Ihmisen osa

Kari Hotakainen on Juha Seppälänsä lukenut. Ihmisen osa nojaa Paholaisen Haarukan teemoihin niin vahvasti että Seppälä-fania hymyilyttää, hykerryttää ja lopulta kauhistuttaakin. Luulin olevani ainoa, joka ahdistuu, luulin olevani ainoa, joka ajattelee viimeisten vuosien olleen vuoden 1992 jatkumoa. Luulin olleeni ainoa, joka ei mitään nousukautta enää nähnyt.

Hotakainen laittaa nappikauppias Salme Malmikunnaksen kirjamessuille tarkkailemaan ironiseen sävyyn kirjailijan elämää. Salme ajattelee olevansa ulkopuolinen ja ymmärryksen tavoittamattomissa, mutta sitten tapahtuu kuitenkin kaikki se paha, joka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt tapahtua vähän tasaisemmin koko ihmiskunnalle. Malmikunnas joutuu lopultakin ottamaan kantaa yhteiskunnan amok-juoksuun. Paavon ja Salmen oma selviytyminen ei enää riitä vaan vielä pitää huolehtia ja auttaa, vaikka maailma on muuttunut vieraaksi ja käsittämättömäksi.

Salme päättää myydä elämänsä kirjailijan käyttöön 7000 eurolla. Hän päättää kertoa elämästään vain sen, minkä katsoo tarpeelliseksi. Elämä näyttää pohtivan asioita vähän toisin. Se laittaa lopulta entisen nappikauppiaan, kaupanteon ammattilaisen, käymään kauppaa kaikkein arvokkaimmilla kauppatavaroilla mitä hänellä on.

Malmikunnaksen lapset elävät viitekehyksessä, jonka Hotakainen on leikannut terävällä veitsellään irti tästä yhteiskunnasta. Juuri kukaan meistä ei säästy Hotakaisen tarkalta analyysiltä. Eniten hän viiltää niitä, jotka käyvät kauppaa elämässään tyhjyydellä ja pelkillä sanoilla. Jotka myyvät pelkkää silkoa.

Paavo Malmikunnas on valinnut puhumattomuuden. Ainakaan hän ei Hotakaisen maailmassa syyllisty jonnin joutavaan elämyskaupusteluun, vaan menee puuliiteriinsä mököttämään.

Jos olisi Jari Sarasvuo, pyytäisin tätä teosta signeerattuna liikelahjana sata kappaletta itselleni. Häntä ei nimeltä mainita, hän ei varmaankaan ihan yhtä kummallinen ole kuin Kimmo, mutta sisällöntuottaminen ja sanojen myynti saavat Hotakaiselta niin iloista ruoskintaa, että kohteeksi kelpaa oikein mainiosti hiihtäjän poikakaveri.

Kirjan lopulla toivoa herättää se, että Paavo Malmikunnas saa äänensä takaisin. Joiltakin se taas menee lopullisesti. Hotakainen antaa yhteisölle toivoa ja uskoa, mutta aikalailla alusta ja vaikeimman jälkeen moni joutuu aloittamaan. Leipäjonokuvaukset, irtisanomiset ja munkkilatina-liturgiat tulevat kovin kipeiksi kokemuksiksi taas ensi talven aikana niin monelle meistä. Yhteiskunnan suojaverkot ovat lopultakin aika repaleiset. Niiden varaan Hotakainen ei laske. Hän laittaa ihmisensä selviytymään, mutta vaikeimman kautta. Enää ei ole pullamössö-vaihtoehtoa.

” Sitä olen miettinyt, että paljonko voidaan ottaa, ettei jäljelle jää mitään. Ja mitä se on se ei mitään? Meille on näytetty elämä ja kuolema, niitä kokemuksia ei ainakaan enää voi meiltä ottaa. Mutta ollaanko me nähty liikaa, se minua mietitytti tuolla liiterissä. Nämä ovat nyt niitä suhteellisuusasioita, joista puhuttiin kerran sinun kanssasi. Että mikä se ihmiselle piisaa ? Se mikä oli meille tarpeeksi, on monelle nyky-yrittäjälle aivan liian vähän. Se mikä me käsitetään vauraudeksi, on toiselle kituuttamista. Rakennettiinko tässä välissä uusi ihminen eikä me huomattu mitään, meiltä salassako on kehitetty aivan uusi olento ?”
Kari Hotakainen: Ihmisen osa ( Paavo Malmikunnas pohtii)