ristiin ja rastiin, kun etsitään Siekkisen elämälle ja kuolemalle yhteistä nimittäjää. Tarina pitää lukijansa tiiviisti otteessaan. Ristikkäisiä polkuja kävelevät kaiken aikaa ranskalainen nainen ja hänen miehensä. Lääkäri näkee polkujen risteävän, mutta hän ei oikein tiedä, minkä polun hänen tulisi elämässään ja seuraamisessaan valita.

Lukijan on ensiksi päätettävä, tapahtuuko tässä nyt jotain lääkäri Hahtelalle, vai lääkäri Hahtelan kirjoittamalle päähenkilölle, jollekin toiselle lääkärille. Yhdessä on sitten päätettävä se, mitä kirjailija Siekkiselle on tapahtunut ja lopulta, jos voimia riittää, olisi vielä selvitettävä, mikä on se todellinen Katoamispiste, jossa totuus ja unenomainen fiktio lopulta kohtaavat ja toinen katoaan.

Hahtela on kirjoittanut upean kirjan. Lukija joutuu päiviä ja viikkoja lukukokemuksen jälkeenkin miettimään sitä, mikä on totuus ja kuinka se elämässä lopulta muodostuu. Kaikki eivät voi Hahtelan tavoin heittäytyä kirjoittajan keinoin maalaamaan maisemaa eteemme, mutta jokaiselle tarjoutuu mahdollisuus kirjan lukukokemuksen avulla päästä kurkistamaan verhon taakse ja samalla voi saada aavistuksen omaisen hipaisun iholleen kaikesta siitä, mikä lopulta meitä täällä maailmassa johtaa.

Beat (väsynyt, kelkasta pudonnut)

Oma moka, että tipahdin varsinaiseen mutakuoppaan. Luulin Hämyä Tarzanin tekijän varhaisteokseksi, vaikka kyse oli aivan eri Burroughsista. Hiilestyin itselleni sen verran, että päätin siltä istumalta perehtyä lähemmin muidenkin beatnik-kirjailijoiden tuotantoon. Nimet sellaiset kuin Allen Ginsberg, Jack Kerouac ja Charles Bukowski olivat jääneet vieraiksi, vaikka Jean Genet toikin mieleen jonkin ammoisen vähän puistattavan lukukokemuksen. Asiaan oli saatava parannus. Siunattu asia, että Pentti Saarikoskikin koki alkuhuuman mentyä beat-suuntauksen vähemmän arvokkaaksi kirjallisuuden lajiksi. Muuten olisin epäillyt itseäni vieläkin tyhmemmäksi kahlatessani näiden veljien jäljessä henkisestä kuralätäköstä toiseen. Kokemus oli rankka, mutta myös palkitseva. Kuten William Burroughsin alter ego Seward Hall sanoo: - On käytävä helvetissä nähdäkseen taivaan. Vanha rouva tunsi urakan jälkeen itsensä puhistuneeksi sammakoksi, joka kupu täynnä tyytyväisenä sulatteli ties mitä ötököitä. Muista beatnikeista voin vain todeta, että nyt ne on luettu Ginsbergin Huutoa myöten, mutta Bukowskiin saatan vielä palata. Jätkä kun on aivan mielettömän härskinhauska.

Jokainen putoaa joskus

Ralf ja Oystein tekevät matkaa läpi Tukholman pakettiautolla, jonka kyytiin pitäisi mahtua 300 kg magneettia, kaksi tyhjää öljytynnyriä ja ruostunutta rautalankaa. Sitten näyttää siltä, että kyydissä on jo paljon muutakin. Miehet yrittävät ajon aikana ratkoa ristisanatehtävää ja joitakin sanoja löytyykin, mutta Ralfin ja Oysteinin omat elämät tuntuvat aukeavan paljon hitaammin ja vaikeammin.

Matkaa kuitenkin tehdään. On tehtävä nopeasti taideteos romusta, saatava se näyttämään hyvältä ja lopulta osattava itsekin nauttia siitä. Lukijaa kaikki naurattaa.

Robert Åsbacka on kirjoittanut Putoamisia – kirjansa veijaritarinan muotoon, mutta välillä lukijalle tulee kyynel kuitenkin silmään muustakin syystä. Åsbacka on lähtenyt aikoinaan Suomesta Ruotsiin, joten loogista on tietenkin kuljettaa tätäkin tarinaa kohti länttä.

Ralfin isä tarina dominoi tämän ristisanan vaakakertomuksia, mutta on siellä muitakin risteäviä kertomuksia, jotka laittavat Ralfin elämään kilometripylväitä.

Sonjasta olisi voinut tulla Ralfille ristisanan ydinkoodi, joka olisi voinut ratkaista kaiken ja saanut elämän vähän selvemmäksi. Ralf yrittää kuitenkin asiassa epärehellisin keinoin. Ralf kirjoittaa Sonjalle runoja toisten teksteistä, kopioi ratkaisun ongelmaansa ja sitä kautta kylvää tuhon siemenet suhteeseen. Ralf putoaa.

Moni muukin on putoamassa kirjan tarinoissa. Joidenkin kohdalla se on lopullista ja monen kohdalla taas kiipeämisen alkua. Aika ja sen kuluminen on kuitenkin vääjäämätöntä. Kuolema odottaa kärsivällisesti viimeisessä sanaristikon tyhjässä vaakarivissä.

Kannattaa lukea tämä Putoamisia- kirja ennen kuin Åsbackan Urkujentekijää. Silloin ehkä pääsee paremmin mukaan hänen pohdintaansa. Silloin ehkä urut soivat vähän ymmärtäväisemmin ja sävyjä aukeaa enemmän

Hellepäivän pirtelö

Kylläköhän nykyinen tapa hahmottaa maailmaa armaalla äidinkielellämme naurattaa parin sadan vuoden kuluttua lukijaa yhtä makeasti kuin tämän päiväistä notiisit ja reklaamit 1800-luvun sanomalehdistä? Jos on Mia Konulla ollut hauskaa kootessaan teostaan Palvelukseen halutaan yksi raitis imettäjä, niin kyllä oli meilläkin miniän kanssa. 5.4. 1889 päivätyssä ulkomaanuutisessa kerrottiin, "että "mumiosta, mikä äskettäin tuotiin Egyptistä Marseilleen, maksettiin tullimaksuja sen taksan mukaan mikä on säädetty kuiwasta kapakalasta". Eikä se vielä mitään. Tanskassa kuuluu olleen niin "oiwallisia" metsämiehiä, että " he ampuivat yhden pojan ja yhden mullikan, kumpaakaan ei hengenwaarallisesti, sekä tehtailijan koiran etujalat". Emmehän toki itse uutiselle hyrisseet, mutta että vielä "oiwallisia". Vaan mikäpä nauratti 1800-luvun lukijaa? Ihan samat jutut kuin meitäkin, vain vähän eri sanoin kerrottuna. Kuten se, kun nainen oli pudonnut mereen ja "seitsemän herraa kiiruhtiwat pelastamaan onnetointa". Kuusi ui takaisin rantaan, kun näki pelastettavan olevan vanha ja ruma, mutta seitsemäs likinäköisenä toi naisen turvaan. Just joo. Teos on onnen omiaan helteen turvottamalle nupille.

Hamlet, Tanskan prinssi

Nuori prinssi Hamlet palaa kotiinsa opintojensa parista haudatakseen isänsä, Tanskan kuninkaan. Suru on kuitenkin kuninkaanlinnasta kadonnut ja Hamletin äiti on nainut Hamletin isän veljen. Nuorta Hamlettia seikka ottaa kohtuullisen paljon pattiin , sillä poika olisi hallunnut isälleen vähän pitemmän suruajan.

Ministerin Poloniuksen tytär Ofelia on rakastunut Hamletiin ja Hamlet on myös kertonut Ofelialle sitä sun tätä, joten nuorten tulevaisuus tuntuu olevan täynnä odotuksen riemua. Ofelian veli kuitenkin varoittaa siskoaan: tulevana kuninkaana Hamlet on sidottu valtakuntansa kohtaloon, ja siinä asemassa avioliitot sidotaan usein politiikan, ei tunteiden perusteella. Ofeliaan isäkään ei luota prinssin valoihin vaan varoittaa niistä tytärtään. Ofelia taipuu isänsä tahtoon ja lupaa, ettei enää lähde Hamletin kanssa puistonpenkeille haaveilemaan ja auringonlaskuja katselemaan.

Tämän jälkeen tarinan juoni muistuttaa kovan luokan saippuaoopperaa. Näytelmän henkilöt eivät juuri nai toisiaan ristiin, koska kyse on tragediasta. Sitä vastoin he juonittelevat toisiaan vastaan niin taitavasti ja innolla, että itse Dallas- sarjan JR olisi pyhäkoulupoika näiden taitureiden rinnalla.

Nuori prinssi tahtoo kostaa sedälleen isänsä kuoleman, mutta nopeasti Hamlet vajoaa itse yhä syvemmälle juonittelun ja vastajuonittelun suohon. Välillä Hamlet matkii onnistuneesti suomalaisen mielenterveysjärjestelmän avohoitopotilasta ja välillä taas hän itse juonittelee, tekee hämäyksiä ja hämäyksen hämäyksiä.

Hamlet kirjoittaa jopa näytelmään pätkän sisäistekstiä, jota sitten kiertelevät näyttelijät saavat esittää linnan väelle. Kuulijat saavat päätellä, onko pelkkää sattumaa se, että niin elävästi fiktiivinen tarina kertoo totuudesta.

Ofelia ei enää pysy kärryillä siitä, pitääkö hänen rakastaa vai olla rakastamatta. Niinpä hän päätyy joen pohjaan seppele päänsä päällä.

Hamletin isän haamu seikkailee alussa ja lopussa tuoden viestejä kuolleelta, mutta muuten jumalat ja korkeimmat voimat seuraavat tätä ihmispoloisten shakkiottelua sivusta.

Verityöt aloittaa Hamlet. Hän väärentää kirjeen ja laittaa pari miestä kuolemaan. Hän pistää Ofelian isää miekalla läpi verhojen ja lopulta kaikki pistävät jo toisiaan ja myrkyttävät urakalla.

Melkoinen näytelmä, sanoisin. Paavo Cajanderin suomennos on vähän vanhahtavaa, mutta ihan luettavaa kuitenkin. Maailman yksi kuuluisimmista näytelmistä kääntyy oivallisesti ja syvyystasot aukeavat. Lukijalle selviävät monet Hamlet –kliseet, jotka eivät todella kerro itse näytelmästä mitään. Ne kliseet ovat jääneet irrallisina elämään.

Kun Hamlet pitää hautausmaalla klovnin pääkalloa kädessään ja esittää monologiaan, kyse ei suinkaan ole Hamletin kuolinhetkestä, ei edes kovinkaan traagisesta kohtauksesta, paremminkin hauskasta episodista. Samoin kuuluisa lause; ”Ollako vai eikö olla ? ” tapahtuu näytelmän alkupuolella ja liittyy aivan muuhun kuin pääkalloon.

Tanskan maalla on tietysti paljon muutakin mätää, mutta tämäkin lausahdus on irrotettu asiayhteydestään. Maailmalla jylläävät amerikkalaiset sarjakuvasyndikaatit ovat tehneet paljon hallaa vuosikymmeninen aikana Hamletille.

Uusi mainio dekkarituttavuus

Vargas, Fred
Olin hipelöinyt Vargasin dekkareita aiemminkin sillä silmällä, mutta nyt oli aika kypsä. Kyllä kannatti tutustua näihin komisario Adamsberg-juttuihin.Kaksi meni heti kättelyssä ja kolmas lähtee käyntiin tänä iltana kun saan enimmät hiet kuivattua nenältä, että lasit pysyvät paikallaan.
Kun kirjoittaja on Fred-niminen nainen, eläinten luihin erikoistunut arkeologi, harrastaa kurtun soittoa ja kirjoittaa "kieron humoristisesti, täysin omalaatuisesti", - niin olihan hänen kirjoihinsa tutustuminen. Toistaiseksi olen kuljeksinut komisarion myötä Ranskan vuoristossa susien parissa ja Serbian maaseudulla pikkukylässä, joten aihepiiritkin ovat lupaavan erilaisia.
Ps.
Se kolmas Vargas vei aivan uusien kavereiden seuraan, talorähjään Pariisin sivukadulle. Kävin netissä tutustumassa tarkemmin kirjailijan tuotantoon ja minulle kirkastui, että hän on kirjoittanut sarjanpoikaset niin komisario Adamsbergin tutkimuksista kuin aika omalaatuisen kaveriporkan Evankelistojen touhuista. Vielä monta kirjaa lukematta, ihanaa! Heittäydyn naiiviksi ja sanon, että se oli rakkautta ensi sivulta.

Oikeassa hyllyssä

-Onko tämä Mato Valtosen Noh, sano naakka ku nokka katkes varmasti oikeassa hyllyssä, kysyin ihan äimänä. - On se, hymyili kirjastovirkailija. Ja olihan se. Kirjan alaotsikko oli Ihmeelliset seikkailuni uusmediamaailmassa ja sehän kirkasti, mistä oli kysymys. Sleepy Sleepersin ja Leningrad Cowboysin johtohahmona tutuksi tullut stara on ollut niin monen toimen mies, että heikkopäistä hirvittää. Hän on toiminut Harley-Davidson-kauppiaana sekä näytellyt Kaurismäen veljesten elokuvissa ja TV-sarjoissa. Radioäänenä hänet muistetaan radio Cityn Pullakuskit-ohjelmasta. Kirjassaan hän kertoo ajastaan uusmediayritys Wapitissa, joka perustettiin syksyllä 1998 ja haettiin konkurssiin kaksi ja puoli vuotta toimittuaan. Oli melkoinen tarina alun brainstormingeista aina sihen hetkeen, kun viimeinenkin kuorma tyhjiä Coca-Cola-pulloja ja Battery-tölkkejä oli kannettu ulos autiosta toimistosta. Se on kuvaus uusmedian hulluista vuosista, jolloin Matoa vietiin vauhdilla maasta toiseen ja miljoonat vain vilisivät silmissä. Yöunet ja omatkin rahat siinä kävivät vähiin. Mutta toisin kuin monet muut, Mato selvisi siitä hullunmyllystä. Eli kuten hän kirjansa epilogissa sanoo, pää alkaa taas olla tontilla. Selviämisessä auttoi kahden viikon kurssi, joka pätevöitti Linnanmäen vuoristoradan jarrumieheksi. Ihan totta. Ja mikä parasta, Mato kirjoittaa hyvin.

Kuuman auringon alla

Luin viime viikolla Albert Camus´n Sivullinen – romaanin. Pienikokoinen romaani ei tunnu jättävän lukijaa ihan helposti kuitenkaan rauhaan. Aurinko porottaa Ähtärin taivaalla lähes yhtä kuumana kuin Algeriassa. Virkamies ui, juo viiniä, tapailee naisia ja käy saattamassa äitinsä haudan lepoon. Tavallisia asioita. Ja kuitenkin kirja on mitä epätavallisin.

Onnistuin luikertelemaan lukiovuoteni läpi ilman, että olisin tutustunut tähän kummalliseen Sivulliseen. Nyt on sitten tämäkin häpeä ja puute korjattu. No, minä sentään olen tuntenut asiasta häpeää, toisin kuin kirjan päähenkilö, joka eksistentiaalisesti katsoi asioiden sujuvan parhaiten niin kuin ne sujuvat.

Jos olisin lukenut tämän nuoruudessani, olisin kukaties ymmärtänyt joistakin asioita enemmän. Nyt näyttää siltä, että vanhuudessa luettu Sivullisen on ahdistava ja kauhistuttavakin, sillä enää ei ole oikein aikaa ymmärtää mitään tai ketään. Nyt törmää siihen kauhistuttavaan tosiasiaan, että minulla on vahvoja tunteita, ja että olen niiden kanssa operoidessani paljon huonommassa asemassa kuin Sivullinen, joka osasi kaikessa toimia oman järkensä mukaisesti loppuun asti.

Minusta Sivullisen eksistentialismissa on paljon nyky- islamia. Törmäsin eilen Tukholmassa burgha -asuiseen naiseen. Vastaani käveli 27 asteen helteessä kokomustaan pukeutunut nainen lastenvaunuja työntäen. Häneltä puuttuivat kasvot, ilmeet, eleet ja sen kautta ne tunteet, joita olisin pystynyt tulkitsemaan. Lapsi oli vaunuissa kaunis. Mies kulki shortseissa ja amerikkalaisen yliopiston T-paidassa.

Murha tulee tuomituksi, koska päähenkilö ei pystynyt kokemaan äitinsä kuoleman johdosta surua ja suvaitsi juoda maitokahvia. Päähenkilö saattoi ehkä kulkea valitsemaansa tietä rehellisenä omille periaatteilleen, mutta yhteiskunnalla ei vastaavia velvoitteita ollut. Tuomio tulee, kuolema tulee, perusteet kyllä oikeudessa löytyvät ja lopulta lukijasta ne perusteet tuntuvat hyvin sivullisilta.

Kun lukija lähestyy eläkeikää, sivullisuus ja eksistentialismi alkavat taas kiehtoa. On mukava pitää valkoisia tennissukkia sandaalien kanssa. Mitä se kenellekään kuuluu ? Ne ovat mukavat jalkaan, auttavat verenkiertoa ja estävät rakkoja. Sivullisen estetiikka on muuttumassa länsimaisen ihmisen piittaamattomuudeksi. Niin kauan kunnes seurauksena ei ole kuolemaan, leikkiä on mukava leikkiä. Niin kauan kun on aikaa, sivullisuus on kiehtovaa.

Kun aika loppuu teloitussellissä, taikka saattohoidossa, sivullisuudesta tulee draamaa. Kun aika loppuu, aate punnitaan.

Hannu Väisänen: Kuperat ja koverat

Kuvataiteilija Hannu Väisäsen kolmas omaelämäkerrallinen romaani Kuperat ja koverat ei ilahduttanut minua niin paljon kuin edelliset osat: Vanikan palat ja Toiset kengät. Luin sitä silti mielelläni. Kirjassa Antero on taideopiskelija, joka asuu surkeasti milloin missäkin ja syö jos muistaa. Tärkeintä on oppia elämään ja olemaan taiteilijana muiden taiteilijoiden joukossa. Joskus se vaatii liikennemerkkien keräilyä opiskelutoverin kämppään, joskus syventymistä kirjaan, jonka tekijä väittää luovuuden kumpuavan syyllisyydestä - ja näiden oppien hylkäämistä. Kirja tuntuu rakentuvan muistikuvista, jotka vain ympäristön ja kokijan kautta liittyvät toisiinsa. Herkkupaloja on runsaasti. En usko monenkaan pystyneen yhtä vaikuttavasti kuvaamaan hammaslääkärin tekemää juurihoitoa kuin Väisänen pystyy.
Miksi jotkut ovat monella alalla lahjakkaita? Meidän kaikkien iloksipa tietysti.

KYLLÄ MINÄ NIIN MIELENI ILAHDUTIN

KYRÖ, TUOMAS : MIELENSÄPAHOITTAJA

Teksti on varmaan tuttu monelle radiosta viime kesältä. Minulta se oli jäänyt huomaamatta. Mutta ei hätää, se on olemassa äänikirjanakin. Luettu tai kuunneltu, kyllä on niin herkullista että. 80-vuotias viittä vaille leskimies jurputtaa milloin mistäkin ja saa totta vie hyvälle tuulelle.

Kyllä ei voi kuin suositella!

"Kyllä kaipaan noita hetkiä kun olimme emännän kanssa monista asioista hiljaa."

Dekkarien ihmeellinen maailma (osa 3)

Kahdeksalla Oscarilla palkittu Slummien miljonääri perustui Vikas Swarupin esikoisromaaniin Tyhjentävä vastaus. Toinen romaani Syyllisten seurue herätti luonnollisesti mielenkiintoni huolimatta kovin koreasta Marjaana Virran tekemästä päällyksestä. No, Bollywoodin maailmaanhan tässä olin tutustumassa, niin mikä ettei. Swarup on taitava tarinankertoja ja ihan viehko juonenkuljettaja, jonka henkilöhahmojen seurassa viihtyy poistiekseen. Samalla pääsee osalliseksi intialaisesta elämänmenosta siinä yhä vaikuttavinen kastijärjestelmineen. Kuuden rikoksesta epäillyn kohtalot nivoutuvat toisiinsa ja muodostavat mutkikkaan kudelman, kuten viihderomaanissa oikein ja kohtuullista on. Ylimääräisiä pisteitä annan kahden epäillyn sielun syövereiden luotaamisesta, pikimustan alkuasukaspojan ja amerikkalaisen trukkikuskin. Ne olisivat naapureinakin mukavia. Se minua vähän rassaa, että miten vaivattomasti intialainen diplomaatti sujahtaa tuon vähän onnellisen trukkikuskin nahan alle. Kurjaa, kun jotkut ovat noin eteviä. Tai siis että hienoahan se on. Kunhan jupisen.

Dekkarien ihmeellinen maailma (osa 2)

Oikein kunnon ähäkuttipittis kaikille, joiden mielestä dekkarit ovat roskaa! Helsingin yliopiston kirjaston julkaisemat Herra Corpwiethin seikkailut kartta- ja kuvaliitteineen sekä taustatietoineen ovat yhtä riemujuhlaa alan harrastajille. Ei väkivallalla mässäilyä, vaan älykästä ja ihastuttavaa kuvausta vuoden 1913 syksyyn ajoittuvista tapahtumista Helsingissä ja sen kunnianarvoisassa yliopiston kirjastossa. - Pelkkää sekulia ne jutut ovat, pelkkää hölynpölyä alusta loppuun, intoaa amanuenssi Bergdahlkin, kunnes joutuu turvautumaan Corpwiethin päättelykykyyn omaa arvoitustaan ratkottaessa. Ihan selvästi Heikki Kaukoranta on tehnyt kulttuuriteon suomentaessaan ja toimittaessaan tämän mainion teoksen. Hiukan epäröiden otin sen mukaani, sillä ulkoasullaan se ei houkutellut, mutta outona kutinana se sormenpäissäni tuntui. Ja kuten Corpwieth itsekin totesi: - Ahtaimpiin kuoriin lymyävät usein helmistä kauneimmat.

Seikkailijat älkööt vaivautuko

Kyllikki Villa : Myrskyssä - Kolmas lokikirja

Tämä on Kyllikki Villan kolmas matkapäiväkirja pitkältä matkalta rahtilaivalla, nyt Chileen ja takaisin. Aiemmista kirjoista tuttua kuvausta päivien tapahtumista, usein lähes tapahtumattomuudesta, sillä rahtilaivalla ei juhlita eikä seurustella. Siksipä hänellä on hyvä tilaisuus miettiä elämän menoa, mennyttä elämää ja jäljellä olevaa, jonka rajallisuuden hän ymmärtää hyvin selvästi.

Villa tietää, että tämä matka on hänen viimeinen pitkä matkansa ja sekin tuo haikeutta ja pohdiskelevuutta tekstiin. Mutta ei hän katkera ole vanhuuden tulosta (75-vuotias!), paremminkin kiitollinen kaikesta koetusta ja odottaa innolla tulevia vuosia uudessa roolissaan isoäitinä.

Villa on puhunut tekstin matkan aikana nauhoille, eikä sitä ole mielestäni editoitu niin perusteellisesti kuin kahta aiempaa matkakirjaa. Tekstissä on usein puhekielen sanoja, outoja sanajärjestyksiä ja puheryöppyjä, jotka pakottavat lukemaan jotenkin hitaammin ja tarkemmin. Ehkä se on ollut tarkoituksellista, melkein voi kuulla kirjailijan oman äänen ja naurahdukset, joista on mainintoja hakasulkeissa. Koko kirjassa on hitauden, hetkessä elämisen tuntu, pikkuasioiden kuvaus ja toistuvuus korostaa matkan pituutta ja hitautta. Joten tämä kirja ei ole Madventureskamaa.

Hän muuten käyttää ihan omia kivoja sanoja kuten niveoida ja ihmismielipaha.

Yksinäisyydestä

Alkuluvut ovat jaollisia vain ykkösellä ja itsellään. Jotkut alkuluvut ovat lähellä toisiaan, mutta kahta peräkkäistä alkulukua ei tapaa.

Nuoren italialaisen fyysikon Paolo Giordanon kirjassa Alkulukujen yksinäisyys kaksi nuorta, Alice ja Mattia etsivät toisiaan ja opettelevat elämään. Molempiin vaikuttaa lapsuuden traumaattinen kokemus, josta Alice syyttää isäänsä ja Mattia itseään. Kumpikaan ei saa yhteyttä ikätovereihinsa. Rakastuminen ja täysi luottamus toiseen ihmiseen tuntuvat mahdottomalta. Kirjassa sivutaan monia nykyisin pinnalla olevia teemoja, kuten syömishäiriöitä, viiltelyä ja koulukiusaamista. Kerronta on kuitenkin niin taitavaa, että ne eivät nouse pääasiaksi, eikä kirjaa lue sairaskertomuksena tai tapauskuvauksena. Upea, lukemisen arvoinen kirja!

Kuuluuko tämä teille

Anja Erämajan Kuuluuko tämä teille on kokoelma proosarunoja Spoon riverin malliin kerrostalon asujista, jotka ovat kiinnostuneita toistensa elämästä, mutta haluavat silti säilyttää oman kolonsa yksinäisyyden ja vapauden arvioida muita. Sitten yksinäisyys kietoutuu niin tiukasti, ettei enää voi olla varma verhoista, hiuksista eikä suusta tai sieltä tulevista sanoista (B 16 Lampi). Ja naapurissa (B 24 Kaltio) yskitään, lauletaan, naulataan, naputetaan ja jopa keitetään vettä kello kymmenen jälkeen. Mutta tämä ei ole mitään siihen verrattuna, että naapurilla on paremmat roskat, peräti onnellisen munan kuoria!

Hauska idea hyvin toteutettuna. Meissä asuu pieni tirkistelijä, joka haluaa paheksua ja olla toista parempi.

Dekkarien ihmeellinen maailma (osa 1)

Yleisimpiä yleistyksiä ovat kommentit sellaiset kuten, että en koskaan lue dekkareita tai sarjakuvia tai käy oopperassa. Mikäs siinä. Ilmankin tulee toimeen. Mutta kun niissä kaikissa on hyviä ja huonoja, eivätkä ne hyvätkään kaikki voi kaikkia miellyttää. En minäkään jaksa Fingerporista innostua, on vähän mielestäni tekijällä tyylitaju hukassa, mutta Lassi ja Leevi on ihan jees. Nokkimalla kulttuurin pientareelta omimman näköiset dekkarijyvät, tulee aina välillä ihan pullea olo. Hesarikin todistaa, että etnodekkari on nousussa. Hyviä esimerkkejä ovat Sujata Masseyn Japanin tai Qiu Xiaolongin Kiinan kulttuureista kertovat romaanit. Tulee kutiseva olo, että näitä juttuja haluaa rapsuttaa vielä pintaa syvemmältä. Ja ei kun taas kirjastoon! Robert van Gulikin tuomari Dee punoo partaansa omassa hyllyssäni, mutta Tony Hillermanin intiaanireservaatin sympaattiset konstaapeli Jim Cheen ja komisario Joe Leaphornin käyn nappaamassa aina kynkkääni, kun haluan kokea autiomaan auringonlaskun heidän kanssaan. Agatha Cristien ja Dashiel Hammetin väliin mahtuu yhtä ja toista mielenkiintoista, jopa tajuntaa laajentavaa luettavaa. Sarja jatkuu.

Punnittua puhetta

Kristina Carlsonin Herra Darvinin puutarhuri vaati ainakin minulta toisen lukukerran, ennen kuin lakkasin vahtimasta pilkkujen paikkoja. Kun tekstin antoi soljua vapaasti, alkoi teos avautua ihan uusiin mittasuhteisiin. Kirjan takakannessa asia sanottiin niin kuin se on eli Finlandia-palkitun kirjailijan romaanissa usko, tiede, pyhä ja arkinen soivat moniäänisesti, satiirin säröjä kaihtamatta. Pieni, suuri teos, on se. Mutta kuten sanottu, vaati toisen lukukerran ja vauhtia oli hiljennettävä, että ehti nauttia ja sulattaa Darvinin kyläläisten kaikki ajatuskiepit. Carlsonia on kiitetty romaanin uudistajaksi. Voipi hyvinkin olla. Ainakin hykerryttävää hänen tekstinsä on. ...kaikki käy, oli Jumalasta tai tieteestä tai omasta päästä, kunhan todistus palvelee käsitystä johon joka tapauksessa uskoo, kylän teologia on täikammalla haraamista, siivotaan sopimattomat ajatukset ja samalla lähtee tukkakin päästä, pohtii puutarhuri Davies. Se että kirjassa on juoni ja onnellinen? loppu, ei suinkaan heikennä sen tehoa. Päin vastoin. Tuntuu lohdulliselta, että karukin maa kukkii, kun siihen istuttaa toivon mullosia.

Täyspäinen puoliverinen

Barack Obama on mainio tyyppi ainakin näin kaukaa katseltuna. Puoliverisen, äidin ja isovanhempien kasvattaman sekä komplekseja täynnä olevan pojan tie USA:n presidentiksi kiersi maanosasta ja kulttuurista toiseen. Tuloksena oli poliitikko, joka tuntee elämän laidasta laitaan ja puhuu sujuvalla selkokielelä, ja jota ei ainakaan vielä valta tunnu turmelleen. Kun kaveri on julkaissut kaksi paksua teosta, joista toinen kertoo lapsuus- ja nuoruusvuosista ja toisessa antaa palaa täysverisenä poliitikkona, voi vain varovasti kysellä, onko niistä heijastuva täyspäisyys todella pysyvä ominaisuus? Unelmia isältäni, kertomus rodusta ja sukuperinnöstä on niin sujuvasti ja sydämeen käyvästi kirjoitettu, että sen yli viisisataa sivua ei takunnut pätkääkään. Rohkeus toivoa, ajatuksia amerikkalaisen unelman pelastamisesta on sekin ok, mutta ei lukuelämyksenä ensimmäisen teoksen luokkaa. Painavaa asiaa toki, maalaisjärkeen perustuvaa pohdintaa siitä, miten asiat ovat ja miten niiden tulisi olla, mutta täytyy olla melko kiinnostunut maailmanpolitiikasta, jotta pystyisi yhtä täysillä paneutumaan tähän uudempaan julkaisuun. Mutta kuten Michael Kazin Washington Postissa totesi, näinä masentavina ja kovaotteisina aikoina Obaman kyky esitellä kohottavan ja elegantin proosan lomassa humaaneja ja järkeviä ratkaisuja herättää tosiaan toivoa.

Kastelimme heitä runsaasti kahvilla

Timo Harju oli neljä vuotta sitten suorittamassa siviilipalvelusta Luolavuoren vanhainkodissa Lounais-Suomessa. Nyt hän on esikoisrunoilija, Kritiikin kannuksilla palkittu. Esikoisrunokokoelmassa vanhainkodin arki on läsnä. Runot esittelevät asukkaat ihmisinä ja kirjailija kuvaa heitä lämmöllä. Kokoelman väliotsikotkin puhuttelevat: Unohduskodin aamut, Iltasatuja mummolle,Voiko puurolusikan alle suojautua sateelta?, Laulusängyt (alkaa Tuu tuu tupakkarullalla, mutta uusin sanoin). Mieleen painuivat mökille Kemiöön lähdössä ollut, jota tekee mieli kannustaa tai se mummo, jonka roikkuvaa vatsaa ja pyllynkannikoita oli ensin vaikea pestä tai hän, jonka huoneen katossa oli mies. Mielekästä luettavaa, jos lukee vain yhden runokokoelman, pakollista vanhustenhoidossa työskenteleville. Tai päinvastoin.

Kauimpana kuolemasta

Elina Hirvosen toisen kirjan otan vastaan yhtä mieluusti kuin ensimmäisen, Finlandia-ehdokkaana olleen Että hän muistaisi saman (2005). Kauimpana kuolemasta(2010) on syntynyt kirjailijan Sambian vuosien aikana. Kirja on kipeän kaunis tarina Paulista, Estheristä, Bessystä ja Johannasta. Bessy on Estherin lapsuustoveri, kaunotar, jolle isän ja äidin kuoleman jälkeen elämä kääntää selkänsä. Esther etsii ystäväänsä aikuisuuteen asti ja löytää viimein tämän tyttären Susanin, jolle tarjoaa kodin. Suomalainen Paul tapaa Estherin paikassa, jossa hän on nähnyt vilauksen kaltoinkohdellusta Bessystä vuosia sitten esitellessään afrikkalaista lapsuusympäristöään vaimolleen Johannalle. Kirja on monikerroksinen ja viiltävän kaunis eikä kömpelö juoniselostus anna oikeutta sille. Hyvä, paha ja sovitusyritykset, rakkaus ja sen puute kulkevat rinnan kerronnassa. Kaikki tänään päälleni kaatuvat asiat tuntuvat pelkältä kutinalta, kun astun maailmaan, jonka Elina Hirvonen kirjassaan levittää lukijoille. Vaikuttava, itkettävä, puhdistavakin lukukokemus.

Ei rutkuteta säästä

Kun tuuli on tuima ja paljaalla pyllyllä ei sitten millään kärsi vielä testata kylvöpenkin lämpötilaa, voi puutarhaihminen eli viherturaaja, kuten Mari Mörö meitä nimittää, lohduttautua Vapaasti versoo-kirjan parissa. Jos jollakin onnekkaalla on kätköissään Karel Capekin 90-vuotias Puutarhurin vuosi, niin mikäs sen somempaa. Mörö on vähän päivittänyt sitä tyyliin, että "Ei pitäisi rutkuttaa säästä emmekä rutkutakaan. Mutta meikäläisen harrastukset kärsivät kovasti jos sääasiat unohtuvat siellä päässä tykkänään." Mörö huitelee jutuissaan hervottoman huolettomasti aiheesta toiseen ja onnistuu aina välillä jopa paasaamaan yksinkertaisen elämän iloista, mutta puisevasti ei silloinkaan. Pyhä viha on niin aitoa, että alkaa kadehtien miettiä, mistä tuo ihminen kaiken energiansa oikein ammentaa. Asialle löytyy ainakin osittainen selitys, kun saa tietää, että viinaksia Mörö tarvitsee vain pumpulipuikon päällisen verran ja nekin tipat ötököiden tuhoamiseen. Ja että sohvan hän kertoo polttaneensa ja television tuhonneensa. Viherturaajan onni on napostella ruusujuurta, jonka ainoa moitittava seikka on, että se ei maksa asuntolainojamme. "Elämä on sitä, että mahtuu maailmaan." Siis sinne kaikkien clematiksien, cortaredioiden ja ratibidojen sekaan, jotka jo kihisevät kevättä ja uutta kasvukautta.

Lallatellen

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, 2009
Autioista tunnelmista poispäästäkseni valitsin luettavakseni kirjan kauniin nimen perusteella. Kansikuvan metsämansikat houkuttivat myös. Eikä takakannen tekstin lupaus kahden naisen, ruotsalaisessa kylässä erakkona asuneen Astridin ja naapuriin muuttaneen Veronikan ystävyyden kuvauksestakaan tuntunut hullummalta.

Siinä olikin sitten melkein kaikki hyvä sanottava. Kirjassa tunnelmoitiin liikaa ja teksti jätti perustelematta tapahtumia. Tuntui siltä, että (esikois-)kirjailija oli itse jättäytynyt iskelmämäisiin kesäillan tunnelmiin eikä ollut välittänyt korjata tai pohjustaa. Miten muuten on selitettävissä, että tiet olivat auraamatta vähän ennen juhannusta Etelä-Ruotsissa? Tai että Astridin aviomies oli lihava ja vanha, peräti 24-vuotias? Ärsyynnyin. Luin kuitenkin kirjan loppuun. Olen samaa mieltä toisen lukijan kanssa: ohut kirja, vaikka sivuja oli yli kolme sataa.

Takla Makan

on Juha Seppälän uusin kirja, joka sisältää kaksi kertomusta. Tiesin kirjan olevan synkkä ja tiesin, ettei kirjasta lukematta irti pääse. Nimikertomuksen kertoja on eläkkeelle juuri jäänyt insinööri, joka on eronnut vastikään vaimostaan ja tietää sairastavansa syöpää. Mies muuttaa uudelle paikkakunnalle ja etsii totuutta, itseään tai totuutta itsestään. Aika satunnaisten ihmissuhteiden kautta mies vetää rajansa elämän suuriin kysymyksiin: rahaan, rakkauteen ja kuolemaan.
Toinen kertomus Ristin tie liittyy löyhästi edelliseen. Nimikertomuksen kokija näkee ikkunastaan ristisaaton, jossa ristinkantaja näyttää nääntyvän taakkansa alle. Tämä ristinkantaja, työtön ja kolmeen kertaan eronnut mies, joka on valittu pääsiäiskuvaelmaan esittämään Jeesusta, on jälkimmäisen kertomuksen kokija. Miehen kerronnan katkaisevat hänen äitinsä kommentit. Tähän en innostunut, luin vain löytääkseni jotain. En löytänyt.
Mikä on Takla Makan? Autiomaa.
Ei mitään ilolukemista.

Miehittäjät ovat aina pahoja

WALLNER, Michael : Pariisin huhtikuu (2007)
Kirja kertoo nuoren saksalaiskorpraali Rothin kohtalokkaista kuukausista miehitetyssä Pariisissa. Tarina alkaa toukokuussa 1943 ja päättyy maihinnousupäivään 6.6.1944.Roth toimii tulkkina natsiupseereille ja joutuu työssään näkemään hirvittäviä asioita. Ehkä hän siksi pakenee iltaisin toiseen rooliin – ranskalaiseksi siviiliksi Pariisin kaduille.
Rakastuminen vastarintaliikkeessä toimivaan Chantaliin koituu pojan kohtaloksi.
Kirja on hyvin kirjoitettu, ainakin jos pitää ”elokuvamaisesta” sujuvuudesta. Ja jos aiheet Pariisi, ranskalaisuus, ranskan kieli (kirjassa on ranskankielisiä repliikkejä), ja toinen maailmasota kiinnostavat, niin voin suositella kirjaa.

Saapasparit riippuivat varaston orrella omassa hiljaiselossaan

Sitten tuli vääpeli Soro. Hän ylentää itse itsensä ja saappaat saavat olla hänen apunaan organisatoorisessa valheessa. Sodan mielettömyyttä ryhdytään kuvaamaan ja kuvattavaa riittää. Vääpeli Sorokin löytää kuitenkin voittajansa, ihmisen, joka on häntäkin ovelampi. Ja niin Soro häipyy leskirouvan huvilasta ja lähtee muiden miesten tavoin kuljettamaan saappaita läpi sodan kauhujen.

.

Haanpään sankarit eivät ole alikersantti Rokan kaltaisia huuliveikkoja, eivät Koskelan kaltaisia, eivät myöskään Lammion kurssikavereita.

.

Haanpään sotilaat ovat sekoitus Honkajokea , Määttää, Rahikaista, Joose Keppilää ja Manillaköyden riepasta Vääpeliä. He selviävät , miten selviävät, sota kuitenkin jauhaa oleellisen loppuun. Yhdeksän miehen saappaat kestävät sodan ylväästä alusta ja vänrikin napeista aina rauhaan asti.

.

Haanpään tarinassa eivät luodit vihellä. Miehet vaeltavat esikunnissa, lomilla, huoltoteille ja joskus korsun korttipelin pyörteissä. Näille saappaille ja heidän omistajilleen elämä on monin verroin luotien laulua vaarallisempaa.. Koneisto jauhaa heidät yhden toisensa jälkeen.

.

Nainen jää Sorolta muiden käyttöön, juuri rakennettu kirkko jää viholliselle, rakennettu mökki tuhoutuu, rakkaus jää etappipisteen lotta – vuoteeseen, korttivoitot häviävät. Kaiken sota anastaa ja haaskaa. Ihmispoloisen tehtäväksi jää pitää kiinni omanarvon tunnostaan.

.

Sotilaat tuntevat olevansa ulkopuolisia kotirintamalla. He tuntevat jauhautuvansa ja kaikki, mikä heille oli ollut pyhää, menettää vähitellen merkityksensä.

.

Saappaille käy niin kuin käy sodallekin. Ne loppuvat lopulta. Materiaali väsyy ja menettää merkityksensä. Saappaasta ei tule enää saapasta. Sodan voimakin loppuu. Tarina loppuu uuden alkuun, perunapellolle. Työ ja toimeentulo ovat elämässä selviämisen perustoja Haanpäälle. Sota on yksilön kitaansa ahnehtiva nielu, jonka virrassa yksilö heittelehtii vailla mahdollisuutta, sattuman ohjaamana.

Kutakin laillaan hassittaa

Tuomas Kyrön 700 grammaa on terveellistä !? luettavaa olympiakisojen huumassa. Erittäin omaääninen kaveri, joka tarkastelee kuvaamiensa henkilöiden elämää kuin joku helkkarin hyönteistutkija pinsetein, mutta käyttää suurennuslasin sijasta kaleidoskooppia. Kutakin laillaan hassittaa, kuten kirjan isää ja poikaa, jotka ovat hurahtaneet pituushyppyyn. Ja vaikka kuinka tekisi mieli kiljua, että lopettakaa nyt tuo touhu hyvän sään aikana, niin Kyrön Valmentaja väittää silmin kirkkain tehneensä kaikkensa Kiven perheen kanssa. "...minkä minä sille mahdoin että heillä oli taipumusta yli- ja aliohjautua... oli hämmentävä kyky lähteä totaalisesti lapasesta". Huumormiehiä tämä Kyrö, mutta sen vinksahtaneille jutuille nauraessa tahtoo välillä nousta kylmä hiki pintaan. Neljä tähteä!

Peili

Tässäpä mieleisiäni novelleja. Tekijä on pohjalainen kirjailija Sisko Istanmäki, joka julkaisi esikoisensa 64-vuotiaana ja tuli tunnetuksi Liian paksu perhoseksi-romaanillaan. Näkökulma on monissa kertomuksissa naisen, usein jo pitkälti elämää nähneen. Näistä novelleista löytyy huumoriakin, monesti vielä minä-kertojan omaan persoonaan kohdistettua. Niminovellissa kertoja on närkästynyt lapsilta saamansa lahjan, ison peilin takia. Hän ei pidä peilin koosta, sen prameudesta eikä varsinkaan siitä, mitä se näyttää. Luottomies -novelli kuvaa papan ja lapsenlapsen yhteistä hiiriprojektia. Välillä maailmaa tarkastellaan myös vanhan koiran silmin. Vaikuttavin novelli oli mielestäni Tie, jossa vakavasti sairas kertoja kulkee lapsuutensa maisemissa. Lämmittävää, liikuttavaa luettavaa.

Tessalonikin koirat

Näitä norjalaisen kirjailijan Kjell Askildsenin 1999 suomeksi julkaistuja novelleja lukiessani rupesin pohtimaan, kuinka harvoin novellit ovat iloisia tai onnellisia. Vai sattuuko käsiini vain tällaisia vaikeasta tai ikäänkuin-vaikeasta elämästä kertovia tarinoita? Askildsenin novelleja en todellakaan suosittele masentuneelle tai ihmissuhteissaan pettyneille, sillä jokaisessa novellissa on jotain vinossa. Kirjoittaja kertoo sen taitavasti. Esim. novellissa Ihana paikka lomamökin ihanuutta pitää jatkuvasti toistella, jotta lomailevan pariskunnan ei tarvitsisi käsitellä omaa suhdettaan. Tarinoissa elämä on muuten ihan mallillaan, mutta ihmissuhteet ovat pahasti solmussa. Vaikka kirjan takakansi vertaa Askildsenia Kafkaan ja Beckettiin, jäi minulle kylmä olo.

Perunankuoripaistosta? Kiitos kyllä

Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville sijoittuu Guernseyn Kanaalisaarille ja ajankohta on vuosi 1946. Sodan varjo lepää saaren yllä, jonka asukkaat yrittävät selvitä täyspäisinä maailmassa, missä "hyville ihmisille tapahtuu myös pahoja asioita". Kirjailijatar Juliet Ashtonin sieltä saama kirje aloittaa tapahtumaketjun, johon kietoutuvat ihmiset löytävät voimaa niin kirjojen antamasta ikiaikaisesta lohdusta kuin hykerryttävän neuvokkaista ystävistään. Että mikäkö on perunankuoripaistos? Sehän selviää, kun viettää hämäränhyssyä Julietin seurassa. Maukasta se on.

McEwan, Ian : Amsterdam

Jos et kavahda synkkää tunnelmaa ja ihmismielen pimeitä puolia luotsaavaa tekstiä, niin kokeilepa tätä. Taitavan kertojan satiirinen kertomus kahdesta ystävästä, joilla on ollut menneisyydessä sama rakastettu, Molly. Jos lie Molly ollut aikaansaava ja vaikuttava ilmestys eläissään, niin kyllä hän tekee melkoisen tempun näille melko omahyväisille rakastajilleen vielä haudan takaakin. Kysymys on moraalista, ihmisyydestä, ahneudesta, häpeästä - monesta isosta asiasta siis.

Heijastus ja novelleja

Maritta Lintuseen olen tutustunut taitavana novellistina kokoelmissa Tapaus Sidoroff ja Ovisilmä. Koska novellit olivat niin kiehtovia, piti tämäkin kirja lukea.

Mies palaa lapsuusmaisemiinsa äkkiä keskeltä työelämän kiirettä. Kotikylän tapahtumiin ja muistoihin kertovat oman versionsa myös miehen nuoruuden rakastettu ja kuolleen isän "toinen nainen". Loppujen lopuksi kirjailija hämmentää aikaa ja juonta niin, ettei lukija enää tiedä, mikä on romaanin totuus ja mikä heijastusta. Taitavasti rakennettu tarina, mutta silti odotan kirjoittajalta novelleja. Eiköhän tuottelias jyväskyläläinen kirjailija ja muusikko vielä palkitse odotukseni.

Tämän teoksen helmiä:

Kysymyksistä pääsee vapaaksi vasta sitten, kun lakkaa etsimästä itselleen mieluisinta vastausta. Sitä ei löydy. Vastaukset ovat harvoin mieluisia.

SIELU SYKKYRÄLLÄ

Kun Kari Hotakainen kirjoittaa ja Siltala kustantaa, on lukijalla lupa odottaa saavansa tuhtia tavaraa. Finlandia-palkinto meni tällä kertaa Hyryn Uunille, mutta menköön. Itselleni Hyryn novellitkin ovat liian vaikeita. Tuskainen tunnustus, mutta kun on Nalle Puhin aivot. Vaan Hotakainen! Siinä on mies minun mieleeni. Ihmisen osa on lankakerä, jota purkaessa tulee vastaan solmuja ja syheröitä sekä sääpuoleen menneitä pätkiä. Salme Malmikunnas on 80-vuotias lankakauppias, joka viimeisen napin ja lankavyyhden myytyään alkaa käydä kauppaa elämästään. Ideapulaa poteva kirjailija tarjoaa siitä 5000 euroa, mutta aikoo ujuttaa tarinaan siteeksi myös omia purkulankojaan. - Helvetti, sanoo Salme. - Että se minun elämä jää alimmaiseksi ja on huonompi kuin se keksitty. Ja minulle maksettaisiin siitä häpeästä 5000 euroa. Ja niin Salme alkaa hilata summaa ylöspäin, koska raha tulee totiseen tarpeeseen. Koska nyt kaupan ei ole tavara vaan mielikuvat, on siinä kerässä pitelemistä. - Kaikki mitä olen sanonut, on väännetty mutkalle, toteaa Salme valmiin tekstin luettuaan. Mutta Salmen saama 7000 euroa täytti tehtävänä - ainakin olosuhteet huomioon ottaen. Voi Hotakainen, sinä teit sen taas, sait lukijan sielun sykkyrälle.