Olga Tokarczuk : Vaeltajat

 Ennen kuin tutustuin Olga tokarczukin kirjoihin, en ollut juurikaan kiinnostunut puolalaisesta kirjallisuudesta enkä Puolasta. Nyt olen jopa matkannut lähelle kirjailijan kotikylää Puolan ja Tsekin rajamaille.

Olga Tokarczuk edustaa eurooppalaista maagista realismia. Garcia Marquesin jäljillä siis ollaan.Kirja on kokoonpantu lyhyistä proosapätkistä, jotka joskus löyhästi liittyvät toisiinsa. Kirjan alusta tutut henkilöt putkahtavat tarinan keskipisteeseen kirjan loppupuolella. Välillä kertomusta voi pitää novellina, välillä  kuvauksena tai jopa toteamuksena. Tokarczukin keskeisiä teemoja ovat aika ja paikka sekä tässä kirjassa erityistesti liikkuminen. Matkaa tehdään mannertenvälisillä lennoilla, metrossa, laivoilla ja jalan. Matkoilla kuljetaan antiikin sankareiden jäljillä tai kohti omaa itseä. Lähdetään etsimään nuoruutta ja autetaan samalla nuoruuden rakastettua kuolemaan - ammoin annetun lupauksen mukaan. Matkalla on professoreja, tutkijoita ja reppuselkäisiä turisteja, mutta myös kaikki vaatteensa päällä kantavia  kassialmoja.  Ainoa, mitä en ymmärtänyt tai mistä en erityisemmin pitänyt, on kirjoittajan kiinnostus preparoituihin elimiin.

Matkalla olevat havaitsevat ja oivaltavat, näkevät enemmän ja tarkemmin. ja kiinnittävät huomiota asioihin, jotka joku toinen ohittaa. Tässä muutamia lainauksia Tokarczukin kirjasta:

 Ruokailijat olivat pääasiassa rikkaita turisteja, amerikkalaisia, saksalaisia, englantilaisia, mutta lisäksi oli niitäkin, jotka esteettä liikkuvan pääoman prässä kiiruhtaessaan olivat menettäneet kaikki erityispiirteensä. He olivat yksinkertaisesti vain kauniita  ja terveitä ja vaihtoivat pakottoman helposti kielestä toiseen. 


Palautan sekavin tuntein mieleeni erään kaukomatkan, jonka aikana jouduin kaikkien verkkojen ulkopuolelle. Ensin puhelimeni pakokauhun vallassa etsi tukipistettä, mutta ei löytänyt ainuttakaan. Sen tiedonannot vaikuttivat hetki hetkeltä yhä hysteerisimmiltä, "ei verkkoyhteyttä" se toisteli. Sitten se luovutti ja alkoi tuijottaa minua tyhjästi nelikulmaisella silmällään - se oli pelkkä hyödytön leikkikalu, palanen muovia.


Siis liiku, nyökyttele päätäsi, keinuta itseäsi, kävele, juokse, pakene, jos hetkeksikin unohdut seisomaan, se (=maailman valtias) tarttuu sinuun suurilla kourillaan, muuttaa sinut räsynukeksi, kietoo hengitykseensä joka löyhkää pakokaasulta, laitakaupungin isoilta kaatopaikoilta. Se muuttaa värillisen sielusi latteaksi, paperista leikatuksi sielupahaseksi, ja uhkailee sinua tulella, sairaudella ja sodalla, pelottelee, kunnes menetät mielesi rauhan etkä pysty enää nukkumaan. Se merkitsee sinut ja vie sinut rekistereihinsä ja antaa sinulle todistuksen lankeemuksestasi. Se täyttää mielesi tyhjänaikaisilla asioilla: mitä ostaa, mitä myydä, missä on halvempaa ja missä kalliimpaa. Huolehdit siitä lähtien pikkuasioista, bensiinin hinnasta, siitä miten se vaikuttaa lainanlyhennyksiin. Jokainen päiväsi tekee kipeää, on kuin elämäsi olisi rangaistus, mutta et koskaan saa tietää kuka on tehnyt rikoksen, millaisen ja milloin.


Kun Helsingin Sanomien ammattikriitikko piti kirjailijaa Nobel-ehdokkaana, täytyy kirjoissa olla jotain - ehkä enemmän kuin minä näen. Olga Tokarczukin toinen suomennettu kirja Alku ja muut ajat vaikutti myös.

Andre´ Brink: Kun vielä muistan

Huh, huh! Olipa varsinainen lukukokemus. Etelä-Afrikassa vuonna 1935 syntynyt Brink on julkaissut viisitoista romaania ja hänet on palkittu niin kotimaassaan kuin Euroopassakin. Kun vielä muistan on kertomus rakkaudesta, mutta myös kuolemasta. "Me emme kirjoita pitääksemme kiinni, vaan päästääksemme irti" sanoo Brink. Hän kokee olevansa oman maansa historian ja tilan tuote. Jokainen sen historian käänne, kouristus ja puistatus kytkeytyy hänen mielessään jonkun naisen muistoon. Jopa vankilassa vietetyt viikot. Niin myös se päivä, jolloin Mandela vapautetaan ja Brink ja hänen naisensa - yksi monista - liittyy riehakkaaseen kulkueeseen juhliakseen rotusorron murtumista. Ja naisia ja muisteltavaa Brinkillä totisesti riittää. "Yhä vieläkin, kuten suhteemme jälkeisinä vuosina, kulkiessani jäljellä olevan aikani pikkuhiljaa hidastuvin askelin, siirtyessäni täyden potenssin päättömästä korskeudesta toivon vähittäiseen hupenemiseen, hänen makunsa uneksii yhä kielelläni ja mielessäni". Näin hän muistelee Andreaa, viimeisintä rakastettuaan, jonka kanssa akti vielä sujui. Mutta vaikka kyky oli mennyt, halu oli jäljellä. Se vain piti nyt suitsia jalompaan muotoon, kun kohtalo toi hänen elämäänsä Rachelin. Mihin ihmeeseen yksi mies voi tarvita niin monta naista! Jotenkin olen ymmärtäväni, että he pitivät yllä Brinkin luomisvoimaa, antoivat kirjailijalle polttoainetta käydä omaa yhteiskunnallista sotaansa demokratian puolesta. Sillä kirjailija hän on, silläkin saralla potenssi on ollut aivan huippuluokkaa.

Eino Säisä : Afrikan tähti

Kirja tarttui käsiin kirjaston poistoehdotuksista ja oli jo aloittamassa vaelluksen myyntipöydälle. Onhan Kukkivan roudan maat -sarja 1988 kuolleen Eino Säisän pääteos ja tämän  kirjan nimikin viittasi Afrikkaan. Miksi suomalaiseen järvimaisemaan mielikuvissani sopiva mies kirjoittaa Afrikasta?

Tutustuin tarkemmin, pyörsin päätökseni. Afrikan tähti on peli, joka aikuisen pojan mielessä herättää lämpimät muistot lapsuudesta ja isän kanssa vietetyistä hetkistä. Kirjassa on jotain vanhahtavaa: everstin leski elelee maaseudulla piian ja rengin huolehdittavana. Tuhlaajapoika Reino Pyhämaa palaa kotiinsa sairaana ja käy läpi asioita, jotka saivat elämän vinksahtamaan niin, ettei kotiin ole aiemmin tuntunut olevan asiaa, ei edes isän hautajaisiin. Nuoruuden rakastettu Silja hoitaa edelleen everstinnan taloutta ja hänen elämänsä tuntuu jääneen elämättä.

Nykynäkökulmasta lahjakkaan Reino-pojan synnit tuntuvat kovin mitättömiltä. Tuittupäinen ja tekopyhyyteen suostumaton nuorukainen lähtee ovet paukkuen ja palaa vasta kun on sovituksen ja anteeksipyynnön paikka. Mielestäni tapahtumat ovat hieman epäuskottavia, mutta taitava kertoja osaa kyllä hommansa eikä lukeminen vastustele. Kirja on Ähtärin kirjaston varastossa, jos joku muukin siihen haluaisi paneutua.**

Arto Salminen: Turvapaikka

Vuonna 2005 äkillisesti  46- vuotiaana kuolleen Arto Salmisen esikoisteos Turvapaikka kolahti, hymyilytti ja pisti pohtimaan- mites ne omat ennakkoluulot. Lakkautusuhan alla toimivan vastaanottokeskuksen työntekijät puhuvat roisin suoraan ja kaunistelematta, mutta ei--tämä teos ei ole rasistinen.

Salminen on  itse työskennellyt vastaaottokeskuksessa, siitä johtunee teoksen työntekijöiden karskin kielenkäytön  ohella tinkimätön asiakkaiden puolustaminen.

 -Tämä on ihmeellinen duuni, sanoi Sundgvist. -Kun mä katon meidän asukkaita niin musta tuntuu että mä halveksun niitä.Mutta sitten kun mä kuulen noiden Valtosten juttuja niin mä olenkin eri mieltä. Mä haluan suojella asukkaita tuollaisilta asenteilta, vaikka mä olen itse samanlainen.

 - Niin se vissiin on. Kukaan ei tunnu tajuavan sitä että pakolaiset ei ole piruja eikä enkeleitä. Ne on ihmisiä, sanoi Hynynen. - Ei ne ole ihmisiä. Ne oli ihmisiä. Nyt ne on pakolaisia.

Lyhyestä virsi kaunis

Oiva-kirjastojen lukukampanja houkutteli minut samaan alhaiseen tekoon, kuin lukemista inhoavat lukiolaiset: lainasin vain kirjoja, joissa oli mahdollisimman vähän sivuja! Ihan Ähtärin maineen ja kunnian vuoksi tietenkin, ja joskus on hyvä lähestyä kirjallisuutta aivan uudesta näkökulmasta... KRISTINA CARLSONIN WILLIAM N PÄIVÄKIRJA oli ihan mukava lukukokemus; päästä nyt vanhenevan tiedemiehen pään sisään näkemään maailmaa hänen silmillään. Ja Pariisi ympäristönään! KRISTINA CARLSONIN HERRA DARWININ PUUTARHURIssa päästiin pieneen englantilaiseen kylään sen asukkainen ajatuksiin, itse Darwinia emme päässeet muistaakseni tapaamaan. Menihän se tämäkin, välimerkkien puutteella kikkailu häiritsi aluksi, mutta taisi vain jouduttaa lukemista, mitä sitä suotta pysähtelemään pisteen kohdalla. Mutta sitten tämä: IRÈNE NÉMIROVSKY : TANSSIAISET osoittautui oikeaksi helmeksi. 77 sivua täyteen ladattuja tunteita laidasta laitaan, ihmisen raadollisuutta, epäoleellisiin asioihin takertuvia ihmisraunioita. Teksti on kristallinkirkasta, siinä ei ole mitään turhaa. Suosittelen! Jossain arvostelussa suositeltiin kirjaa paitsi lukemiseen nopeasti väsyville, myös niille, jotka eivät jaksa lukea lainkaan.Kirja on esineenäkin jo niin kaunis! Enpä haluaisi joutua tekemisiin aikuisen Antoinetten kanssa. Onko tässä yksi selitys siihen, miksi joistakin tulee ihmishirviöitä?

Erpenbeck, Jenny Kodin ikävä

Kirja oli vaikea, mutta mielenkiintoinen. Se vaati tarkkaavaisuutta ja otetta, mutta piti myös lukijan otteessaan.
Kirja kertoo järven rannalle rakennetun talon tarinan. Järvi ja talo sijaitsevat Saksassa ja jäävät sodan jalkoihin ja DDR:n puolelle Saksaa jaettaessa. Talon asukkaiden kautta kirja kertoo mielenkiintoisen palan Saksan lähihistoriaa. Talon rakennuttaa arkkitehti nuorelle vaimolleen, entiselle sihteerilleen. Onnellisten päivien jälkeen tulevat juutalaisvainot, sota ja miehitys, piileskelyä ja yksittäisten ihmisten selviytymis- ja menehtymistarinoita. Talo on vuokralla ja joutuu viimein sijoittajien haltuun poisraivattavaksi uudemman ja komeamman tieltä. Kaikkia käänteitä seuraa puutarhuri, joka toteuttaa eri asukkaiden toivomuksia, pitää huolta perunankasvusta ja polttopuista. Tässä koko juoni, muttei kuitenkaan läheskään kaikki. Kaikki olennainen paljastuu, jos lukee kirjan.