J. M. Coetzee: Kesä

Jos kirjailijalla on tavallista parempi itsetunto, (jota ei siis pidä sotkea pöhöttyneeseen egoon), voi luoda nuoruuden omakuvastaan juuri sellaisen kuin lystää. Vaikka ulkonäöstään viis välittävän surkimuksen, toki väkivaltaa ja rotusortoa vastustavan buurien jälkeläisen, joka kirjoittaa runoja ja ihmettelee, mitä hän oikeastaan Afrikassa tekee. Naisten kanssa hän on kömpelö, vanhaa isäänsä hän hoitaa miten kuten ja sitä rataa. Ei  J. M. Goetzeen "Kesä" todellakaan ole mikään elämäkerta, kaukana siitä. Nobelisti ja kahdesti Booker-palkittu mies tekeytyy siinä toimittajaksi, joka haastattelee Goetzeen tunteneita naisia ja yhtä miestäkin hänen kuoltuaan. Lukija varmaan pakahtuisi sääliinsä ja myötätuntoonsa, ellei esimerkiksi tietäisi Goetzeen olleen kuvailemanaan ajankohtana naimisissa ja kahden lapsen isä, muista sumutuksista puhumattakaan. Kun nämä pikkupulmat sysää sivuun, voikin syventyä nauttimaan teoksen "nokkelasta kompositiosta, tiiviistä dialogista ja analyyttisestä loistokkuudesta", kuten Ruotsin Akatemia Nobel-palkinnon jakotilaisuudessa kuvaili hänen tyyliään. Sekä vahvasta oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon vaatimuksesta, joka on tunnusomaista koko Goetzeen tuotannolle. Sekä siitä jostakin, joka erottaa huipputekstin tavanomaisesta.