tiistai 31. elokuuta 2010

Williessä on sitä jotakin

William Shakespearen (1564-1616) tuotanto tunnetaan, mutta miehestä itsestään ei saa tolkkua, ei, vaikka monet ovat yrittäneet. Tai ehkäpä vika onkin siinä, että Willien jälkiä seuranneilla on melkein yhtä vilkas mielikuvitus kuin Hamletin tekijällä. Siis kenellä? So what. Tekstejäkin on ajan myötä käännelty ja väännelty, mutta edelleen niissä on vahvasti sitä jotakin. Viimeksi Willien salaisuutta ja yhtä kadonnutta käsikirjoitusta on jäljittänyt Jennifer Lee Carrell, joka "halusi kirjoittaa vetävän jännärin, joka viihdyttäisi sekä Shakespearen tuntijoita että niitä lukijoita, jotka eivät tunne Shakespearen tuotantoa kovin hyvin". Shakespearen salaisuuden mukana mennään sujuvasti ja vauhdilla maasta toiseen ja fakta ja fiktio ovat taas kerran niin toistensa näköisiä, että pohdiskelut lopullisesta totuudesta voi huoletta unohtaa. Paras vain nauttia hyvästä seurasta siihen päästyään, ja kaivella muistinsa pohjalta kuva toukokuisesta illasta Thamesin rannalla. Oli vuosi 1997 ja seisoin Globe-teatterin rakennustyömaalla aivan autuaana. Kas kun Willie hyppyytti jo silloin minuakin aivan mielensä mukaan. Tuoreesta ikiaikaisesta tammesta, tiilistä, kaisloista ja vuohenkarvoista oli muotoutumassa keski-aikainen teatteri lähes sellaisena kuin se oli ollut Shakespearen aikana. Parin viikon kuluttua näyttämöllä esitettäisiin Richard Oliverin ohjaama Henry V. Ollapa siellä silloin! Carreliakin puistattaa tapa, jolla Shakespearen tekstejä on käsitelty matkan varrella, mutta tuskin hänkään tietää, miten Matti Rossi ja Kalle Holmberg halusivat Suomen Turussa vuonna 1972 tehdä Learista ajassa toimivan ja varsinkin muuttaa sen surkean lopun. Silloin teki mieli kysyä Rossilta kuten Lear narriltaan: - Milloin sinusta on tuollainen laulurastas tullut? Eli ei tunnu missään Carrelin 500 sivua. Lisää tietoa on saatava. Mitä tuumi Den Leightonin romaanihenkilö Bret Rensselaer, ärsyttävä käppyräfriikki, tuijotellessan Thamesia omakotitalonsa ikkunasta? Mikä houkutti Erica Jongia kuvittelemaan itsensä Willien kanssa saman peiton alle? Ei kun hyvää lukusyksyä!

maanantai 30. elokuuta 2010

Ihanasti naiivi Naisten etsivätoimisto nro 1

Mma Ramotswe on botswanalainen etsivä, jolla on perinteinen ruumiinrakenne, kosolti tervettä järkeä ja hyvä sydän. Hänen sihteerinsä Mma Makutsi ei liioin yllä missimittoihin, hänellä on liian suuret lasit ja vaikea iho, mutta hän kompensoi nämä puutteet vertaansa vailla olevalla tehokkuudella. Mma Ramotswen mies, autokorjaaamon omistaja J.L.B. Matekoni on puolestaan mitä hyväluontoisin ja ystävällisin mies, joka näkee unia jarruista ja kytkimistä. Mma Ramotswella ja J.L.B. Matekonilla on kaksi ottolasta, Puso, joka on terve vintiö ja Motholeli, moottoreista kiinnostunut vammainen tyttö. Siinä tärkeimmät henkilöt, jotka viihdyttävät lukijaa Naisten etsivätoimisto nro 1:stä kertovissa tarinoissa. Niissä ei ammuta kovilla, litkitä viskiä eikä kaahata kahdella renkaalla, vaan pohditaan elämänmenoa sekä ihmisten ongelmia rooibois-teetä juoden ja ajetaan varovasti pienellä vanhalla autolla. Naiivia, mutta niin sydämeenkäyvää että ihan. Mies jo kymmenosaisen sarjan takana on Alexander MC Call Smith, monipuolinen ja tuottelias oikeustieteen professori. Smith on skotlantilainen, joka on syntynyt ja asunut vuosia Afrikassa ja hänen kuvaamanaan maanosasta tulee oudon kiehtova. Kuva on realistinen, mutta uutisten välittämää tietoa niin paljon monipuolisempi, että se lohduttaa ja antaa toivoa. Sodat ja sorto eivät kai koskaan lopu, mutta niitä ajattelemalla ei itkustakaan tule loppua. Silloin pitää nostaa kunniaan pienet asiat, miettii Mma Ramotswe. Miten toisia saattaa auttaa kykyjensä mukaan, miten omaa elämäänsä saattaa parantaa. Se onnistuu rakkaudella, teellä ja naurulla. Smith on muuten sen näköinen velikulta, että panee miettimään, josko hänenkin on yhtä vaikea luopua rispaantuneista housuistaan kuin J.L.B. Matekonin. Se kun onnistuu vain naisellisella oveluudella.

maanantai 9. elokuuta 2010

Katoamispiste



Mieslääkäri tapaa sateisessa Helsingissä kadulla ranskalaisen naisen. Naisen sateenvarjo lähtee liitämään myrskytuulessa ja rusikoituu auton alle keskellä katua. Tarina lähtee liikkeelle ja mieslääkäri joutuu mukaan monitasoiseen kudokseen, jossa totuus ja faktat sekoittuvat fiktioon ja unelmiin sadunhohteisessa ja usvamaisessa kertomuksessa.

Lääketieteen lisenssiaatti Joel Hahtelan on helppo kirjoittaa lääkäri-päähenkilön seikkailusta. Faktat ovat kohdallaan ja tarinan loimena ollut kirjailija Raija Siekkinen todella kuollut ja tästä maailmasta kadonnut.
Ranskalainen nainen johdattaa lääkärin miehensä jäljille ja sen jälkeen kävellään jo Kotkan kaupunkia ristiin ja rastiin, kun etsitään Siekkisen elämälle ja kuolemalle yhteistä nimittäjää. Tarina pitää lukijansa tiiviisti otteessaan. Ristikkäisiä polkuja kävelevät kaiken aikaa ranskalainen nainen ja hänen miehensä. Lääkäri näkee polkujen risteävän, mutta hän ei oikein tiedä, minkä polun hänen tulisi elämässään ja seuraamisessaan valita.

Lukijan on ensiksi päätettävä, tapahtuuko tässä nyt jotain lääkäri Hahtelalle, vai lääkäri Hahtelan kirjoittamalle päähenkilölle, jollekin toiselle lääkärille. Yhdessä on sitten päätettävä se, mitä kirjailija Siekkiselle on tapahtunut ja lopulta, jos voimia riittää, olisi vielä selvitettävä, mikä on se todellinen Katoamispiste, jossa totuus ja unenomainen fiktio lopulta kohtaavat ja toinen katoaan.

Hahtela on kirjoittanut upean kirjan. Lukija joutuu päiviä ja viikkoja lukukokemuksen jälkeenkin miettimään sitä, mikä on totuus ja kuinka se elämässä lopulta muodostuu. Kaikki eivät voi Hahtelan tavoin heittäytyä kirjoittajan keinoin maalaamaan maisemaa eteemme, mutta jokaiselle tarjoutuu mahdollisuus kirjan lukukokemuksen avulla päästä kurkistamaan verhon taakse ja samalla voi saada aavistuksen omaisen hipaisun iholleen kaikesta siitä, mikä lopulta meitä täällä maailmassa johtaa.

sunnuntai 1. elokuuta 2010

Beat (väsynyt, kelkasta pudonnut)

Oma moka, että tipahdin varsinaiseen mutakuoppaan. Luulin Hämyä Tarzanin tekijän varhaisteokseksi, vaikka kyse oli aivan eri Burroughsista. Hiilestyin itselleni sen verran, että päätin siltä istumalta perehtyä lähemmin muidenkin beatnik-kirjailijoiden tuotantoon. Nimet sellaiset kuin Allen Ginsberg, Jack Kerouac ja Charles Bukowski olivat jääneet vieraiksi, vaikka Jean Genet toikin mieleen jonkin ammoisen vähän puistattavan lukukokemuksen. Asiaan oli saatava parannus. Siunattu asia, että Pentti Saarikoskikin koki alkuhuuman mentyä beat-suuntauksen vähemmän arvokkaaksi kirjallisuuden lajiksi. Muuten olisin epäillyt itseäni vieläkin tyhmemmäksi kahlatessani näiden veljien jäljessä henkisestä kuralätäköstä toiseen. Kokemus oli rankka, mutta myös palkitseva. Kuten William Burroughsin alter ego Seward Hall sanoo: - On käytävä helvetissä nähdäkseen taivaan. Vanha rouva tunsi urakan jälkeen itsensä puhistuneeksi sammakoksi, joka kupu täynnä tyytyväisenä sulatteli ties mitä ötököitä. Muista beatnikeista voin vain todeta, että nyt ne on luettu Ginsbergin Huutoa myöten, mutta Bukowskiin saatan vielä palata. Jätkä kun on aivan mielettömän härskinhauska.