lauantai 18. huhtikuuta 2009

SUKELLUS SÄRESTÖNIEMEN MAAILMAAN

kannatti, mutta oli aikaa vievää puuhaa. Ensin piti vain vähän vilkaista, miten Rosa Liksom Reitarissaan asiaa käsitteli. Sehän on ihan sopivan kokoinen kirja yhdeksi iltapuhteeksi, nättikin ja käteen sopiva. Liksomin tapaan meno oli kuitenkin niin hurjaa, että jäi vaivaamaan, josko tyttö paljonkin pani omiaan. Eli piti lähteä kirjastoon – mitäpä tästä elämästä ilman sitä tulisi – hakemaan lisää tietoa. No niin, palavan värikästä, traagista, luonnonläheistä ja upeaa taidetta tuottavaa oli ollut Reidar Särestöniemen elämä, olipa oppaana sitten Brita Polttila, Matti Saanio, Eeli Aalto tai Juha Ilvas. Nyt sitten vaivaa ajatus siitä, pitääkö elämän kurmuuttaa ihmistä oikein viimeisen päälle, ennen kuin hänen luovuutensa kaikessa loistossaan pääsee esille? Pitänee lähteä taas kirjastoon hankkimaan lisää elämäkertoja.
Irja

keskiviikko 15. huhtikuuta 2009

Lyhyttä proosaa luettuna ja kuunneltuna

HANNU NIKLANDER: Ansionsa mukaan (Atena 2009)
Novellit ovat hyvä vaihtoehto silloin, kun ei jaksa tai jouda syventyä romaaniin. Niklander on kirjoittanut monenlaista tekstiä, romaanien lisäksi paljon lyhytmuotoista. Ainakin matkakuvauksiin olen tutustunut aiemminkin, nyt tarttui mukaan hänen viimeisin novellikokoelmansa. Olivat ihan napakoita tarinoita. Ettei vain joku kuvattu yllättävä tapahtuma olisi tullut kummittelemaan uniinkin, sen verran vetävästi ja kuvaavasti Niklander kirjoittaa.
Kirjailijoiden työ on kyllä kiehtovaa: saada välillä eläytyä jonkin toisen ihmisen elämään, suorastaan elää tämän elämää hetken, vieläpä itsensä luoman henkilön. Iäisyyskysymys on, kuinka paljon kirjoittajaa itseään kirjoihin siirtyy. Kun henkilöiden kavalkadi on näinkin monenkirjava, kuin tässä kokoelmassa, ei yhdestä kirjailijasta edes riittäisi niihin aineksia, vaan tarvitaan vilkkaasti luova mielikuvitus. Ja maailmaa on tullut kierrettyä, ainakin Ruotsissa ja Haitissa.
Maria



TERO JÄRVINEN: Isäntä itte / Kylymää vettä ja puunuijaa. Neljätoista Tero Järvisen suosittua kertomusta (HD 2008, äänikirja)
Kun kaipaat pientä henkistä piristystä, mutta et viitsisi tehdä asian eteen mitään isompaa, niin tässäpä on oiva lääke tautiin. Äänikirjan CD-levy vain pyörimään ja muija vaikka pötkölleen, ellei satu perunoiden kuoriminen juuri silloin. Molempien aikana sopii hyvin kuunnella Esko Nikkar-vainaan lukemia kerrassaan herkullisia taroita. Aina paree jos pohojalaane murre tuntuu mukavalta korvahan. Alkuun lukija tuntui vähän varovaiselta (Kylymää vettä-osiot), mutta yleensä tarinat oli luettu niin rehevästi, että oli todella nautinto kuunnella. Siinä valmistu niin perunat kuin kastikkeetkin ihan huomaamatta. Täytyy ottaa selvää, onko Nikkari lukenut muitakin äänikirjoja.
Äänikirja on kyllä arkisista keksinnöistä yksi kaikkein nerokkaimpia. Samalla kun tekee jotain mekaanista, vaikkapa kutoo villasukkia tai siivoaa, voi "lukea" kirjan jos toisenkin. Kirjastoissa on hyvät valikoimat äänikirjoja, niin C-kasetteina kuin CD-levyinäkin. Vieläköhän ennätän nähdä elämäni aikana muitakin teknisiä äänikirjan muotoja? Aika näyttää, millaisella härvelillä vanhainkodissa äänikirjoja kuunnellaan!
Maria

Lehmäkin lentää?

SINISALO, JOHANNA: Linnunaivot (Teos 2008)
Olipas vahva lukuelämys! Kirjaahan luki kuin parastakin jännäriä, teksti on rikasta ja sujuvaa, värikästä ja modernia. Eräänlaisen matkakertomuksen lomaan kietoutuu monta tasoa ja näkökulmaa, päähenkilöiden ajatusmaailma, heidän suhteensa toisiinsa ja luontoon, vallankäyttö niin toisiin ihmisiin kuin ympäristöönkin. Ja luonnon vallankäyttö ihmiseen! Tärkein teema on juuri tämä ekologia, ihmisen ja luonnon suhde, sen haavoittuvuus, vääristyneisyys seurauksena ihmisen harkitsemattomista teoista. Tiukkapipoinen toinen päähenkilö Jyrki miettii tällaistakin: Jokainen ihminen pitäisi laittaa säännöllisesti keräämään kaikki viikossa tuottamansa roska isoon kasaan olohuoneensa lattialle. Sitä ei saisi viedä pois. Sen pitäisi olla siinä koko viikon, ja kas, kerrankin se ei olisi Jonkun Toisen Ongelma.
Hieman päälleliimatulta tuntui lomaan sijoiteltu sälä, jossa kurkistetaan ilmeisesti toisen päähenkilön Heidin syrjäytyneen velipojan pään sisälle. Kirjailija Joseph Conradin katkelmat Pimeyden sydän-kirjasta ymmärsin paremmin.
Sinisalo totisesti tuntee aiheensa. Yksityiskohtien rikkaus tekee kirjasta jännittävän matkakertomuksen , mutta lisäksi saamme ison annoksen pohdittavaa, mikä on aina hyvän kirjan tunnus. Hauskakin tämä oli, hauskuus tuli sanojen riemukkaasta, ainakin minulle uudenlaisesta käytöstä, kuten lapsen synonyymi metriheikki tai että rakko viheltää viimeisillään.
Vielä hulppea lainaus Jyrkiltä: Kuin olisi Sveitsisssä. Siellä näin kerran lehmän lentävän. Ilmeisesti oli kyseessä arvonauta, koska sitä lennätettiin valtavan pitkissä valjaissa kopterin masun alla pisteestä aa pisteeseen bee keskellä varsin koskemattoman oloista alppimaisemaa. Kiittelin vain onneani siitä, ettei Mansikille tullut järkytyskakki juuri siinä vaiheessa kun olin alla.
Maria

tiistai 14. huhtikuuta 2009

MENNYT PARISUHDE JA MITÄ SITTEN SEURASI

Anu Silfverberg: Kung Po, 2008 Avain
Kun valitsin kirjan uutuushyllystä, ajattelin sen jotenkin liittyvän Kiinaan, aina kiinnostavaan maahan. Kyllähän se liittyikin, nimittäin kiinalaiseen ruokaan. Muita ennakko-odotuksia ei ollutkaan, joten yllätyin iloisesti tämän esikoisteoksen sujuvuudesta. Ehkäpä toimittajana toimiminen on auttanut sanojen kanssa pelaamisessa.
Kirja on eroromaani. Reetta on jättänyt Reiman. Miten molemmat kokevat eron, miten suhde sai alkunsa ja mitä eron jälkeen oikein tapahtuukaan Reimalle. Aika huikeita asioita mahtuu mukaan. Hyvää nuorten aikuisten elämän kuvausta. Vaikka Reima käy läpi sangen ikäviäkin asioita, kirja ei ole masentava. Ei ihme, että teos on saanut jotain palkintojakin.


KIINALAISTA SIELUNMAISEMAA

Gao Xing Jian: Vaarin onkivapa, 2009, Otava
No tämä kirja kertoo taatusti Kiinasta. Novelleja kulttuurivallankumouksen ajasta sekä lähimenneisyydestä sen jälkeen. Novellit ovat tavallaan kuin Fazerin parhaat karkkipussi (onpas kliseistä) osa on juuri kohdallaan ja osa ei niin herkkuja. Kai mielettömästä ajasta kirjoittaminen toimii puhdistavana terapiana ja aika täytyy dokumentoida myös näin fiktiivisesti. Surullisia tarinoita suurin osa, mutta hienosti kuvattu arjen ongelmia ja askareita.
Vieras kulttuuri on kai aina outo, mutta näidenkin tarinoiden kautta pääsee ehkä kurkistamaan kiinalaiseen maailmaan ja voi ymmärtää taas hieman enemmän.

torstai 9. huhtikuuta 2009

Viitostietä polkemalla

SAARINEN, HANNU : Viitostie (Nordbooks 2008)
Matkakirjojen lukeminen eli nojatuolimatkailu on mukavaa: se on halpaa, vaivatonta ja ekologista. Yleensä olen lukenut lainaamani matkakirjat saman tien. Nyt kyllä meni lukeminenkin samaksi puurtamiseksi, kuin kirjan henkilöiden matkanteko, päivät toistuivat samankaltaisina. Tuli elävästi mieleen vuosien takaiset lukuhetket lapsien kanssa, kun luimme Miina ja Manu-kirjoja: yksinkertainen teksti, vähän osoittelevansävyinen, valistusta ripsautettu sinne tänne, tässä tapauksessa kylien ja kaupunkien historiaa. Teutorilla ei sentään ollut puujalkavitsejä, tämä tarina vilisi niitä - olivat kai tarkoitettu kevennykseksi. Kuten että munashampoolla voi pestä myös hiukset. Tai että mitä yhteistä on naisen rinnoilla ja lasten leikkijunaradalla?
Tämä kirja kiinnosti, koska siinä matka taittui polkupyörällä läpi Suomen, Enontekiöltä Hankoon. Sentyyppistä matkantekoa, joka minua jostain syystä viehättää. Kirjoittaja lienee amatööri ja kirja omakustanne. Kirja olisi saattanut toimia paremmin ihan pelkkänä matkakuvauksena, mutta kirjoittaja oli kunnianhimoisesti päätynyt kirjoittamaan kaunokirjallisen teoksen, siis romaanin, dialogit ja kaikki.
On kyllä hyvä lukea erityyppisiä tekstejä - silloin huomaa hyvin kirjoitetun ja - niin- köyhähkön tekstin eron. Kiusasikohan minua tässä kirjassa tuttuus: tämmöistä tönkkösuolattua tekstiähän minä itsekin kirjoitan joskus matkoiltani ja kidutan niillä sitten lähipiiriä!
Mitäkö yhteistä; miehet tykkäävät leikkiä niillä. Että sellaista huumoria.
Maria

keskiviikko 1. huhtikuuta 2009

Uutisia Ambomaalta

Aino Soini: Lääkärinä hiekan ja palmujen maassa, WSOY 1953
Tartuin kirjaan, koska halusin perehtyä sekä kirjoittajaan että lähetystyöhön työkuvioiden ohjaamana. Alku tökki vähän, kun 2000-luvulta on niin vaikea eläytyä 1950-luvun maailmaan, jossa käden väri tarkastetaan mustan ihmisen kättelyn jälkeen. Aino Soinin kerronta puri kuitenkin: hiekkamyrskyt, puhtausolosuhteet, oudot tavat ja taudit, taikausko, ennakkoluulot puolin ja toisin saivat kuvitusta sanojen ympärille. Käsitykseni lähetystyöstä oli perustunut lähinnä kirkossa kerättävään kolehtiin ja noihin muutamaan sanaan, jotka eivät mitenkään eläneet. Kirja antoi jämähtäneille ajatuskaavoille kyytiä ja oikein ihailin näitä vieraisiin kulttuureihin töihin lähteneitä uskallikkoja. Erityisesti Aino Soinin persoona tuli lähelle, vaikkei hän mitenkään sitä kirjassa korosta. Hän on asunut Ähtärissä aikoinaan. Moni täällä on sanonut käyneensä hänen vastaanotollaan. Kirjassaan hän ei osoittele yhtään enempää kuin aika edellyttää. Hän kertoo mm. kuinka pieni vastaanotolle tullut poika oli peloisaan valkoisten hoitajien keskellä, koska häntä oli varoiteltu tekemästä pahoja tai muuten valkoinen mies tulee ja vie. Tai kuinka joutui tekemään sairaskäynnin kirjaimellisesti raamit kaulassa kun ei mitenkään päin mahtunut majaan, jossa sairas oli.
Mitä opin? Toinen kulttuuri ei ole huonompi eikä parempi kuin se, jonka keskellä olen itse kasvanut. Silmät avoinna maailmalle.