Doris Lessing: Ihon alla

En olisi arvannut, että yli viisisataa sivua muistelmaa minulle vieraasta lapsuus-nuoruusympäristöstä pitää otteessaan. Niin vain kävi Doris Lessingin Ihon alla : omaelämänkerran ensimmäisen osan kohdalla. Teos kattaa vuodet 1919-1949. Onhan kirjailija toki arvioitu Nobelin arvoiseksi, joten muistelultakin sopii odottaa jotain. Kerronta on värikästä, ympäristö- ja henkilökuvaus vetävää ja osuvaa. Lessing analysoi hienosti esim. vanhempiensa pyrkimyksiä ja kohtaloa. Lukiessani sitä suomeksi englanninkielisessä ympäristössä Afrikassa, sain kirjasta nimiä puille ja eläimille: helmikana, jakaranda... Tylsin osio kirjassa oli nuoruuden järjestöelämän kuvaus, mutta kattoihan poliittinen aktiivivaihe ison osan Lessingin nuoruutta.

Paratiisi ei taida sittenkään olla ihan nurkan takana

Nobelisti Mario Vargas Llosa oli jäädä minulle vähän sellaiseksi hyvää päivää kirvesvartta-kokemukseksi luettuani puoleen väliin Maytan tarinaa. Epäonnisen vallankaappausyrityksen kuvaus, jossa käytäntö ja teoria ottavat yhteen päät kolisten, ei jaksanut pitää vanhan rouvan mielenkiintoa yllä loppuun asti. Mutta kuinkas sitten kävikään Paratiisi on nurkan takana-teoksen kanssa. 550 vimmaisesti suollettua sivua kahdesta ah niin erilaisesta, mutta yhtä kutsumustietoisesta ihmisestä, taidemaalari Paul Gauguinista ja hänen isoäidistään Flora Tristanista oli melkoinen lukukokemus. Pelkään sen panevan etsimään ainakin Gauguinista vielä lisää tietoa, mutta tuskin sentään hätistävän haudalleen. Halu tietää ja kokea enemmän ja syvemmin käy vielä päinsä, jos hauta on Kööpenhaminan liepeillä kuten Karen Blixenin, mutta Tahitille on turhan pitkä ja kuoppainen taival. Mutta että pääsisi pällistelemään Gauguinin tauluja ja lunttaamaan omista muistiinpanoistaan, miten Llosan luovuus läpivalaisee niiden syntyhistoriaa! Olisi se onnea. Paratiisi on nurkan takana on leikki, jota lapset leikkivät eri puolilla maailmaa. Flora ja Paul uskoivat sen olevan heti seuraavan nurkan takana eli sitkun. Eihän homma siten toimi, mutta päämääräänsä pyrkiessään kumpikin eli täydesti ja intohimoisesti niin kauan kuin eli. Flora rakensi työläisten ja naisten paratiisia, Paul etsi barbariaa ilman sosiaalisia tai moraalisia paineita. Llosa kertoo heidän tarinansa sulauttaen faktan ja fiktion niin saumattoman sileästi toisiinsa, että lukijan on turha pohtia, miten kaikki ihan aikuisten oikeasti tapahtui. Uskoisin myös, että Sulamit Hirvaksen suomennos tekee oikeutta espanjankieliselle alkuteokselle.