Nyt on pakko antaa periksi. Vuosikausia olen urputtanut ruotsalaisten kyvyttömyydestä paahtaa kahvia, panna olutta tai leipoa leipää, jopa ristiinnaulitustakin ne ovat onnistuneet luomaan verettömän ja levollisen patsaan jonkun seurakuntakeskuksensa seinälle. Ja se ruokohelpifabriikki - hohhoijaa. Saati tapa, jolla Carl Larssonin kotimuseota taannoin esiteltiin! Mutta kuten sanottu, on aika tarkistaa kantansa ainakin rikoskirjallisuuden osalta. Sen ne pahukset näyttävät hallitsevan.
Voiko oikeusvaltiolle oleellisen tiedon väärentäminen olla keskeinen työkalu taistelussa järjestäytynyttä rikollisuutta vastaan? Asiaa pohditaan Roslundin & Hellströmin teoksessa Kolme sekuntia. Kaksikko on perehtynyt aiheeseensa perinpohjaisesti. Heidän "syväkurkkujaan" ovat olleet niin pitkäaikaisvangit kuin viranomaiset ja heidän tekstinsä on paitsi sujuvaa, niin myös veren ja oksennuksen hajuista. Ja mikä pahinta tai parasta, hyvin todentuntuista. Mitään hupiveikkoja nämä svenssonit eivät ole, mutta kummasti heidän seurassaan viihtyy. Selviääkö komisario Grens masennuksestaan ja selvittääkö hän rikoksen, joka tuntuu olevan ihan muuta kuin miltä se näyttää? Miten käy perhettään rakastavan soluttautujan, joka voi olla kolmen sekunnin kuluttua kuollut? Siinähän saa sitten jännittää yli neljän sadan sivun verran, ennen kuin palaset alkavat loksahdella paikoilleen. Ja kun kuvio on valmis, osa paloista on kulmistaan käpertynyt. Mutta kuten Grens hautausmaalle vihdoin uskaltautuessaan totesi, että häntä ei edes palellut. Vaikka hän tiesi, että hautausmaalla oli aina kylmä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti