Jokainen putoaa joskus

Ralf ja Oystein tekevät matkaa läpi Tukholman pakettiautolla, jonka kyytiin pitäisi mahtua 300 kg magneettia, kaksi tyhjää öljytynnyriä ja ruostunutta rautalankaa. Sitten näyttää siltä, että kyydissä on jo paljon muutakin. Miehet yrittävät ajon aikana ratkoa ristisanatehtävää ja joitakin sanoja löytyykin, mutta Ralfin ja Oysteinin omat elämät tuntuvat aukeavan paljon hitaammin ja vaikeammin.

Matkaa kuitenkin tehdään. On tehtävä nopeasti taideteos romusta, saatava se näyttämään hyvältä ja lopulta osattava itsekin nauttia siitä. Lukijaa kaikki naurattaa.

Robert Åsbacka on kirjoittanut Putoamisia – kirjansa veijaritarinan muotoon, mutta välillä lukijalle tulee kyynel kuitenkin silmään muustakin syystä. Åsbacka on lähtenyt aikoinaan Suomesta Ruotsiin, joten loogista on tietenkin kuljettaa tätäkin tarinaa kohti länttä.

Ralfin isä tarina dominoi tämän ristisanan vaakakertomuksia, mutta on siellä muitakin risteäviä kertomuksia, jotka laittavat Ralfin elämään kilometripylväitä.

Sonjasta olisi voinut tulla Ralfille ristisanan ydinkoodi, joka olisi voinut ratkaista kaiken ja saanut elämän vähän selvemmäksi. Ralf yrittää kuitenkin asiassa epärehellisin keinoin. Ralf kirjoittaa Sonjalle runoja toisten teksteistä, kopioi ratkaisun ongelmaansa ja sitä kautta kylvää tuhon siemenet suhteeseen. Ralf putoaa.

Moni muukin on putoamassa kirjan tarinoissa. Joidenkin kohdalla se on lopullista ja monen kohdalla taas kiipeämisen alkua. Aika ja sen kuluminen on kuitenkin vääjäämätöntä. Kuolema odottaa kärsivällisesti viimeisessä sanaristikon tyhjässä vaakarivissä.

Kannattaa lukea tämä Putoamisia- kirja ennen kuin Åsbackan Urkujentekijää. Silloin ehkä pääsee paremmin mukaan hänen pohdintaansa. Silloin ehkä urut soivat vähän ymmärtäväisemmin ja sävyjä aukeaa enemmän

Maahanmuuttajat

Jhumpa Lahirin Tuore maa (2008) -kirjan novellit on luettava, jos pitää novelleista. Ja vaikkei pitäisikään, osaa novelleista voi lukea kuin romaania: päähenkilöt ovat samat. Kirja on luettava, jos on kiinnostunut Intiasta tai amerikkalaisuudesta. Itse en ole erityisemmin kiinnostunut kummastakaan, mutta silti pidän tätä kirjaa, kuten myös intialaistaustaisen tekijän edellistä suomennettua novellikokoelmaa Tämä siunattu koti (2001)kerrassaan loistavana. Novellien henkilöt ovat Intiasta Amerikkaan muuttaneita siirtolaisia, pääosin bengalilaisia. Aiheet kiertävät uuteen maahan sopeutumisen ja vanhojen tapojen säilyttämisen ympärillä, mutta kirja ei ole raportointia, vaan taidetta. Novelleissa käsitellään mm. yksinäisyyttä, syyllisyyttä, alkoholismia, sovittuja avioliittoja ja jokavuotista lomamatkaa Intiaan. Kaikkein kaunein ja surullisin osa on kirjan lopussa kolmen pitkähkön novellin kokonaisuus, jossa päähenkilöinä ovat Hema ja Kaushik, lapsesta asti toisensa tunteneet muuttajien jälkeläiset, joiden kaunista ja surumielistä tarinaa leimaa juurettomuus.
Minä pidin kirjasta - toivottavasti muutkin sen lukevat!