Vaikka sotakirja onkin, niin tätä lukiessa ei joutunut koviin taisteluihin. Kirjaa luki kuin jännäriä, sillä vihollisen uhka oli koko ajan läsnä. Kirja kuvaa talvella 1942 tehtyä tuhoamisretkeä Muurmannin radalle. Tuuri kirjoittaa tapansa mukaan insinöörimäistä pelkistettyä, raporttimaista tekstiä, jota sotakirjoihin perehtymätönkin pystyy hyvin seuraamaan. Minä-kertoja on jääkärijoukkueen luutnantin lähetti, jonka nimeä ei kerrota.
Reissu Muurmannin radalle onnistuu, vaikka olosuhteet ovat hirvittävät. Liekö kuvauksesta jätetty pois pahimpia karmeuksia, sillä kertojan lähipiirissä ei tule vainajia, eikä edes pahasti haavoittuneita, ei kerrota keinotekoisista piristeistä, joita sotilaille annettiin, jotta jaksoivat palata kotirintamalle.
Kirjan loppupuolella on sopivasti keveämpi osuus, jossa sotilaat pääsevät rentoutumaan sydämensä pohjasta. Ei missään hienossa ravintolassa, vaan keskellä erämaata olevassa saunassa. Kirjan aihe oli niin kiinnostava, että piti mennä nettiin lukemaan lisää tapahtuneesta, etenkin persoonallisesta majuri Majewskista.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti