INHIMILLISEN ALENNUKSEN KESTÄVÄ KIRJO

Horace McCoyn romaani Ammutaanhan hevosiakin ilmestyi vuonna 1935. Teos on vähemmän tunnettu kuin sen pohjalta 70-luvulla tehty elokuva, joka sekin on lainattavissa kirjastostamme. En ole nähnyt elokuvaa, enkä tajunnut pehmeäkantista pokkaria silmäillessäni, että edessä olisi sydäntä särkevä sukellus inhimillisen alennuksen pohjamutiin. Siis jo yli seisemänkymmentä vuotta sitten sekoiltiin aivan aidossa BB-hengessä. Silloin tanssittiin maratontansseja, nyt pyllyillään poreammeessa, mutta sama kaiku on askelten. Kun elämänarvot ovat menneet sekaisin kuin Tempakan Liisan mekko, on julkisuuteen päästävä hinnalla millä hyvänsä.
McCoyn mestarillinen teksti vaikuttaa nykylukijaan kuten se vaikutti aikanaan Jean-Paul Sartreen, jonka mielestä McCoy oli ensimmäinen amerikkalainen eksistentialisti. Ei niin, että amerikkalaiset itse olisivat häntä arvostaneet. Ei sillä arvostelukyvyllä eikä niillä elämänarvoilla. Pieneen suureen romaaniin on Peter von Bagh kirjoittanut omat ansiokkaat reunamerkintänsä, jotka alkavat Clifford Odetsin ajatuksella siitä, että elämässä pitäisi olla hitunen arvokkuutta. Niitä, joiden elämässä sitä ei ole, ei ole syytä halveksia, ainoastaan sääliä. Sen opin McCoylta.

Idiootin valinta

Tässä en todellakaan puhu Finlandia-ehdokkaista, vaikka olinkin lukenut niistä vain yhden. Otsikko on nimenä Marjo Heiskasen esikoiskirjalla, josta kovin pidin - niin kummalliselta kuin se aluksi tuntuikin.
Kirjassa 14-vuotias Nisse-poika kertoo blogissa elämästään ja äiti Maisa saa äänen ihan muuten vaan. Nisse on ilmeisen lahjakas kaveri, joka valittelee kyllä koulutöitä, mutta päättää sitten ottaa kympin melkein kokeesta kuin kokeesta - ja tekee sen. Maisan Nisse luokittelee hulluksi ja hetkittäin lukija saa myös Maisan omista osuuksista sekopäisen kuvan. Syytkin kyllä selviävät, mutta tässä niitä ei ole syytä paljastaa. Isä asuu uuden perheensä kanssa, mutta ei ole kokonaan poissa kuvioista
Erityisesti pidin Nissen blogimerkinnöistä. Ne avasivat minulle aivan uuden kielellisen maailman, joka on ilmeisen tuttu irkkaajille tai naamakirjan käyttäjille. Ilosta kipristelin, kun Nisse väittää mesetyksen olevan pikkutyttöjen puuhaa. Nissen blogimerkinnät ja aineenpätkät ovat raikasta ja reipasta luettavaa. Niiden kautta kirjaan tulee myös valoisuutta ja uskoa tulevaan.

Tuohtumus

Marcus Messner on nuorimies joka on tuohtunut monesta asiasta niin paljon, että Philip Roth on laittanut uuden kirjansa nimeksi Indignation, suomeksi Tuohtumus. Kansakunta käy sotaa, niin kuin se käy nytkin. Nuori Marcus pelkää sotakomennusta yli kaiken. Kirjan tarina on ajaton ja ikuinen siinäkin mielessä. Yhdysvalloissa nuoret miehet pelkäävät aina komennusta tuntemattomaan.

Sosiaalinen nousu juutalaiskortteleista yliopistoon takaisi Marcukselle tien tähtiin ja antaisi hänelle henkivakuutuksen; sotaan joutuvat vain kouluttamattomat yhteiskuntaluokat.

Marcus kokee opiskelun helpoksi, mutta sopeutuu huonosti yhteisön sääntöihin. Hän pääsee pakoon isäänsä, mutta nopeasti löytää hänen tilalleen lukuisia asioita ja henkilöitä, joita kohtaan on helppo kokea tuohtumusta. Ja Marcus kokee helposti ja paljon.

Rikas ja rikkinäinen Olivia imee Marcukselta elämänilon ja paljon muuta ihanilla huulillaan. Marcus huomaa äkkiä olevansa se, joka on ajettu äärimmäisten asioiden äärelle. Juutalaisuus, kosher – liha , korkeat arvosanat ja ahkeruus muuttuvat turhuudeksi ja sanahelinäksi kun elämä ryhtyy kuljettamaan nuorta miestä läpi huoneiden, läpi nuorten ihmisten elämän ja äkkiä Marcus huomaa elämän olevan kummallista epäloogista ja hallitsematonta. Elämää ei voikkaan hallita viisaudella.

Nuoren miehen kasvukertomus muuttuu nopeasti amerikkalaisen yhteiskunnan analyysiksi, sattumanvaraisuuden, ironian ja julmuuden temmellyskentäksi.

Juutalaisen Kosher- lihakauppiaan poika huomaa elämän harvoin olevan kovin oikeaoppista. Uskossaan ja uskomattomuudessaan nuori mies on lopulta voimaton kohtalonsa edessä.

Kun Roth kuvaa tuskallisen tarkasti kosher- vaatimusten mukaista eläimen teurastusta, hän hymyilee rivien välistä ja pahoitellen tuo eteemme sen julman totuuden, että elämä ei lopultakaan tuskin koskaan menee sääntöjen ja oikeaoppisuuden mukaisesti. Ihminen voi teurastaa itselleen ruokaa sääntöjä noudattaen, mutta elämä teurastaa monet ilman sääntöjä

PYHIINVAELTAJIA

Pyhiinvaellus lienee vanhin turismin muoto. Se on tullut viime vuosikymmeninä taas muotiin, etenkin Espanjassa oleva Santiago de Compostelan tie on vuosi vuodelta suositumpi, etenkin kun Espanjan valtio on tukenut sitä Francon jälkeen aktiivisesti. Pyhiinvaellusreittejähän kulki useita poikki Euroopan keski-ajalla, myös Suomesta. Niistä on osa säilynyt tähän päivään asti, mutta monikaan ei tiedä kuin tuon Espanjan puoleisen pätkän, koska sitä tuodaan aktiivisesti esille oppaissa ja netissä.

Suomalaiset ovat myös löytäneet tuon Santiagon tien ja siitä on julkaistu viime vuosina monta matkakuvausta. Buumin aloitti vuonna 2004 nuori nainen SUSANNA LINNA hienolla kirjallaan Simpukankuorelta kotiin. Viimeisimpiä julkaisuja ovat MARTTI ISSAKAISEN Jaakon tiellä ja ANNELI MYLLÄRIN 33 päivää Santiago de Compostelaan. Sain päähäni lukea nämä kaksi kirjaa limittäin siten, että seurasin heidän matkantekoaan yhtä aikaa.

Päällimmäinen huomioni oli, että vaikka reitti on sama, sen kokeminen ja siitä kertominen on jokaisella oma juttunsa. Ihmiset kiinnittävät matkallaan huomionsa eri asioihin, usein uskonnollisuus on toki yhteinen teema, samoin matkan ja elämän merkitys yleensä. Issakainen on perehtynyt pyhimysten historiaan ja pohtii paljon uskon asioita yksin ja matkatoverinsa kanssa. Mylläri tyytyy kuvaaman arkisemmin matkan tekoa, mutta rukous ja henkiset asiat ovat hänelläkin päivittäin ajatuksissa.

Yhteistä kaikille pyhiinvaeltajille on ollut rutiinien toistuminen, pitkän matkan mukanaan tuoma tottuminen hyvin samanlaisina toistuviin päiviin - aikaiset aamut, yksinkertaiset ateriat, majapaikan löytyminen ja käveleminen, käveleminen. Kaiken ulkoisen karsiintuminen minimiin on sallinut kääntymisen omaan itseen, on ollut aikaa mietiskellä omaa elämäänsä. Kokemusten jakaminen toisten, eri puolilta maailmaa tulleiden matkalaisten kanssa on myös rikastuttavaa.

En tiedä, kiinnostaako tällaiset kirjat muita kuin heitä, jotka ovat jo santiagonsa kävelleet ja heitä, jotka siitä haaveilevat. Minua kiinnostavat etenkin kokemukset Ranskan puoleisilta teiltä; jos joku tietää kirjan tai nettisivun, niin antakaa vinkkiä! Pyhiinvaeltaa voi siis muuallakin kuin Espanjassa. Myös Suomessa, esimerkiksi Pyhän Henrikin tiellä Köyliöstä Turkuun.