Dekkarien ihmeellinen maailma (osa 1)

Yleisimpiä yleistyksiä ovat kommentit sellaiset kuten, että en koskaan lue dekkareita tai sarjakuvia tai käy oopperassa. Mikäs siinä. Ilmankin tulee toimeen. Mutta kun niissä kaikissa on hyviä ja huonoja, eivätkä ne hyvätkään kaikki voi kaikkia miellyttää. En minäkään jaksa Fingerporista innostua, on vähän mielestäni tekijällä tyylitaju hukassa, mutta Lassi ja Leevi on ihan jees. Nokkimalla kulttuurin pientareelta omimman näköiset dekkarijyvät, tulee aina välillä ihan pullea olo. Hesarikin todistaa, että etnodekkari on nousussa. Hyviä esimerkkejä ovat Sujata Masseyn Japanin tai Qiu Xiaolongin Kiinan kulttuureista kertovat romaanit. Tulee kutiseva olo, että näitä juttuja haluaa rapsuttaa vielä pintaa syvemmältä. Ja ei kun taas kirjastoon! Robert van Gulikin tuomari Dee punoo partaansa omassa hyllyssäni, mutta Tony Hillermanin intiaanireservaatin sympaattiset konstaapeli Jim Cheen ja komisario Joe Leaphornin käyn nappaamassa aina kynkkääni, kun haluan kokea autiomaan auringonlaskun heidän kanssaan. Agatha Cristien ja Dashiel Hammetin väliin mahtuu yhtä ja toista mielenkiintoista, jopa tajuntaa laajentavaa luettavaa. Sarja jatkuu.

Punnittua puhetta

Kristina Carlsonin Herra Darvinin puutarhuri vaati ainakin minulta toisen lukukerran, ennen kuin lakkasin vahtimasta pilkkujen paikkoja. Kun tekstin antoi soljua vapaasti, alkoi teos avautua ihan uusiin mittasuhteisiin. Kirjan takakannessa asia sanottiin niin kuin se on eli Finlandia-palkitun kirjailijan romaanissa usko, tiede, pyhä ja arkinen soivat moniäänisesti, satiirin säröjä kaihtamatta. Pieni, suuri teos, on se. Mutta kuten sanottu, vaati toisen lukukerran ja vauhtia oli hiljennettävä, että ehti nauttia ja sulattaa Darvinin kyläläisten kaikki ajatuskiepit. Carlsonia on kiitetty romaanin uudistajaksi. Voipi hyvinkin olla. Ainakin hykerryttävää hänen tekstinsä on. ...kaikki käy, oli Jumalasta tai tieteestä tai omasta päästä, kunhan todistus palvelee käsitystä johon joka tapauksessa uskoo, kylän teologia on täikammalla haraamista, siivotaan sopimattomat ajatukset ja samalla lähtee tukkakin päästä, pohtii puutarhuri Davies. Se että kirjassa on juoni ja onnellinen? loppu, ei suinkaan heikennä sen tehoa. Päin vastoin. Tuntuu lohdulliselta, että karukin maa kukkii, kun siihen istuttaa toivon mullosia.

Täyspäinen puoliverinen

Barack Obama on mainio tyyppi ainakin näin kaukaa katseltuna. Puoliverisen, äidin ja isovanhempien kasvattaman sekä komplekseja täynnä olevan pojan tie USA:n presidentiksi kiersi maanosasta ja kulttuurista toiseen. Tuloksena oli poliitikko, joka tuntee elämän laidasta laitaan ja puhuu sujuvalla selkokielelä, ja jota ei ainakaan vielä valta tunnu turmelleen. Kun kaveri on julkaissut kaksi paksua teosta, joista toinen kertoo lapsuus- ja nuoruusvuosista ja toisessa antaa palaa täysverisenä poliitikkona, voi vain varovasti kysellä, onko niistä heijastuva täyspäisyys todella pysyvä ominaisuus? Unelmia isältäni, kertomus rodusta ja sukuperinnöstä on niin sujuvasti ja sydämeen käyvästi kirjoitettu, että sen yli viisisataa sivua ei takunnut pätkääkään. Rohkeus toivoa, ajatuksia amerikkalaisen unelman pelastamisesta on sekin ok, mutta ei lukuelämyksenä ensimmäisen teoksen luokkaa. Painavaa asiaa toki, maalaisjärkeen perustuvaa pohdintaa siitä, miten asiat ovat ja miten niiden tulisi olla, mutta täytyy olla melko kiinnostunut maailmanpolitiikasta, jotta pystyisi yhtä täysillä paneutumaan tähän uudempaan julkaisuun. Mutta kuten Michael Kazin Washington Postissa totesi, näinä masentavina ja kovaotteisina aikoina Obaman kyky esitellä kohottavan ja elegantin proosan lomassa humaaneja ja järkeviä ratkaisuja herättää tosiaan toivoa.

Kastelimme heitä runsaasti kahvilla

Timo Harju oli neljä vuotta sitten suorittamassa siviilipalvelusta Luolavuoren vanhainkodissa Lounais-Suomessa. Nyt hän on esikoisrunoilija, Kritiikin kannuksilla palkittu. Esikoisrunokokoelmassa vanhainkodin arki on läsnä. Runot esittelevät asukkaat ihmisinä ja kirjailija kuvaa heitä lämmöllä. Kokoelman väliotsikotkin puhuttelevat: Unohduskodin aamut, Iltasatuja mummolle,Voiko puurolusikan alle suojautua sateelta?, Laulusängyt (alkaa Tuu tuu tupakkarullalla, mutta uusin sanoin). Mieleen painuivat mökille Kemiöön lähdössä ollut, jota tekee mieli kannustaa tai se mummo, jonka roikkuvaa vatsaa ja pyllynkannikoita oli ensin vaikea pestä tai hän, jonka huoneen katossa oli mies. Mielekästä luettavaa, jos lukee vain yhden runokokoelman, pakollista vanhustenhoidossa työskenteleville. Tai päinvastoin.

Kauimpana kuolemasta

Elina Hirvosen toisen kirjan otan vastaan yhtä mieluusti kuin ensimmäisen, Finlandia-ehdokkaana olleen Että hän muistaisi saman (2005). Kauimpana kuolemasta(2010) on syntynyt kirjailijan Sambian vuosien aikana. Kirja on kipeän kaunis tarina Paulista, Estheristä, Bessystä ja Johannasta. Bessy on Estherin lapsuustoveri, kaunotar, jolle isän ja äidin kuoleman jälkeen elämä kääntää selkänsä. Esther etsii ystäväänsä aikuisuuteen asti ja löytää viimein tämän tyttären Susanin, jolle tarjoaa kodin. Suomalainen Paul tapaa Estherin paikassa, jossa hän on nähnyt vilauksen kaltoinkohdellusta Bessystä vuosia sitten esitellessään afrikkalaista lapsuusympäristöään vaimolleen Johannalle. Kirja on monikerroksinen ja viiltävän kaunis eikä kömpelö juoniselostus anna oikeutta sille. Hyvä, paha ja sovitusyritykset, rakkaus ja sen puute kulkevat rinnan kerronnassa. Kaikki tänään päälleni kaatuvat asiat tuntuvat pelkältä kutinalta, kun astun maailmaan, jonka Elina Hirvonen kirjassaan levittää lukijoille. Vaikuttava, itkettävä, puhdistavakin lukukokemus.

Ei rutkuteta säästä

Kun tuuli on tuima ja paljaalla pyllyllä ei sitten millään kärsi vielä testata kylvöpenkin lämpötilaa, voi puutarhaihminen eli viherturaaja, kuten Mari Mörö meitä nimittää, lohduttautua Vapaasti versoo-kirjan parissa. Jos jollakin onnekkaalla on kätköissään Karel Capekin 90-vuotias Puutarhurin vuosi, niin mikäs sen somempaa. Mörö on vähän päivittänyt sitä tyyliin, että "Ei pitäisi rutkuttaa säästä emmekä rutkutakaan. Mutta meikäläisen harrastukset kärsivät kovasti jos sääasiat unohtuvat siellä päässä tykkänään." Mörö huitelee jutuissaan hervottoman huolettomasti aiheesta toiseen ja onnistuu aina välillä jopa paasaamaan yksinkertaisen elämän iloista, mutta puisevasti ei silloinkaan. Pyhä viha on niin aitoa, että alkaa kadehtien miettiä, mistä tuo ihminen kaiken energiansa oikein ammentaa. Asialle löytyy ainakin osittainen selitys, kun saa tietää, että viinaksia Mörö tarvitsee vain pumpulipuikon päällisen verran ja nekin tipat ötököiden tuhoamiseen. Ja että sohvan hän kertoo polttaneensa ja television tuhonneensa. Viherturaajan onni on napostella ruusujuurta, jonka ainoa moitittava seikka on, että se ei maksa asuntolainojamme. "Elämä on sitä, että mahtuu maailmaan." Siis sinne kaikkien clematiksien, cortaredioiden ja ratibidojen sekaan, jotka jo kihisevät kevättä ja uutta kasvukautta.