Nousiainen Miika: Metsäjätti

Miksei tämä kirja ole Finlandia-ehdokkaiden joukossa, ihmettelin lukiessani, nauraessani ja melkein itkiessäni. Kirjaa ei malttanut kesken heittää kuin pakon edessä, mutta sitten en enää päässytkään mukaan. Hyydyinkö minä vai kirjailija ihan viime sivuilla? Kun ratkaisuja kerrotaan, eivät yllätyksetkään yllätä ja nauru loppuu kokonaan.

Siitä huolimatta tämä on ehdottomasti lukemisen ja nauttimisen arvoinen kirja. On hyvä varata kuuloetäisyydelle joku, jolle voi lukea parhaita paloja ääneen. Pienen Törmälän kylän suurin työnantaja on puunjalostustehdas, joka on antanut elannon kyläläisille jo ennen kvartaalitalouden aikaa. Nykyisten työläisten isät muistetaan; juopottelut ja perheenkuritukset. Paikkakunnalta on kauppakorkean kautta noussut herrakastiin Pasi, joka saa tehtäväkseen saneerata yrityksen. Paras kaveri Jussi on tehtaalla töissä, mutta entisten kujeiden aika on jäänyt kauas taakse. Elämä tarjoaa uusia haasteita, joihin aikuisten miesten pitäisi pystyä vastaamaan. Kerronta etenee sekä 2000-luvulla että 1980-luvulla ja vuorotellen Jussin ja Pasin näkökulmasta.

Kyllä Nousiainen osaa kirjoittaa juuri niin, että se koskettaa. Kirjan henkilöt elävät, tapahtumat etenevät pakottamatta ja itku ja nauru niin lähekkäin - se on parasta.

Anne Swärd : Viimeiseen hengenvetoon

Älyllinen ja aistillinen tarina, lupaa takakansi. Onhan tämä kirja kiinnostava kertomus kahdesta ihmisestä, jotka tapaavat lapsina ja viettävät yhdessä kasvuvuotensa eteläruotsalaisessa maisemassa. Lo arvaa heti, että häntä vanhempi Lukas on sytyttänyt tulipalon, joka riistäytyy aiottua laajemmalle. Lon isä on lähtenyt äidin luota, eikä äiti toivu tästä, vaan varoittelee ja suojelee tytärtään erityisesti miehiltä ja aivan erityisesti Lukasilta. Nämä kuitenkin vetävät Lota puoleensa. Lukasin ja Lon suhde on ystävyyttä ja rakkautta, mutta hajoaa aikuistumisen kynnyksellä pojan isän kuoleman jälkeen. Lukas ei toivu erosta. Toipuuko Lokaan erilaisissa seikkailuissaan?

Kertoja keskittyy näihin muutamiin ihmissuhteisiin (äiti-tytär, Lo-Lukas, Lukas-isä ja Lon rakastajat) niin, että kaikkinainen muu kasvu ja tapahtuminen ohitetaan kokonaan. Lo vain tuntuu kuin itsestään oppineen puhumaan sujuvasti englantia pärjätäkseen maailmalla, vaikka muita edellytyksiä pärjäämiseen ei välttämättä olisikaan. Välillä putoilin kärryiltäkin lukiessani, mutta silti bongasin hyvän kappaleen:

En osaa kuvitella millainen yksinäisyys odottaa sen päivän jälkeen kun ei enää näe lukea. Aloin lukea koska näin hänen (äidin) lukevan. Halusin kokea saman kuin hän, sen mikä sai hänet joskus katoamaan täysin omaan maailmaansa kun olimme kömpineet sänkyyn ja lämmitin jalkojani hänen reisiensä välissä, makasin silmät kiinni puoliunessa ja tunsin hänen kääntävän sivua.

Lallatellen

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja, 2009
Autioista tunnelmista poispäästäkseni valitsin luettavakseni kirjan kauniin nimen perusteella. Kansikuvan metsämansikat houkuttivat myös. Eikä takakannen tekstin lupaus kahden naisen, ruotsalaisessa kylässä erakkona asuneen Astridin ja naapuriin muuttaneen Veronikan ystävyyden kuvauksestakaan tuntunut hullummalta.

Siinä olikin sitten melkein kaikki hyvä sanottava. Kirjassa tunnelmoitiin liikaa ja teksti jätti perustelematta tapahtumia. Tuntui siltä, että (esikois-)kirjailija oli itse jättäytynyt iskelmämäisiin kesäillan tunnelmiin eikä ollut välittänyt korjata tai pohjustaa. Miten muuten on selitettävissä, että tiet olivat auraamatta vähän ennen juhannusta Etelä-Ruotsissa? Tai että Astridin aviomies oli lihava ja vanha, peräti 24-vuotias? Ärsyynnyin. Luin kuitenkin kirjan loppuun. Olen samaa mieltä toisen lukijan kanssa: ohut kirja, vaikka sivuja oli yli kolme sataa.