Castillon Claire Kuplissa

Kirjoittaja on sama kuin Irjan taannoin lukemassa Äidin pikku pyöveli kirjassa. Enpä tiedä, tuoko kokoelma Kuplissa paljon lisää piirteitä kirjailijakuvaan. Tekstit ovat lyhyitä, ilkeällä tavalla oivaltavia ja samalla uskottavia. Niissä on hyväksikäyttöä, pettämistä, röyhkeyttä. Samalla ne käsittelevät rakkautta ja parisuhdetta. Ehkäpä tässä onkin sanoman ydin. Herkät asiat ovat laskelmoinnin tai urakehityksen portaita ja niinpä eivät enää niin herkkiä ja kauniita olekaan.

Siis aivan kauhea kirja, joka kannattaa lukea.

J. M. Coetzee: Kesä

Jos kirjailijalla on tavallista parempi itsetunto, (jota ei siis pidä sotkea pöhöttyneeseen egoon), voi luoda nuoruuden omakuvastaan juuri sellaisen kuin lystää. Vaikka ulkonäöstään viis välittävän surkimuksen, toki väkivaltaa ja rotusortoa vastustavan buurien jälkeläisen, joka kirjoittaa runoja ja ihmettelee, mitä hän oikeastaan Afrikassa tekee. Naisten kanssa hän on kömpelö, vanhaa isäänsä hän hoitaa miten kuten ja sitä rataa. Ei  J. M. Goetzeen "Kesä" todellakaan ole mikään elämäkerta, kaukana siitä. Nobelisti ja kahdesti Booker-palkittu mies tekeytyy siinä toimittajaksi, joka haastattelee Goetzeen tunteneita naisia ja yhtä miestäkin hänen kuoltuaan. Lukija varmaan pakahtuisi sääliinsä ja myötätuntoonsa, ellei esimerkiksi tietäisi Goetzeen olleen kuvailemanaan ajankohtana naimisissa ja kahden lapsen isä, muista sumutuksista puhumattakaan. Kun nämä pikkupulmat sysää sivuun, voikin syventyä nauttimaan teoksen "nokkelasta kompositiosta, tiiviistä dialogista ja analyyttisestä loistokkuudesta", kuten Ruotsin Akatemia Nobel-palkinnon jakotilaisuudessa kuvaili hänen tyyliään. Sekä vahvasta oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon vaatimuksesta, joka on tunnusomaista koko Goetzeen tuotannolle. Sekä siitä jostakin, joka erottaa huipputekstin tavanomaisesta.

Roslund & Hellström: Kolme sekuntia

Nyt on pakko antaa periksi. Vuosikausia olen urputtanut ruotsalaisten kyvyttömyydestä paahtaa kahvia, panna olutta tai leipoa leipää, jopa ristiinnaulitustakin ne ovat onnistuneet luomaan verettömän ja levollisen patsaan jonkun seurakuntakeskuksensa seinälle. Ja se ruokohelpifabriikki - hohhoijaa. Saati tapa, jolla Carl Larssonin kotimuseota taannoin esiteltiin!  Mutta kuten sanottu, on aika tarkistaa kantansa ainakin rikoskirjallisuuden osalta. Sen ne pahukset näyttävät hallitsevan.
Voiko oikeusvaltiolle oleellisen tiedon väärentäminen olla keskeinen työkalu taistelussa järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan? Asiaa pohditaan Roslundin & Hellströmin teoksessa Kolme sekuntia. Kaksikko on perehtynyt aiheeseensa perinpohjaisesti. Heidän "syväkurkkujaan" ovat olleet niin pitkäaikaisvangit kuin viranomaiset ja heidän tekstinsä on paitsi sujuvaa, niin myös veren ja oksennuksen hajuista. Ja mikä pahinta tai parasta, hyvin todentuntuista. Mitään hupiveikkoja nämä svenssonit eivät ole, mutta kummasti heidän seurassaan viihtyy. Selviääkö komisario Grens masennuksestaan ja selvittääkö hän rikoksen, joka tuntuu olevan ihan muuta kuin miltä se näyttää? Miten käy perhettään rakastavan soluttautujan, joka voi olla kolmen sekunnin kuluttua kuollut? Siinähän saa sitten jännittää yli neljän sadan sivun verran, ennen kuin palaset alkavat loksahdella paikoilleen. Ja kun kuvio on valmis, osa paloista on kulmistaan käpertynyt. Mutta kuten Grens hautausmaalle vihdoin uskaltautuessaan totesi, että häntä ei edes palellut. Vaikka hän tiesi, että hautausmaalla oli aina kylmä.

Rosa Liksom: BamaLama

Nyt kun Rosa Liksomista on Finlandia-palkinnon myötä tullut salonkikelpoinen, on mukava palata hänen aikaisempaan tuotantoonsa. Tutkiskella tykönänsä, miten tähän on tultu. Itse Finlandia-palkinnon jakotapa on mielestäni vähän arveluttava. Päästää nyt kamu valitsemaan kamuaan. Vaan olkoon. Kyllä Liksom on palkintonsa ansainnut.
Vuonna 1993 julkaistua BamaLamaa en kuitenkaan todellakaan aio hankkia kotikirjastooni, mutta  sen "tärähtänyttä ja tarkkaa kuvaa yhtä aikaa" olen tiiraillut sitkeästi ja pitkään vähän vinosti hymyillen. Olen jopa uusinut sen lainan kaksi kertaa, eikä kukaan näytä sitä tällä välin kaivanneen. Vaikka on kyse novellikokoelmasta, niin minäkin olen tajuavinani, missä niissä mennään. Siis suin päin jorpakosta toiseen rumia puhuen. Mutta juuri se, että mitään ei jää epäselväksi, sai minut laittamaan novellin lainausmerkkeihin, ja kuten myöhemmin ilokseni totesin, olikin kyse lyhytproosasta. Hienoa, nyt tunsin taas olevani tutulla maaperällä.
Liksom on omailmeinen ja hänellä on hieno kielentaju. Hän ei ota kantaa, vaan dokumentoi ja kyllä, kyllä, häneen kuvaamiaan syrjäytyneitä ja eri tavoin vinksahtaneita tyyppejä on todella olemassa, kaikki  vain eivät kaiverra korkkiruuvilla tietään heidän sisimpäänsä.
Liksom kuvaa itseään sekatyölaiseksi, jolta monipuolisen taiteen tekemisen lisäksi sujuvat myös varsityöt. Hän myöntää auliisti muuttuneensa iän myötä. Kuten Jukka Petäjä Hesarissa totesi: - Hän ei enää halua olla härski vain siksi, että olisi härski. Sehän sopii muorin pirtaan. Jään odottelemaan, että Hytti no 6:n suosio varauslistalla hiipuu ja pääsen lukemaan sen. Siis toiseen kertaan, tarkoitan.