16 suomalaista naiskirjailijaa kirjoittaa toivosta. Toiset kirjoittavat siitä, kun toivo löytyy elämän tuomien koettelemusten keskellä ja toiset siitä, kun toivo pettää. Toiset kirjoittavat tietoisesta toivon etsimisestä, joissakin tarinoissa toivo pilkahtaa kuin sattumalta. Onneksi asiaa ei käsitellä mitenkään alleviivaten aina-on-toivoa-kliseillä. Novelleissa on myös hauskoja kertomuksia.
Näiden tarinoiden äärellä pohdin taas kerran sitä, miksi joillakin päähenkilöillä on nimi ja jotkut ovat vain naisia. Hannele Huovin kertomuksessa käytiin läpi lähes koko naisen elämä ilman että tätä nimettiin. Maarit Verrosen novellin päähenkilöt antavat nimensä kertomuksellekin. Jo edesmennyt taitava novellisti Raija Siekkinen jätti muisaakseni useimmiten henkilönsä vaille nimeä. Nimi tuo henkilön lähemmäksi. Ei se kuitenkaan ehkä ole aina tarpeen.
Itse pidin Leena Lehtolaisen Sukellus - novellista, koska siinä tärkeässä osassa oli meri, uiminen ja vesi. Pidin myös Maarit Verrosen Nella ja Minna -novellista, koska pidän yleensä Maarit Verrosen tavasta kertoa. Vaikuttavin ja vavahduttavin oli kuitenkin Annamari Marttisen Viimeinen huone - aiheensa takia.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti