Äidin pikku pyöveli

Claire Castillonin Äidin pikku pyöveli tuijottaa minua pistävin ja tietävin silmin. Ei auta,vaikka litistän sen kansiensa väliin ja tungen pinon alimmaiseksi. Hus, sanon sille, ja se hymyilee "kuin olisi niellaissut puukon". Siinä missä Stephen Kingin laskelmoitu kauhu ainoastaan pitkästyttää, Castillonin henkilöt tulevat iholle ja sen alle alitajunnan mustia pohjamutia pöyhimään. Rakkaus ilmenee lukuisin eri tavoin, eikä se aina ole kaunista, vihjataan jo kirjan esitteessä. Teksti on kuvottavan uskottavaa, aivan varmasti on olemassa noin vinksahtaneita ihmisiä, mutta enhän minä ole koskaan edes ajatellut noin hirveitä tekeväni. Vai olenko sittenkin? Äidin pikku pyöveli on karmeaa luettavaa, mutta jollain kumman tavalla se ei tunnu ahdistavalta, vaan vapauttavalta. Ellei tunne itseään aivan täydelliseksi äidiksi tai tyttäreksi, voi Castillonin tekstistä jopa nauttia. "Hänen tekisi mieli lyödä minut tohjoksi ja samalla häntä kauhistuttaa ajatus siitä, että tappaisi minut." Äitikö niin sanoi vai tytär? Samantekevää. Paras vain tunnustaa tosiasiat eli ihan aikuisten oikeesti kaikkea sitä sattuu. Ja sehän sattuu.