Hoffman Alice : Punainen puutarha

Hallie Brady päätyy 1700-luvun alussa aviomiehensä ja muutaman muun mielettömän etsijän kanssa vaikeuksien jälkeen ankeriaita vilisevän joen rannalle Massachusettiin. Näistä uudisasukkaista saa alkunsa Blackwellin kaupunki. Aluksi kaupunkia kutsuttiin tosin Bearsvilleksi, mutta nimi ei saanut asukaslukua kasvamaan. Karhu oli kuitenkin pelastanut ensimmäiset asukkaat nälkäkuolemalta, mutta apuun tarvittiin myös Hallieta, joka ei karhua pelännyt.

Hallien jälkeläiset rakentavat ja laajentavat Blackwellin kaupunkia. Heidän elämäänsä seurataan 1960-luvulle asti. Kaupungin ja sen asukkaiden historiaan tulee uusi luku  runsaan kymmenen vuoden välein, mutta mitään kuivaa historiaa tämä ei ole. Jokainen tarina tuo uuden asukkaan  kerronan keskiöön, mutta samalla lukija näkee yhteyden muihin tarinoihin ja kaupungin perustajiin. Onhan nimittäin niin, että Hallie Brady istutti punamultaiseen puutarhaan Elämänpuun, josta ei saanut taittaa oksia. Kaupunkilaisten silmissä tämä puu sai taianomaisen merkityksen elämänsuojelijana, mutta varmuuden vuoksi siitä taitettiin pistokkaita, jos puulle sattuisi jotain...

Kirja on viehättävä sekoitus mytologiaa, mystiikkaa ja ihmissuhteita oloissa, jotka panevat ihmisen käyttäytymisen koetukselle. Pidin kirjasta kovasti.*****

Byatt A.S. Pieni musta kirja

Kirjailija on kiinnostanut siitä asti , kun hänen teoksiaan alettiin suomeksi kääntää. Vuonna 1936 syntynyt englantilainen kirjailija on palkittu ja arvostettu. Käännetyt kirjat ovat olleet vaan kovin paksuja ja siksi olen empinyt niihin tarttua. Riivausta tavailin, mutten oikein päässyt kyytiin. Kun siis nimikin lupaa pientä ja 203 sivua sen todistaa, oli tilaisuuteni tutustua Byattiin tullut.

Kirjan lupaus mustasta piti myös paikkansa. Pieni musta kirja sisältää viisi pitkähköä ja karmeaa tarinaa. Niissä on outoja ja pelottavia olentoja ja niissä tapahtuu murhia. Kirjan sivuilta voi haistaa löyhkän, joka lähtee hirviöstä kirjan sivuilla, vaikka kirjaston kirja on ihan siisti. Oudosti tempaa mukaansa myös tarina naisesta, joka alkaa vähitellen kivettyä. Koko ajan kuvataan eurooppalaista reaalimaailmaa, jossa vain tapahtuu kovin outoja asioita. Materiaalia kertoo elähtäneestä luovan kirjoittamisen opettajasta, joka löytää todellisen kyvyn kaikkien itseään ja traagisuuttaan täynnä olevien kynäilijöitten joukosta. Hän lähettää salaa kirjoittajan työn kirjoituskilpailuun, mutta kokee kauhean yllätyksen, kun menee ilmoittamaan voitosta.

Nämä kertomukset viehättivät minua. Ne oli kerrottu hyvin, jännite säilyi, mitään ei ollut liikaa. Kaikissa ei ollut perinteistä yllätystä, joissakin oli. Miksi ihmeessä pidin näin oudoista ja kummallisista tarinoista? En tiedä. Lukekaa ja kertokaa se minulle. *****

Pesonen Raimo Automies

Automies katselee Sprintterin ikkunan läpi auringonnousuja ja -laskuja, teitä etelässä ja pohjoisessa ja huoltoasemia. Huoltoasemilla on tuttuja, siellä tankataan niin mies kuin auto. Mies käy munkkikahvilla,  lämmin ateria on harvinaista herkkua. Automies kuljettaa jaettavia lehtiä. Hän nukkuu usein autossa ja huonosti. Hänellä on naistuttavia Vantaalla, Hämeenlinnassa ja Tampereella, mutta paras ja uskollisin nainen Taru kulkee mukana eikä pane välejä poikki, kuten muut naiset silloin tällöin. Tarukin vaikenee, jollei automies seuraa annettuja ohjeita. Taru kuitenkin leppyy pian ja kehottaa tekemään u-käännöksen.

Automies tulee toimeen vähällä eikä paljon saakkaan, ei rahaa eikä huomiota. Nokkakärryn takana kulkeva muuttuu herkästi näkymättömäksi. Kirjan henkilögalleria on suuri ja jokaiselle löytyy oma rooli ja tehtävä kirjan juonen kuljettelussa: Puntti, Hullu-Hanna, Luupää, Lentojätkä, Narttu-Erkki... Klasu on aluksi työnantaja ja Seppo tarjoaa vaimonsa avustuksella silloin tällöin ruokaa ja yösijan automiehelle. Lukijalle Sepon esittäytyminen kirjassa tarjoaa tragedian ja komedian samoilla sivuilla. Juuri siksi pidin kirjasta, juuri tämmöisistä kirjoittajan taidoista pidän: suru ja ilo kulkevat lähekkäin ja molemmat tavoittavat lukijan yhtäaikaa. Pieni kirja ei ole pelkkä äijäromaani - se antaa enemmän kuin lupaa.****+

J.K. Ihalainen: Ainoa ainoa ainoa elämä

Piankos minä tuon lukaisen, ajattelin, kun tartuin Ihalaisen pikkuruiseen opukseen. Löytyisikö siitä näppärä avain kuolemattoman kulkurin Arthur Rimbaudin ymmärtämiseen? 11 x 16 sm ja 102 sivua tuntui juuri sopivalta annokselta natustella tämän lapsineron toilauksia ja huumehöyryisten  runojen taustoja. Vaan kerrankos sitä ihminen erehtyy. Siitähän alkoikin taas kerran varsinainen kirjallinen seikkailuretki. Sammakon syy, Sammakon syy!!! Tuon turkulaisen kustantamon, joka kustantamat kirjat ovat aina lupaus jostakin kihelmöivästä elämyksestä. Ja käynti Sammakon kirjakaupassa! Vävynretaleen oli suurin piirtein revittävä muori sieltä ulos. Ihalaisen teos olikin salakavala portti  varsinaiseen mikä-mikä-maahan. Jo yksin kulttirunon  Humaltuneen venheen eli Juopuneen purren eli Kännisen paatin eri käännösten jälkiä seuratessa tuli mietittyä kääntäjienkin sielunelämää. No joo, hypähteli siinä ajatus myös Toivasen Auran tokaisuun Uuno Kailaasta, joka oli siis Kaarlo Sarkian ystävä, joka puolestaan teki yhden parhaista Rimbaud-käännöksistä… Aura kun oli sitä mieltä, ettei Kailas mitään naisista ymmärtänyt. Ja Aura taas oli Einar Reuterin, monen tulenkantajan kaverin pikkupiika, jolla oli tarkat silmät. Ja niin päästiinkin taas Turusta Ähtärin Peränteelle. Vieläkään en ymmärrä Rimbaudin suuruutta, mutta yritinpähän ainakin. Ja kyllä, kyllä minä viihdyin hyvin noiden maestrojen seurassa.