Haruki Murakami: Sputnik -rakastettuni

Mikä vahinko, että olen tuhlannut niin paljon ylistäviä sanoja edellisiin arvioihini luetuista kirjoista. Murakamin kirjaan tarttuessani uskalsin jo odottaa paljon, sillä olen jo tutustunut Norwegian wood -kirjaan - ja ihastunut. Tämä aiemmin, vuonna 2003  suomeksi ilmestynyt Sputnik -rakastettuni oli mielestäni vielä parempi.

Kirja kertoo kahden yksinäisen sielun saumattomasta ymmärryksestä, joka sallii kirjailijaksi aikovan Sumire-tytön soitella opettajaksi valmistuvalle kertojalle keskellä yötä puhelinkopista pitkiä puheluita. Sumire opettaa öisin ja päivisin puhumalla jo yksinäisyyteensä tottuneelle kertojalle, kuinka toisen ajatukset ja keskustelut auttavat löytämään jotain omasta itsestä.

Kun keskustelin hänen kanssaan tai luin hänen tekstejään, ajatusmaailmani laajeni hiljalleen ja näin asioita, joita en ollut koskaan aikaisemmin tajunnut. Mitenkään erityisesti yrittämättä meistä tuli läheisiä

Kertoja rakastuu Sumireen, mutta läheisyydestä huolimatta Sumire rakastuu toiseen, vanhempaan Miu-nimiseen naiseen. Tämän hän kertoo avoimesti ja toinen hyväksyy sen, että he kiertävät eri avaruusradoilla... Miu palkkaa avukseen Sumiren ja naiset lähtevät Eurooppaan työmatkasta lomailuksi muuttuvalle matkalle. Enempää en aio juonesta paljastaa, vaikka se ei olekaan pääasia kirjassa. Kirjan sivuilta välittyy lämmin ymmärrys elämän monimutkaista kulkua ja erilaisia ihmisiä kohtaan. Ja kuinka upeasti tämä kaikki onkaan kuvattu - keveästi, alleviivaamatta... Niin - ne sanat loppuvat minulta. Onneksi eivät kuitenkaan tältä Japanin tunnetuimmalta nykykirjailijalta. Onhan tänä vuonna suomeksi ilmestynyt 1Q84 melkoinen järkäle: 782 sivua. Epäilen, että siihen on tuhlattu liikaa sanoja, kun Sputnikin 252 sivulla sanotaan jo niin paljon...Luultavasti epäilen turhaan. Mainio kirjailija!

Anne Swärd : Viimeiseen hengenvetoon

Älyllinen ja aistillinen tarina, lupaa takakansi. Onhan tämä kirja kiinnostava kertomus kahdesta ihmisestä, jotka tapaavat lapsina ja viettävät yhdessä kasvuvuotensa eteläruotsalaisessa maisemassa. Lo arvaa heti, että häntä vanhempi Lukas on sytyttänyt tulipalon, joka riistäytyy aiottua laajemmalle. Lon isä on lähtenyt äidin luota, eikä äiti toivu tästä, vaan varoittelee ja suojelee tytärtään erityisesti miehiltä ja aivan erityisesti Lukasilta. Nämä kuitenkin vetävät Lota puoleensa. Lukasin ja Lon suhde on ystävyyttä ja rakkautta, mutta hajoaa aikuistumisen kynnyksellä pojan isän kuoleman jälkeen. Lukas ei toivu erosta. Toipuuko Lokaan erilaisissa seikkailuissaan?

Kertoja keskittyy näihin muutamiin ihmissuhteisiin (äiti-tytär, Lo-Lukas, Lukas-isä ja Lon rakastajat) niin, että kaikkinainen muu kasvu ja tapahtuminen ohitetaan kokonaan. Lo vain tuntuu kuin itsestään oppineen puhumaan sujuvasti englantia pärjätäkseen maailmalla, vaikka muita edellytyksiä pärjäämiseen ei välttämättä olisikaan. Välillä putoilin kärryiltäkin lukiessani, mutta silti bongasin hyvän kappaleen:

En osaa kuvitella millainen yksinäisyys odottaa sen päivän jälkeen kun ei enää näe lukea. Aloin lukea koska näin hänen (äidin) lukevan. Halusin kokea saman kuin hän, sen mikä sai hänet joskus katoamaan täysin omaan maailmaansa kun olimme kömpineet sänkyyn ja lämmitin jalkojani hänen reisiensä välissä, makasin silmät kiinni puoliunessa ja tunsin hänen kääntävän sivua.

Mikko Rimminen : Nenäpäivä

Onks kaikki okei?
Irma lähtee Helsingistä Keravalle hakemaan ilmaista huonekasvia ilmoituksen perusteella, mutta eksyy väärään rappuun. Kun hän tulee soittaneeksi Jokipaltioiden ovikelloa, tekeytyy hän kulutustottumuksia kyseleväksi tutkijaksi. Seuran kaipuu saa hänet jatkamaan kyselyjä, vaikka asiat sotkeutuvat koko ajan yhä pahemmin. Irman elämää ei helpota poikakaan, joka soittelee, kauppaa autoaan Irman käyttöön, koska hänen on lähdettävä pitemmäsi aikaa matkalle.
Irma on hellyttävän hyväntahtoinen ja kirjailija saa lukijan toivomaan päähenkilölle parempaa kuin näyttää olevan luvassa. Lähes kaikki kirjan henkilöt on kuvattu reppanoiksi, jotka koheltavat yksin tai kaksin, mutta eivät halua pahaa kenellekään - paitsi tietysti Hätilän kamala tytär, jolla onkin tasapaino-ongelmia. Silloin tällöin joku muistaa välittää ja kysyä otsikon kysymyksen.
Rimmisen kieli on nautinnollista. Teksti vilisee uusia, ymmärrettäviä suomen kielen sanoja: rouva huohalsi retkiltään, puhelin inisteli ja ynisteli, aprikooseilin, mielenjuolle.. ja vanhoja sanoja uudesti oivallettuina: huokailla herraparatkoonia. Mielestäni kielenkäyttö on raikasta ja upeaa.
Välillä - kaiken itkettävän sotkeutumisen ja surkeuden keskellä on pakko nauraa ääneen eli huumoria, lämmintä ilottelua löytyy.
Vaikka pidin todella paljon Pulkkisen Finlandia-ehdokaskirjasta, ansaitsi tämä kyllä voiton.