Shlomo Venezia: Sonderkommando - Tarinani Auschwitzista

Shlomo Venezia (s.1923) kreikanjuutalainen, joka joutui toisen maailmansodan aikaan keskitysleirille, menetti äitinsä ja kaksi pikkusiskoaan leirillä. Hän päätyi Auschwitzissa sonderkommandoon, kuljetti ruumiita kaasukammioon ja sieltä krematorion polttouuneihin, joukossa myös omia tuttaviaan. Hän oli harvoja keskitysleireiltä elossa selvinneistä sonderkommandoon kuuluneista vangeista.

Eihän tämä mitään leppoista kesälukemista ollut, mutta ei sen tarvitse sitä ollakaan. Olen lukenut useita keskitysleirikuvauksia, tämä eroaa jotenkin realistisuudellaan, tuntuu siltä, että kertojan on pakko kertoa aivan kaikki.

Kirja on tehty haastattelumuotoon eli kamaluudet kokeneen kylmän toteavasti kertomana.

Sitä tuntee itsensä niin pieneksi näin isojen asioiden rinnalla, suosittelen.

Siegfried Lenz: Hetken hiljaisuus

Siegfried Lenz (s.1926) kirjoittaa kauniisti rakkaudesta. Kirja alkaa muistohetkellä pienessä saksalaisessa koulussa. Stella, nuori englanninkielen opettaja on kuollut veneilyonnettomuudessa. Teos on 18- vuotiaan oppilaan Christianin ja Stellan rakkaustarina yhden kesän ajalta. Tapahtumat vaihtelevat muistotilaisuuden ja rakastuneiden kokemusten välillä.

Mutta Lenz kirjoittaa ehkä myös itsestään ja vaimostaan. Kirjaa kirjoittaessa Lenzin oma vaimo kuolee yli 50 avioliittovuoden jälkeen, kirjoittaminen keskeytyi vuosiksi. Lopputulos on vakuuttava.

Hanna Hauru: Paperinarujumala

Hanna Hauru (s.1978) on oululainen kirjailija, Paperinarujumala hänen seitsemäs teoksensa. Lyhytromaanin teksti on aseteltu sivuille kauniin runomaisesti- ja sitä on itse tekstikin.

Juonessa on ajatus heinoslaisesta herätysliikkeestä Oulussa 60- luvulla. Herätysliikettä johtivat Laila Heinonen ja hänen sisarensa Aune. Kirjassa Laina Heinonen saa puhelun Jumalalta työpaikalleen kaupunginkansliaan. Hänen on määrä koota 800 uskovaista hengelliseen liikkeeseen tai huonosti käy kaikille. Laina ryhtyy toimeen siskonsa Lianan avulla.

Viehättävästi kirjoitettu hauska kirja.

”Jumala lupaa soittaa uudelleen. Minulla ei ole puhelinta, joten otan laatikosta sakset ja leikkaan paperinarujohdon tyvestä irti ja laitan luurin johtoineen käsilaukkuuni.”

James Joyce: Odysseus/Ulysses

No nyt tuli kyllä ylitettyä itsensä, kun kerran jo lainat uusittuani olen saanut kahlattua läpi sekä Pentti Saarikosken kääntämän Odysseuksen että tarkistettua lukemattomia alaviitteitä Leevi Lehdon Ulysses-järkäleestä. Saarikoski on käyttänyt työhönsä rapiat 700 sivua tiukkaan ja pienellä fontilla ladottua tekstiä ja Lehto kaikkine liitteineen 857 vähän väljempää sivua. Yhteensä tietopaketti painaa kaksi ja puoli kiloa. Henk.koht. pidän ehdottomasti enemmän Saarikosken kielestä, vaikka ymmärrän toki Lehdonkin mittavan urakan arvon. Kääntäjät ovat olleet paljon vartijoina hauduttaessaan Joycen papupataa suomalaisenkin lukijan nautittavaksi, eikä vain vatsanväänteitä aiheuttavaksi. Itse koin olevani täysi tollo, kun puutteellinen yleissivistykseni kompuroitti minua sivulta toiselle. Vähän lohdutti, kun tiesi kirjailijan todenneen teoksessaan riittävän kirjallisuuden professoreillekin puuhaa vuosisadoiksi, ennen kuin ovat saaneet kaikki siihen sisältyvät arvoitukset ratkaistuiksi. Niin tai näin, kun on seurannut Leopold ja Molly Bloomin sekä Stephen Dedaluksen elämää yhden päivän ajan Dublinissa kesäkuussa 1904, on samalla saanut rautaisannoksen historiaa, taidetta, seksualisuutta ja ihmisenä olemisen ehtoja. Eikä vähiten kielellistä ilotulitusta. Mutta ei, ei, ei, en kyllä aio ainakaan hetkeen paneutua runsaan kommenttikirjallisuuden pariin tämän urakan jälkeen. Suositella teoksia  kyllä voin, mutta ruuhkavuosia elävälle en. On se sellaista menoa "heikun keikun kivisellä Dublinin tiellä", että saattavat arkiaskareet unohtua siinä sanallisessa rynkytyksessä. "Matkaan kirjani joutuisaan rahvas paatunut kohtaamaan…"

16 tarinaa toivosta

16 suomalaista naiskirjailijaa kirjoittaa toivosta. Toiset kirjoittavat siitä, kun toivo löytyy elämän tuomien koettelemusten keskellä ja toiset siitä, kun toivo pettää. Toiset kirjoittavat tietoisesta toivon etsimisestä, joissakin tarinoissa toivo pilkahtaa kuin sattumalta. Onneksi asiaa ei käsitellä mitenkään alleviivaten aina-on-toivoa-kliseillä. Novelleissa on myös hauskoja kertomuksia.

Näiden tarinoiden äärellä pohdin taas kerran sitä, miksi joillakin päähenkilöillä on nimi ja jotkut ovat vain naisia. Hannele Huovin kertomuksessa käytiin läpi lähes koko naisen elämä ilman että tätä nimettiin. Maarit Verrosen novellin päähenkilöt antavat nimensä kertomuksellekin. Jo edesmennyt taitava novellisti Raija Siekkinen jätti muisaakseni useimmiten henkilönsä vaille nimeä. Nimi tuo henkilön lähemmäksi. Ei se kuitenkaan ehkä ole aina tarpeen.

Itse pidin  Leena Lehtolaisen Sukellus - novellista, koska siinä tärkeässä osassa oli meri, uiminen ja vesi. Pidin myös Maarit Verrosen Nella ja Minna -novellista, koska pidän yleensä Maarit Verrosen tavasta kertoa. Vaikuttavin ja vavahduttavin oli kuitenkin Annamari Marttisen Viimeinen huone - aiheensa takia.

Pekka Matilainen: Kupoli

Kupolissa eletään vuoden 1423 Firenzessä ja se alkaa kuten kunnon dekkarin tuleekin. Samalla saadaan ensimmäinen vihje ajasta ja paikasta eli kuolleen miehen ruumis syrjäkujalla ei silloin ollut mikään harvinaisuus. Juoni polveilee ihan kelvollisesti kadonneen käsikirjoituksen jäljillä, mutta mielenkiintoiseksi kirjan tekevät kehykset, joihin Matilainen on tarinansa sijoittanut. Kirjan jälkisanoissa tekijä kertoo noudattaneensa historiallisia tosiasioita niin hyvin kuin se romaanissa on mahdollista. Klassista filologiaa opiskelleena ja renesanssin Firenzeä tutkineena Matilainen viekin lukijan hyvin uskottavalle aikamatkalle tuomiokirkon rakennustyömaalle, tavernoihin, ilotaloihin ja palatseihin sekä oikeudenkäyntiä seuraamaan. Nichts neues unter der Sonne! Tieto on aina ollut valtaa, olipa se tiedostossa tai konkreettisena käsikirjoituksena. Aina sitä on myös vuodettu ja sen saamiseksi oltu valmiita vaikka murhaamaan. Samanlaista juonittelua, politikointia ja sotimista ajasta aikaan. Mutta kun Matilainen ei mässäile väkivallalla, on hänen mukanaan suht´koht turvallista kulkea niillä sivukujillakin.   Ne pahukset tuntuvat vaan taas kerran johtavan lopulta omaan 2000-luvun kirjastoon. Niin paljon vihjeitä tiedon hankintaan kirja sisältää.  Ja lisää sitä yhä hamuan, vaikka kuten autuasti edemennyt ystäni muistuttikin sen lisäävän tuskaa. Mutta tuskan kvaliteetti hienostuu, hän lohdutti.Yhtä Alfa-koodeksia tämä lukijankin elämä.