Nyt kun Rosa Liksomista on Finlandia-palkinnon myötä tullut salonkikelpoinen, on mukava palata hänen aikaisempaan tuotantoonsa. Tutkiskella tykönänsä, miten tähän on tultu. Itse Finlandia-palkinnon jakotapa on mielestäni vähän arveluttava. Päästää nyt kamu valitsemaan kamuaan. Vaan olkoon. Kyllä Liksom on palkintonsa ansainnut.
Vuonna 1993 julkaistua BamaLamaa en kuitenkaan todellakaan aio hankkia kotikirjastooni, mutta sen "tärähtänyttä ja tarkkaa kuvaa yhtä aikaa" olen tiiraillut sitkeästi ja pitkään vähän vinosti hymyillen. Olen jopa uusinut sen lainan kaksi kertaa, eikä kukaan näytä sitä tällä välin kaivanneen. Vaikka on kyse novellikokoelmasta, niin minäkin olen tajuavinani, missä niissä mennään. Siis suin päin jorpakosta toiseen rumia puhuen. Mutta juuri se, että mitään ei jää epäselväksi, sai minut laittamaan novellin lainausmerkkeihin, ja kuten myöhemmin ilokseni totesin, olikin kyse lyhytproosasta. Hienoa, nyt tunsin taas olevani tutulla maaperällä.
Liksom on omailmeinen ja hänellä on hieno kielentaju. Hän ei ota kantaa, vaan dokumentoi ja kyllä, kyllä, häneen kuvaamiaan syrjäytyneitä ja eri tavoin vinksahtaneita tyyppejä on todella olemassa, kaikki vain eivät kaiverra korkkiruuvilla tietään heidän sisimpäänsä.
Liksom kuvaa itseään sekatyölaiseksi, jolta monipuolisen taiteen tekemisen lisäksi sujuvat myös varsityöt. Hän myöntää auliisti muuttuneensa iän myötä. Kuten Jukka Petäjä Hesarissa totesi: - Hän ei enää halua olla härski vain siksi, että olisi härski. Sehän sopii muorin pirtaan. Jään odottelemaan, että Hytti no 6:n suosio varauslistalla hiipuu ja pääsen lukemaan sen. Siis toiseen kertaan, tarkoitan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti