Anna Gavalda: Karkumatka

Ei koko elämää tarvitse pistää uusiksi, jos arki tökkii. Tai umpitylsät sukulaishäät kuten Garancella ja hänen sisaruksillaan. Pieni irtiotto riittää, ja niin sitä taas on valmis palaamaan rutiineihinsa. Mutta ei kuitenkaan ennen kuin on kuunnellut Leonard Cohenin Hallelujahin Jeff Buckleyn esittämänä.
Anna Gavalda on vuonna 1970 syntynyt ranskalainen kirjailija, jolla on kyky koukuttaa lukijansa hilpeästi ja haikeasti sekä saada pärskähtelemään (ei kirjan sivuille, kiitos) hulvattomille oivalluksille. Häneltä käy aloituskin kuin tuosta vaan huitaisten ja se on sitten menoa.
"En ollut vielä ehtinyt istuutua, takamukseni oli puoliksi ilmassa ja käsi auton ovella, kun käly kävi kimppuuni: - Hyvänen aika... Etkö sinä kuullut tööttäyksiä? Olemme odottaneet tässä jo kymmenen minuuttia!"
"Hei vaan, minä vastasin."
Kun dialogia käydään tuolla tasolla, on ihan pakko lukea eteenpäin. Miniä oli hotkaissut kerralla koko ihanuuden ja samoin kävi muorille. Vielä loppuun oli Gavalda sitaissut juuri pienellä fontilla solmitun rusetin, joka tuoksahti paitsi munakoisolle niin myös koiranpissalle! Toki Gavaldan mainiota tekstiä voi lukea hitaamminkin nautiskellen, jos vain malttaa.

Antti Puuhaarasta se alkoi

Kouluun mennessäni tunsin hätinä kirjaimet. Äiti skarppasi ensimmäisinä viikkoina tehokkaasti: ei edes puuroa, ennen kuin läksyt on tehty. Antti Puuhaara jättiläisten maassa oli ostettu porkkanaksi, jonka oli määrä motivoida osaltaan lukuharrastusta. Puoliväliin pääsin liftillä eli luetutin sitä äidiltä salaa apulaisella. Vaan kuinkas kävikään. Luki mokoma niin hitaasti, että ajattelin vähän vilkaista jo etukäteen seuraavaa sivua. Loppu onkin sitten historiaa ja kirjaston korkeaveisua. Oma A.P:ni on hukkunut elämän myrskyissä, mutta kovia kokenut oli sekin nide, joka löytyi Vaasan kirjastosta, haalistunut ja moneen kertaan teipattu. Näki, että sitä oli luettu, rakastettu ja vähän rutistettukin. Ja sitä jälleennäkemisen riemua! Vain samalla tavalla kajahtaneet ymmärtävät tunteeni. En yhtään ihmettele, että juttu vetosi 7-vuotiaaseen. Homma toimii yhä Raul Roineen kertomana ja Risto Mäkisen kuvittamana. Ja se aikamatka lapsuuteen! Se ei olisi voinut toteutua ilman kirjastoetsivien apua!

Sarita Skagnes : Vain tytär

KUNNIAVÄKIVALTAA JA VÄKIVALTAA

Kirjoittaja kertoo omasta elämästään, joka on ollut niin raskasta, että sanattomaksi vetää. Syntyä tytöksi intialaiseen maalaiskylään on jo sinällään kova kohtalo, tällä tytöllä on lisäksi väkivaltainen isä ja siksi koko perhe on sairas. He asuvat Norjassa, mutta elävät perhe-elämää perinteisin intialaisin säänöin. Mutta niin vain Satwant, myöhemmin Sarita jaksaa irrottautua perheen ja suvun vankilasta ja aloittaa uuden elämän, vapaana kuten hän itse sanoo.

Tiedämme varmaan kaikki jotain kunniaväkivallasta ja intialaisten kulttuurista, jossa poikalasten arvostus on kohtuutonta, tyttöjen kohtelu täysin rikollista. Silti kirjan kuvaus intialaisista tavoista kylmäsi. Tuhatvuotiset epäinhimilliset perinteet jatkuvat edelleen ja tulevat jatkumaan tulevaisuudessakin. Jokainen sukupolvi aivopesee seuraavan ja kierre jatkuu. Se tuntuu pahalta. Siirtolaisina länsimaissa asuvat intialaiset pitävät kiinni vanhoista perinteistä, huolimatta uuden asuinmaan laeista. Ainakin tässä kirjassa ja varmaan aika yleisesti muutoinkin.

Hesarissaa on ollut nyt helmikuun lopussa ja 1.3. kirjoituksia kunniaväkivallasta, otsikoita: Väkivalta on syvällä kulttuurin rakenteissa, Poliisi puuttuu kunniaväkivaltaan ja Miesten kotouttaminen auttaisi kunniaväkivallan kitkemisessä (noinkohan?). Rikosylikomisari Kari Tolvasen mukaan Suomessa ei ole tehty yhtään kunniamurhaa. Vielä. Ruotsissahan tästä on jo kokemuksia.

Kirja on raskas, ei tekstinäkään kovin kaunokirjallista, enemmän raportoivaa. Mutta onhan tämä tärkeä aihe, tämä on tärkeä kirja.

Suomennoksen myyntivoitot menevät Plan-Suomen KOSKA OLEN TYTTÖ-kampanjalle.